On siis kevät.

On taas vuodenaika vaihtunut. Kahdestikin näköjään edellisen kirjoituksen jälkeen.
Tästä huomaa miten hektistä elämä on. Mutta facebookin puolella on kuulumisia kyllä päivitelty tasaisesti.
Kevät on aika vuodesta, josta pidän erityisesti. Pidän siitä, kun päivä pitenee ja valoisa aika ei lopu kesken. Elämä herää uudelleen pitkän ja pimeän talven jälkeen. Puutarhassa on loputtomasti uutta ihmeteltävää ja linnut tulevat joka vuosi muuttomatkalta takaisin.
Yhtäkkiä huomaat aamulla töihin lähtiessä, että on valoisaa ja että linnut laulaa konserttiaan kilvan.
Keväällä on aika vuodesta myös sille, että juhlitaan äitienpäivää. Ja nyt jo neljäs kevät minulle itselleni, saadessani olla äiti. Ja miten äärettömän onnellinen olenkaan siitä.
Tuota asiaa sulattelen edelleen joka vuosi. Lapsettomien lauantai on tänään ja vaikka lapsettomuus on jollain tapaa mukana mun arjessa ihan aina, niin tämä päivä korostaa sitä entisestään.

Kerran lapseton on sielultaan aina lapseton, vaikka lapsen onkin saanut. Ei se lähde mielestä koskaan.   Ei ainakaan itseltäni. Erityisesti siksi, että olin aina halunnut ainakin kolme lasta.
Tai ainakin olisin halunnut sisaruksen Martille. Olisin halunnut siksi, kun tiedän millainen tuki ja turva sisarukset on elämän varrella. Olen itse isosta perheestä, mutta nyt oma perheeni on pieni.
En kuitenkaan ole katkera, koska minulla kuitenkin on oma perhe ja minulla on lapsi. En missään nimessä ole tyytymätön siihen, että olen yhden lapsen äiti. Olisin halunnut enemmän, mutta tilanne nyt on tämä mikä on.
Sen kuitenkin myönnän, että olen kateellinen.
Kateellinen niille, jotka ovat voineet itse valita oman perheensä koon, lapsiensa lukumäärän. Ja itseasiassa olen jopa joskus vihainen heille jotka ovat tyytymättömiä siihen mitä heillä on.

Huomenna meidän perheessä kuitenkin juhlitaan.
Juhlitaan iloisesti minun itseni äitiyttä. Iloitaan Martin mummoista, jotka ovat molemmat äärettömän vahvoja naisia. Molemmat on eläneet elämänsä omalla tavallaan, jo kokeneet koviakin asioita. Selvinneet niistä.
Eläneet arkea maatilalla, kasvattaen lapsistaan kunnollisia ihmisiä.  Kaiken sen loputtoman työn keskellä, mitä maalla asuessa riittää. Kasvattaneet omien lasten ohella myös naapurin ja ystävien lapsia, niinkuin ennen tapana oli. Ja he, elämäni äidit, kasvattavat nyt myös minun lastani. Omilla tavoillaan. Opettavat asioita ja jaksavat loputtomasti höpsöttää ja leikkiä. Nyt heillä on aikaa laulaa ja lukea. Kuljettaa leikkipuistossa ja syödä retkieväitä ihan vain vaikka omalla pihalla.
Heillä on aikaa kuunnella ja olla minun lapselleni läsnä.
Kiitos.  

Nukkumaan...

No minne hittoon meni syksy?
Huhhuh. Tuntuu, että aika kaikkeen, loppui siihen päivään, kun aloin tehdä täyttä työviikkoa.

Olenhan toki aktiivisesti fasea päivitellyt. Mutta tuntuu, että tähän kirjoittamiseen ei aikaa lohkea muka mistään. Tai koen muut asiat tärkeämmiksi.
Ja kyllähän tämä arki tärkeää onkin. Tärkeintä. Me elämme nyt sitä aikaa, joka luo Martin elämälle pohjan. Hänen lapsuuttaan.
Välillä tuntuu toki lohduttomalta, kun me vanhemmat tehdään töitä, niin että lapsi tuntuu olevan ihan heitteillä. Erityisen pahalta tuntuu silloin, kun itselläni on iltavuoroa, ja samaan aikaan isimiehelläkin on jokin sesonki työssänsä. Silloin kiitän mummopaappaa ja muoria. Mielessäni kiitän useinkin, josko joka kerta en muuten sitä muista sanoa. Korvaamatonta on apu.

Mutta asiaan. Nukkumaan. Illalla. Kolmejapuolivuotias.
Huh.

On iltoja, kun nukkumaanmeno on nopeaa, lähes huomaamatonta ja helppoa.
Ja sitten on iltoja. Iltoja jotka voisi pikakelata. Iltoja joina puren hammasta. Iltoja jolloin istumme sängyn vieressä tunnin. Iltoja jolloin tunnen itseni selkärangattomaksi, kun en ole opettanut lastani vielä nukahtamaan yksin. Iltoja, kun tuntuu, että mikään ei riitä.

Martti nukkuu päiväunet päiväkodissa, mutta vapaapäivinä kotona ei.
Ja ymmärrettävästi vapaapäivien iltoina nukahtaminen on nopeaa, kun tarvitseehan lapsi kuitenkin unta sen 12 tuntia vuorokaudessa. Vapaapäivinä hän saattaa joskus nukahtaa illalla sohvalle ihan kesken lauseen. Noina iltoina kyllä ennakoidaan ja tehdään kaikki iltatoimet ja vaihdetaan yöpuku jo hyvissä ajoin.
Mutta kyllä myös päiväkotipäivinä monesti uni tulee ihan helposti. Iltatoimet, kirjan lukeminen, hyvänyön toivotukset ja sitten huokaus, pää tyynyyn ja silmät kiinni. Uni tulee muutamassa minuutissa.


Ja sitten on iltoja. Iltoja jolloin ralli alkaa siitä, kun pitäisi vaihtaa yöpuku. Juostaan karkuun, nauraa kikatetaan, mennään piiloon, suututaan, kun pitää riisua. Käydään pissalla niin, että juostaan vessaan, pamautetaan ovi kiinni, laitetaan se lukkoon ja kikatellaan siellä. Sitten juostaan nakueinarina pitkin huushollia. Iltapalan syöminen on mahdotonta, kun ei ehdi pysähtyä. Lusikallinen jogurttia ja juoksu jonnekin, toinen lusikallinen ja taas pitää viedä tai hakea jotain. Riita. Äh. Äitin pinna venyy ja paukkuu.
Hammaspesu, kilpaa vessaan. Kaikki on hyvin, jos Martti voittaa.
Isille pusut ja vitskat. Sänkyyn. Sinnekin kiivetään muutaman pikkutuolin kautta ja vielä joku loppuloikka ennen kuin pään voi laittaa tyynyyn.
Kirjaan ei pysty keskittyä, kun täytyy kysyä ja kommentoida. Ja kun kirja on luettu. Pusutettu. Toivotettu hyvät yöt ja kauniit unet. Kerottu miten paljon rakastetaan. Alkaa se.

Huokailu. Kiemurtelu.
Äiti.
Mua pissattaa.
Äiti.
Mullon kakkahätä.
Janottaa. Nälkä. Pitää ottaa Ventolia. Pissattaa uudelleen. Pelottaa. Eikös ookkin vain muumilaaksossa mörkö?
Eihän oo hirviöitä. Onko SINOSAURUKSIA ( eli dinosauruksia) meillä?
Kello tikittää, yritän olla huokailematta, ja reagoimatta.
Jos hän sanoo, että pelottaa, niin siihen vastaan aina, että ei tarvitse pelätä. Äiti ja isi aina suojelee. Mutta muihin toivomuksiin ja vaatimuksiin en reagoi.
Joka ilta se uni tulee jossain vaiheessa.
Kestää se sitten 2 minuuttia, 20 minuuttia tai vaikka tunnin.

Näin lasten oikeuksien päivänä ajattelen asiaa ehkä hienovaraisemmin kuin tavallisena keskiviikkona. Onneksi hänellä on oikeus olla lapsi. Oikeus elää lapsen lailla. Oikeus näyttää tunteet. Oikeus nukkua turvallisessa kodissa, omassa sängyssä, vailla huolen häivää.
Hänellä on oikeus kiristää äidin ja isin pinnaa äärimmilleen.
Joka päivä, hänellä on oikeus elää lapsen lailla. Ja meillä vanhemmilla on oikeus olla hänelle tuki, turva, meillä on oikeus asettaa hänen elämälleen rajat. Ja meillä on oikeus viedä hänet nukkumaan joka ilta.

Ihanaa, että minulla on oikeus olla juuri hänen ÄITI.

Ruuhkavuodet ja vuorotyöt.

Äitin vuorotyöt ja yrittäjäisin kesäkiireet.
Kesä on jo melkein mennyt. Meillä eletään kesällä rehuntekoaikojen mukaan. Ja juuri nyt on menossa toisen sadon kiireisimmät päivät. Yhdistettynä se äitin iltavuoroihin, aiheuttaa meidän pienelle perheelle paineita.
Tai paineita mummopaapalle ja muorille. Äitiä soimaa huono omatunto siitä, että milloin kukakin vie tai hakee lapsen päiväkotiin tai sieltä pois.
Tähän kun yhdistetään vielä se, että lapsen hoitotuntimäärä jäi heinäkuulle korottamatta, niin viimeviikolla kävi se kauhistuksen päivä, että unohdin että lapsi oli ilmoitettu olemaan hoidossa yhtenä päivänä klo 12 saakka, normaalista ajasta poiketen. Isille oli soitettu 12:30 että hakeeko lapsen hoidosta joku?
Äääääääääääääääähh!
Ihan kamalaa. Siis kamalista kamalinta. MINÄ olin unohtanut oman lapseni.
Onneksi hoidosta ei heitetä pihalle ja onneksi isi pääsi hakemaan lapsen (ja otti lapsen mukaan töihinsä kaivinkoneeseen).
Onni on, että itselläni on myös joustava esimies ja työnantaja, niin että minäkin pystyn tarpeen tullen "karkaamaan" pekkastuntien avulla töistäni.
Nyt lapsi on yötä mummopaapalla ja mummo vie aamulla hoitoon, niin molemmaat saadaan isi-ihmisen kanssa lähteä töihin aamuyön tunneilla.
Tätä kai kutsutaan niiksi ruuhkavuosiksi? Niin, että eletään niitä nyt sitten huonon omantunnon kanssa. Ja nautitaan samalla.

Kesä ylipäätään on mennyt hujauksessa. Oltiin Martin kanssa 5 viikkoa lomallakin jo heti alkukesästä. Äiti vietti 40 vuotis syntymäpäiviä isosti ystävien kesken. Martin 3vuotis synttärit juhlittiin perhepiirissä kovin konevoittoisin lahjoin. Martti sai tukkirekan, New Hollandin traktorin, John Deeren metsäkoneen, karhottajan, parikin satsia paloautolegoja, vaatteita, junaradan osia ja uuden veturin. Kakkua koristi Palomies Sami & kumppanit.

Nyt kun kelaa kesää taaksepäin, niin mehän on ehdotty tehdä ihan hirmuisen paljon kivoja juttuja. Powerparkissa oltiin heti kesän alkuun serkkujen ja tädin kanssa, junailtiin kahdestaan Martin kummien luokse Helsinkiin, jossa ehdittiin käydä Suomenlinnassa ja Lintsillä. Juhannusta vietettiin 5 lapsiperheen voimin siskoni perheen luona syöden, saunoen, ulkoillen ja uiden. Kesälomaretkellä käytiin Turun saaristossa, siellä yhtenä kohteena oli Muumimaailma. Sattui mukava päivä ja vaikka sateen & ukkosen uhka oli suuri, niin päivä oli hieno ja väkeä liikkeellä omituisen vähän. Kotimatkalla Oripään maatalousnäyttelyt vielä. Martin idolin, minun vanhimman kummipoikani rippijuhliakin vietettiin juhannuksen jälkeen.
Tähän päälle kaikki pikkureissut, niin onhan tässä ehditty.On uitu paljussa ja rannalla. Syöty jäätelöä ja grillattu ulkona. Hellettäkin oli sen verran, että on vesipyssytetty ja lotrattu vesileikkejä ihan riittävästi.
On matkustettu junalla, ratikalla, bussilla, lautalla, autolautalla ja potkupyöräilty niin tuhottoman paljon, että eipä uskoisikaan. Jos lapsi saisi itse päättää, niin hän olisi ulkona kellon ympäri.

Tänään on muuten tasan tarkkaan 3 vuotta siitä, kun Martti pääsi keskolasta kotiin. Ihan hurjan äkkiä on kolme vuotta kulunut. Ja miten paljon on tuon kolmen vuoden aikana koettu. Pikkuriikkisestä pojasta on kasvanut pieni-iso-poika hänen omien sanojensa mukaan. Hän myös todistelee olevansa Ulpukka. Eli siirtyy nyt päiväkodissa pienten Nuppujen ryhmästä seuraavaan, eli Ulpukoihin.
Äiti ratkee liitoksistaan, kun on niin ylpeä reippaasta kullanmurusestaan.


Onnellinen, kolmevuotiaan kiireinen äiti.

Palomies Sami on verraton.

Tuleeko kaikille pojille 2,5 vuotiaana Palomies-VAIHE?
Joka kestää ja jatkuu ja jatkuu vaan.
Meillä sammutetaan ja pelastetaan, leikitään palomiestä käytännössä 24/7 every single day. Tulipaloja on kaikkialla. Kaiken aikaa puhutaan Ponttipantista, Elviksestä, Tutkasta, Palomestari Terästeestä, tuorekalakahvilasta, rantakalliosta, Norman Hintsasta, Pennistä, Jannesta ja Saarasta. Lauletaan Samin tunnaria ja tietty katsotaan sitä itse ohjelmaa telkusta aina, kun vain äiti tai isi antaa.
Serkkupojilta saatiin perintöleluina Samin paloasema, Jupiter paloauto ja Samin mönkkäri, sekä läjä hahmoja. Paloautoja on kertynyt muutamia muitakin, ja kylläpä tuo Postimies Paten helikopteri menee myös pelastuskopterista.
Viimeisimmät toiveet on kohdistuneet Paloauto legoihin. Nimenomaan pikkulegoihin. Ja kovasti Martti jo odottaa "nyntypäivää" että voi toivoa lahjaksi isoa legoPASEASEMAA, eli paloasemaa.

Tähän hullutukseen liittyy meillä myös kypärät. Hänellä on palomiehen puku, johon kuuluu punainen kypärä, lisäksi on keltainen ja valkoinen raksakypärä, jotka on siis myös tietty palomiehen kypäriä. Keltainen, koska Saminkin kypärä on keltainen, ja valkoinen, koska Palomestari Terästeen kypärä on valkoinen. Näiden lisäksi kypäränä toimii mummolta saadut silmälaput (lentokoneesta saadut) ja kalastajan hattu, jonka hän valkkasi itselleen edelliseltä Keskisen reissulta. Käytännössä kokoajan joku näistä on päässä, jopa pihalla. Sisäleikeissä nyt ainakin.
Pihalla vedetään kaikki vesiletkut ja sähköroikat pitkin pituuttaan. Kaikki on sammutusletkuja. Myös lyhyemmät letkunpätkät käy hätätilanteessa.

Onneksi pihaleikeissä muutkin hommat kiinnostaa. Perinteiset hiekkalaatikkoleikit käy, leikkimöksässä keitellään ja tarjoillaan teetä ja kahvia. Polkutraktoria vedetään pitkin markkia ja potkupyörällä hurjastellaan huimaa vauhtia. Kaatumiset ei haittaa.
Yleensä kuuluu vain, että: oho. Pyörä ylös ja matka jatkuu. Trampoliini on kasattu ja se onkin ollut ahkerassa käytössä. Samoin valmistui hiekkalaatikon yläpuolella olevan puumajan kaiteet, joten sinnekin saa nykyään luvan kanssa kiipeillä.
Myös sähkömönkkärillä huristellaan surutta pitkin pihaa ja peltoja. Milloin minkäkin nurkan takaa kuuluu, että: "äiti, olen jumissa, tule auttamaan!"

Viimeisin hankinta isiltä on minikokinen crossimopo.
SOS! Se äitiä jo vähän hirvittää.
Mutta pojat on poikia. Empä minä pysty tuota pientä loputtomiin varjella. Isi opettaa ja Martti varmasti oppii ja pärjää.
Pikkukäsi saattaa vähän tuoda tuohon haasteita. Mopo on kuitenkin aika raskas, ja kaasu on tietty oiken käden kahvassa. Mutta, joku ratkaisu tuohonkin varmasti keksitään.
Kaasun varmasti isi pystyy siirtää vasempaan kahvaan, ja Martti kasvaa kokoajan, joten oikean käden sormetkin kasvaa, ja ulottuvuus & voima sormissa lisääntyy.
Ja vielä vintissä on ystävältä saatu akkukäyttöinen Ferrari-formula, joka on tarkoitus myös kesäksi laittaa lyöntiin.
Konekanta alkaa olla siis varsin miehekäs, eikä ikää ole vielä edes 3-vuotta.

Kokolailla terveenä meillä on loppukevät pysytty, joku yskä & nuha tuossa vaivasi, mutta ei onneksi äitynyt pahemmaksi. Onneksi on babyvac (jolla Martti niistää jopa itse) ja Ventoline-babyhalerissa, jota sitäkin hän pyytää itse, kun oikein yskittää ja henkeä ahdistaa.

Päiväkodissa sujuu hienosti, ensimmäinen valokuvauskin oli ja meni, ja valokuvat oli tietty maailman suloisimmat. Martti myös taiteili, ja piirsi yhden arkin kuulakärkikynällä. Ylpeänä vain totesi, että kato äiti, minä piirsin. Ensiviikolla äiti pääsee ensimmäistä kertaa äitienpäivän aamupalalle päiväkodin aamiaispöytään. Melkein jo valmiiksi liikuttuu.
Kotipäivinä meillä on alkanut jäädä päiväunet väliin, joka tarkoittaa meillä sitä, että illalla nukahdetaan varsin helposti.
Se on tietysti kiva juttu se.
Kesälomaa me jo kovasti odotetaan. Ja sen jälkeen pienen palomiehen äidillä alkaakin täydet työviikot. Jaiks.

Missä se kylpylä on?

Lomalla.
Meidän perheen näköisellä ja kokoisella lomalla.
Me pidämme kotimaan matkailusta. Saatamme käydä samassa paikassa monesti, jos siihen tykästymme. Ajamme eri reittiä, mitä pienempiä ja hiljaisempia teitä, sen parempi. Emme ole moottoritie tyyppejä ollenkaan.
Nyt lomailimme Kuopiossa.

Toki Kuopio on minun kaupunkini jo ihan lapsuudesta. Mutta lapsena siellä ei ehditty katsella nähtävyyksiä. Ajettiin pohjanmaalta aina samaa reittiä suoraan joko kaupunkiin mummon ja ukin luokse tai mökille Kallaveden rannalle.
Jos mökiltä käytiin kaupungissa oli reitti aina sama. Keskustaan, jossa auto ajettiin aina samaan parkkiin, juoksujalkaa käytiin kauppahallissa (jossa ostettiin samalta myyjältä piirakat, toiselta ruisleipä), apteekissa ja ruokakaupassa Anttilan ruokaosastolla. Torilla syötiin jäätelöt.
Sitten käytiin mummon ja ukin asunnolla ja lähikaupassa. Sitten tuhatta ja sataa takaisin mökille.
Nyt aikuisena haluan nauttia kaupungista haluamallani tavalla. Kävellä ja katsella ympärilleni rauhassa. Tällä kertaa yövyimme Rauhanlahdessa kylpylässä. Ja voi miten paljon minun lisäkseni, tuo pieni poikanen nautti.

Maanantai aamuna lähdimme kotoa, kun tavarat oli pakattu kaikessa rauhassa. Ja kun oli ajettu kotoa noin 4 minuuttia/5 km, niin kuului takapenkiltä, että: "missä se kylpylä on?"
Meinasi vähäsen naurattaa.
Mutta matka meni hienosti, yhden pysähdyksen taktiikalla. Seuraava stoppi oli Kuopiossa, kauppakeskus Matkuksessa, jossa isi Ihamäki tutustui Ikeaan. Tarkemmin sanottuna siis Ikean lihapulliin.
Iltapäivällä kirjauduimme hotelliin ja samantien oikeastaan vaihdoimme uimapukuihin ja kylpytakkeihin ja hurautimme hissillä uimaan. Siisti ja kiva kylpylä. Kaksi eri allasta pienille lapsille. Pari poreallasta, kuntouinti-allas, kylmä- ja lämminvesialtaat, allas, jossa erilaisia hierovia suihkuja , sekä ulkoallas. Ja tietty iso vesiliukumäki. Kylpylässä oli myös allasbaari ja scanburger. Iso peukku.

Tiistai aamuna kylpylään hisseiltiin heti aamupalan jälkeen. Päivällä käytiin linja-autolla kaupungilla. Sekin oli kiva kokemus, kun ei meillä täällä böndellä juuri tuota julkista liikennettä ole. Sää oli niin hieno, että piti käydä ostamassa aurinkolasit. Kauppahallissa syötiin jättimäiset laskiaispullat.
Myös hotellin leikkihuone oli mukava. Pallomeri liukumäkineen, brion junarata, legoja, koneita, parikin plaston mopoa ja paljon kirjoja.
Myös ulkona oli lasten leikkialue, kiipeilyteline, keinut, liukumäki jne.
Ulkoilut jäi väliin tälläkertaa, Martin nuhan takia pysyttiin sisätouhuissa.
Iltapäivällä käytiin kylpylässä kommannen kerran. Martti nautti sydämensä kyllyydestä. Rohkeasti ja reippaasti. Saunominen on kans Martille mieluinen juttu. Ja kova hän on heittämään löylyä, niin että moni muu lapsi ja mummo jäi kyllä toiseksi.

Meille riitti tälläkertaa kaksi yötä lomaa. Siinä ehtii rauhoittua, ja unohtaa koti/työasiat, saa nauttia hotelliaamiaisesta ja muusta ruuasta. Ja koska hotelleissa on poikkeuksetta liian pehmoiset sängyt, liukkaat lakanat ja huonot tyynyt, niin kahdessa yössä alkaa kovasti jo kaivata omaa sänkyä.
Kotimatka sujui yhtä hienosti, kun menomatkakin. Ja tuliaisina tuodut Partasen lihapiirakat, riisipiirakat ja ahvenkukko on syöty jo aikapäiviä. Tuo kalakukko on sellainen herkku, jota täytyisi opetella tekemään itse. Vaikka eihän tietysti mikään koskaan pysty korvaamaan mummon kalakukkoa. Se oli niin suuri, kuin uuniin vain mahtui, ja tietysti kukossa oli ukin pyytämiä ahvenia. Maailman parasta.
Loma tuli ja meni tarpeeseen.

Muuten alkuvuosi on mennyt ihan hurjan nopeasti. Sairastettuna meidän perheen miehillä on rotavirus. Tai isillä saattoi olla jokin muukin vatsatauti, mutta Martti sairasti ihan oikean rotaviruksen. Ja sen verran rankka oli tauti, että se vei ihan osastolle asti. Nestettä tarvitsi pieni poikanen ja pari yötä kerättiin voimia sairaalasängyllä.
Jollain ihmeen kaupalla äiti-ihminen selvisi sairastumatta. Liekö valkopippurien ansiota, vai minkä?
Syyllisyydentunne on ollut kyllä suunnaton. Rotavirusrokote on ainut, mitä Martti ei ole saanut. Muuten kaikki rokotteet on ohjelman mukaan otettu. Mutta rotarokotetta en antanut laittaa, kun pelkäsin tuolloin 2 kiloisen lapsen saavan rokotteesta itsestään sivuvaikutteina vatsaoireita. Tai pahimmillaan monen päivän ripulin.
Sitten molemmilla miehillä on ollut jonkinlainen flentsu. Siltäkin supermutsi on säästynyt.

Palomies Sami on tämän hetken suurin idoli. Ja oikeastaan kaikki leikit liittyy tulipaloihin, sammuttamiseen, pelastamiseen tai Samiin.
Tai Nami, niinkuin Martti itse sanoo. Piipaa piipaa piipaa, kuuluu tässä talossa tämän tästä.

Pienen palomiehen äiti,
Mari

Kuules äiti, tiäräkkö mitä?

Oli ilo nukuttaa lapsi tämän vuoden viimeisille päiväunille, kun viimeiset keskustelut kuuluivat näin:
M: Kuule äiti?
Ä: No?
M: Tiäräkkö mitä?
Ä: No kerro.
M: Minä rakastan. Isiä kans. Paljon.
Ä: *nieleskelee* Minä rakastan kans. Maailman eniten.

Emmä  kestä, kuinka ihana.
Vaikka kylläpäs meillä rakkaudesta puhutaan paljonkin. Ei ole sellaista päivää, etteikö siitä puhuttaisi. Sekä Martin, että isimiehenkin kanssa. Pohjalaisista normeista poiketen, meillä puhutaan ja pussataan. Ja haluan toki, että Marttikin sen oppii.
Ilokseni voin todeta, että tuntuu oppi menevän perille.

Näyttää siltä että oppi menee perille myös monessa muussa asiassa. Eikä vähäisimpänä niistä ole tahto.
Tahtoo ja haluaa niin tavattoman paljon. Niin kovin paljon, että ei meinaa pienen 2,5 vuotiaan pää pysyä kokoajan mukana. Haluaa osata ja yrittää. Haluaa osata kaikki leikit, pukemiset, riisumiset, syömiset, juomiset, neikkaamiset (saksilla leikkaamisen), piirtämisen, kiipeämisen, korjaamisen, pelaamisen, KAIKEN.

Äh. Tahtoa on vaan niin paljon vielä enemmän, kuin taitoa.
Vaikka kyllähän tahdolla pitkälle pärjää. Mutta sillä ei, kun tahtoa on niin paljon, että se ei meinaa päälle mahtua. Pitää polkea jalkaa ja tanssia tepsuttaa edestakaisin, tehostaakseen tuota luonteen lujuutta.
Iloinen olen siitä, että tuo poikanen osaa olla kyllä kovin korrekti ja kohtelias. Hän näet uhmaa vain isiä ja äitiä. Muille hän on kuin enkeli.
Toki hän tuon tahtonsa ilmaisee aikaan tai paikkaan katsomatta. Mutta edelleenkään suuriin tunteenpurkauksiin ei ole julkisilla paikoilla ryhdytty. Rauhallisella keskustelulla on toistaiseksi pärjätty.
Odotan kuitenkin tuota. Odotan.
Ja olen varma, että jossain kohti se tulee eteen.
Yhtä varmasti, kuin otsassa on mustelma. Ja tuota varmempi ei voi olla.
On se pieni pää kovilla muidenkin kuin tunteiden kanssa. Tuntuu, että ikinä ei ehdi edellinen kolhu parantua, kun jo tulee uusi.

Kun ajattelee tätä koko vuotta, niin en voisi oikeastaan onnellisempi olla. Onnellinen kaikesta siitä mitä me ollaan koettu. Kaikki koettu kasvattaa ja vahvistaa meitä perheenä. Lujittaa ja antaa uskoa tulevaan.
Mahtava luminen talvi, kesä kuin suoraan omasta lapsuudestani, lämmin ja aurinkoinen. Käsileikkaus kaikkine konsultaatioineen, vatsapöpö ja tulehdus jonka takia useita päivystys käyntejä, parit kunnon flunssat korvatulehduksineen ja antibiootteineen. Ventoline ja flixotide, babyhaler, montelukast; pelastava yhdistelmä.
Päiväkoti, joka ei juuri paremmin olisi voinut alkaa. Mahtava paikka, super ihanat hoitajat, ja  ne rutiinit. Toimii.
Äitin työt. Nelipäiväinen työviikko sopii tällähetkellä meidän elämään paremmin kuin hyvin. Ja sepäs jatkuukin vielä siihen saakka, kun Martti täyttää 3 vuotta. Tuleva vuosi tuo myös vuorotöitä, mutta väliäkös tulla. Kelpaa.
Isillä myös ensimmäinen kokonainen vuosi yrittäjänä. Rohkeana ja työteliäänä. Töitä onneksi tekevälle löytyy. Tietysti keväästä syksyyn enemmän kuin talvella. Mutta kuitenkin. Töitä riittää, niin että mahdollista on äitin nauttia lapsen kasvusta.

Kiitollinen olen kaikille, jotka Martin elämään kuuluu. Mummu, paappa, muori, tädit, sedät, eno, serkut, ystävät, kummit.
Te teette elämän. Ja kasvatatte joka päivä yhdessä tuosta pienestä pojasta kunnollista kansalaista.

Kiitos vuosi 2018. Uusi otetaan vastaan ilolla.

Äiti

Äidin huono omatunto.

Tiedättekö.
Huono omatunto.
Se tunne, kun et riitä kellekkään, etkä millekkään. Omasta mielestäsi.
Riittämättömyyden tunne joka suuntaan. Erityisesti itselle.
Huono omatunto on mulle kierre. Ensin se tulee jostain ihan mitättömästä ja kertaantuu lumipallon lailla valtavaksi jättiläispalloksi. Joka kiikkuu edes takaisin, eikä sitä meinaa saada jyrkänteeltä alas mitenkään.

Huono omatunto siitä, että lapsi sairastuu. Miksi? Olisinko voinut tehdä jotain toisin. Mistä se nyt tälläkerralla tarttui. Pestiinkö kädet juuri silloin, vai jäikö ne pesemättä. Oliko vaatetta riittävästi päällä. Roikotteliko lapsi vaippasillaan saunan jälkeen liian kauan. Kastuiko hanskat pihalla, niin että kädet oli kylmät liian pitkään. Äääääh.
Flunssa on flunssa. Niitä tulee ja menee.
Sen voi saada mistä vaan, koska vaan. Tai olla saamatta.

Huono omatunto siitä, että itse pitää olla pois töistä. Tekemättä töissä olisi vaikka mitä. Olisi yhtä sun toista, josta on luvannut huolehtia.
Tämä töistä pois olemisen huono omatunto pakottaa tekemään kotona jotain hyödyllistä. Että edes jotain tulisi tehtyä.
Ainakin voi pestä pyykkiä, pyyhkiä mennessään pölyjä, siivota vaatekaappia, tehdä ruokaa, järjestää leluja. Koko ajan takaraivossa tykyttää.
Tee jotain.
Hyödyllistä.
Vaikka oikeasti pitäisi keskittyä täysillä siihen sairaaseen lapseen. Pitäisi jaksaa katsoa sohvalla Postimies Patea. Niitä samoja jaksoja, vaikka sen sadannen kerran. Pitäisi pitää sylissä ja silittää.

Eikä siis sillä. Tottakai minä hoidan sitä sairasta lasta. Pidän sylissä, hoivaan ja huomioin. Valvon yöllä, kun yskittää. Haen mehua ja mittaan kuumetta. Myös silloin yöllä. Kuuntelen ja käyn katsomassa vaikka lapsi nukkuisikin. Mutta päivällä äidin täytyy puuhastella. Sillä aikaa, kun lapsi nukkuu päiväunet. Tai sillä aikaa, kun hän istuu sohvalla syöden suklaakeksiä. Koska mikään muu ei maistu. Vaikka ruuaksi olisi ollut ranskalaisia ja ketsuppia. Niistän, kun nenä on niin tukossa, että kaikkia harmittaa. Pidän sylissä, kun väsyneenä kompastuu maton reunaan ja itkusta ei ole tulla loppua.
Lohdutan, kun suututtaa. Suututtaa, kun ei ole päässyt pihalle 24 tuntiin.

Tästä tuleekin seuraava huono omatunto.
Huono omatunto siitä että lapsi syö mitä sattuu. Ruokana on einesporkkanalättyjä tai jugurttia ja muroja. Maitoa pillimukista sohvalla.
Nakkia. Kylmänä tai kuumana. Leipää. Juustoa. Pillimehua.
Perkele.
Kun se perunasoppa ei maistu kahteen päivään, niin olen huono äiti.
Olenko?
Yritän vakuuttaa itselleni, että en ole. Vakuuttaa sitä, että arki palaa pikemmin, kuin uskonkaan. Kyllä sitä oikeaa ruokaa sitten taas kauhotaan, kun on oikeasti nälkä.

Huono omatunto tulee myös siitä, kun et osallistu.
Et jaksa työpäivän jälkeen leikkiä riittävästi. Koska on laitettavana se ruoka, pyykit, pölyt.
Ja loputon kasa pyyhkeitä tai lakanoita mankelin päällä.
Laitat lapselle leikin alulleen, ja samallahan voin vähän mankeloida. Tai haravoida. Tai kuoria huomiseksi perunat, jotta huomenna olisi ruoka valmiina nopeasti.
Menet piiloon sängyn alle vain kerran, koska huomaat siellä pölyä ja lähdet hakemaan imuria tai paperia tai jotain kosteuspyyhettä, jolla voit yhtäkkiä sen pölyn hävittää.
Lapsella olisi yhteinen leikki kesken. Mutta kun. Äiti yhtäkkiä.

Saati, että jaksaisit sitten enää illalla lapsen nukahdettua keskittyä parisuhteeseen.
Siihen mieheen jota rakastat eniten. Kysyä, että mitä oikeasti kuuluu. Tai ottaa aikaa kahdestaan. Lähteä elokuviin tai ravintolaan. Äh.
Loputonta.

Silti tiedän. Tiedän olevani Martille paras äiti. Tiedän, että teen riittävästi.
Rakastan, välitän, annan hellyyttä ja huomioin. Vaatetan, ruokin, huolehdin riittävistä unista. Keksin aktiviteettiä. Yritän sosiaalistaa häntä. Olen. Äiti. Läsnä. Rakastava.
Tiedän olevani myös isimiehelle paras. Paras vaimo. Paras puoliso. Ystävä. Paras äiti hänen lapselleen. Olen siitä varma.
Muuten en olisi tässä. Huonon omatuntoni kanssa.

ps. Huono omatunto on myös siitä, että en näe riittävästi ystäviäni. En kutsu syömään ja järjestä juhlia lapsille.
Helvata.

Tänäniltana leikin. Anna lapsen pomppia sohvalla ja nauran mukana. Antaa pyykkien odottaa. Kaapissa on kyllä puhtaita vaatteita.
Ja kun lapsi nukkuu, niin kiepsahdan sohvan omalta puolelta miehen kainaloon, ja katsotaan yhdessä vaikka jakso Hovimäkeä. Olen.
Paras äiti ja vaimo.