Kahvihuonekeskusteluja.

Mistä ihmiset puhuu?
Työikäiset, varhaiskeski-ikäiset, ihmiset joihin itseni siis luen.
Ihmiset puhuvat lapsista. Aina ja jokapaikassa. Miehet ja naiset, äidit ja isät, mummot ja vaarit.

Kahvihuoneessa, kaupan kassajonossa, terassilla, sosiaalisessa mediassa. Lapset ovat läsnä aina. Erityisesti se tuntuu olevan tapetilla aina näin kesän jälkeen. Koulut ja päiväkodit alkaa ja vanhemmat palaavat töihin.
"Kuinkas teidän Mirjamarjaanan koulu on lähtenyt sujumaan?"
"Meidän Einoiivari kiukuttelee iltaisin, kun pitäisi mennä nukkumaan ajoissa ja mulla niiiiiin palaa käämit!"
"Hei, täällä äiti, Ootko jo herännyt? Syönyt? Pessy hampaat? Muista sammuttaa valot ja laita ovi lukkoon, kun lähdet kouluun!"
"Montakos lastenlasta sulla jo on? Mulla on seittemän, kolme poikaa ja neljä tyttöä."

HUOKAUS!

Istun mielummin kahvihuoneessa omaan pöytään ja olen lukevinani lehteä. Kuulen silti ympärilläni käytävät keskustelut. Käyn kaupassa, ja toivon etten tapaa ketään puolituttua. Ettei tarvitse puhua mistään. Kuulen silti ventovieraiden ihmisten keskusteluja. Lapsistaan.

Tänään on taas se päivä, että voisi hautautua maan alle. Antaa olla.

Kun kuuntelee ihmisten keskusteluja, ja sitä kuinka he kovin usein puhuvat siitä, miten hankalaa oli illalla, kun lapset eivät menneet kiltisti nukkumaan, että kuinka ensin piti saada raivokohtaus ja viedä Ile ja Jare jäähylle ennekuin iltapalan syönti onnistui.
Kuinka aamulla taaaaas myöhästyttiin päiväkodista, kun Lissu ei halunnutkaan laittaa kumppareita jalkaan.

Kun kuuntelee sitä, kuinka rankasti vanhemmat arvostelevat oman lapsensa sanomisia tai tekemisiä.

Satuttaa ja suututtaa.

Tekisi mieli huutaa noille aivottomille vanhemmille, että lopettakaa!!!!

Kuuntele mitä puhut ja ajattele mitä sanot.
Sinulla on joku, jota voit ehdoitta rakastaa. Ja joka ehdoitta rakastaa sinua. Pitää sinusta sellaisena, kuin olet (vaikka varmasti 13 vuotiaana saattaakin haistattaa sinulle pitkät).
Ja tarvitsee sinua, joka ikinen päivä. Tarvitsee turvaa ja rakkautta. Rajoja ja sääntöjä.
Asiat voi sanoa monella tavalla.

Ajatteles jos miehesi tai vaimosi puhuisi sinusta kahvihuoneessa tai kassajonossa arvostellen ja kritisoiden käytöstäsi. Olisiko se oikein?

Edelleen kahdestaan.

-M-

Kertoa vai ei?

Niin, kertoako tästä lapsettomuudesta ihmisille vai ei?
Ei ihan helpoin aihe ole. Eikä aina oikein tiedä miten asian kertoisi.
Kenelle kertoa, kenen kuuluu tietää, vai olisiko sittenkin parempi, ettei kukaan tiedä?

Itse olen sen veraan hölösuu ja avoin ylipäätään puhumaan asioistani, että minusta oli luonnollista kertoa heti läheisimmilleni tästä tilanteesta.
Olinhan jo jokatapauksessa kertonut siskoilleni ja muutamille ystäville kun ehkäisy pois jätettiin. Viimeiset ehkäisypillerit olen syönyt noin 3 vuotta sitten, ja oikeastaan se ehkäisy loppuikin sitten kertalaakista siihen.

No kyllähän tietysti muutaman kuukauden jälkeen alkoi jo itseäkin ihmetyttää, että missä mättää, miksei iloisia uutisia kuulu. Ja jos itseä ihmetyttää, niin miksei tietysti niitä muitakin, jotka sitä raskausuutista odotti yhtälailla kuin me itsekin.
Tottakai asiasta sitten keskusteltiin.
Vanhemmille kerrottiin sitten, kun prosessi oli jo käynnistynyt ja oli saatu ensimmäinen lähete omalta paikkakunnalta eteenpäin.
Molempien äitien reaktio oli samankaltainen. Kumpikin oli jo osannut jotain tällaista odottaa, kun ei kerran niitä vauvauutisia kuulunut.

Töissä kerroin itse esimiehelleni, kun henkinen kantti alkoi olla kertakaikkiaan lopussa. Tämä tilanne on kuitenkin aika hel...in paljon rassannut mieltäni, ja sen takia kun voimat on ollut loppu, niin sairaslomapäiviä on jokusia kertynyt.
Esimieheni tuntui alkuksi suhtautuvan asiaan ihan hyvin, mutta mitä pidemmälle projekti on edennyt, sitä kärsimättömämmäksi hän on tullut.
Hänelle olisi pitänyt osata kertoa tarkkoja päiviä etukäteen, koska poissaoloja töistä tulee. Miten hoidot etenee ja kuinka pitkiä aikoja joudun olla pois?
Kaikki, jotka tästä prosessista jotain tietää, tietää myös sen, että niitä päiviä ei etukäteen voi päättää, eikä niihin pysty itse vaikuttamaan millään tavalla. Kroppa vastaa hoitoihin kaikilla eritavalla, ja erityisen eritavalla kaikilla toimii pääkoppa.
Petyin kyllä tosi paljon tuohon esimieheni suhtautumiseen. Hänen lisäksi en kertonut kuin muutamalle läheisimmälle työkaverille. Toki vasta sitten, kun jäin pidemmälle sairaslomalle, ensimmäisen hormonitykityksen aikoihin.

Nyt työkuvioni on paremmalla mallilla. Siirryin sisäisesti eri osastolle, ja eri esimiehen alaisuuteen. Hän on mies, ja tuntuu silti ymmärtävän minua paremmin, kuin edellinen naispuolinen pomoni.
Tässä uudessa mukavassa työporukassa olen kertonut kaikille. Koska mielestäni he ovat luottamuksen arvoisia. On reilua, että he tietävät miksi olen välillä sairaslomalla, ja miksi joudun käymään kesken työpäivän lääkärissä, tai miksi tekemiseni on ajoittain hieman rajoittunutta.
Ja he myös hyväksyvät ja ymmärtävät sen. Vaikka toisaalta, erityisemmin en heidän lupaansa tähän tarvitsekaan.

Ystäväpiirille on kerrottu pikkuhiljaa, kun on ollut sopivia hetkiä. Suurin osa lähipiiristämme tietää nyt tilanteestamme ja mielestäni se on hyvä.
Näin vältymme siltä, että kukaan kyselisi tai ihmettelisi sitä, että miksi emme ole lisääntyneet. Silti on vielä monia jotka ei tiedä. Ja olenkin ihan kahden vaiheilla, että linkitänkö tämän blogin sosiaaliseen mediaan. Kerronko ihan avoimesti tästä kaikille?

Tilanteemme on tämä, ja sen kanssa joudumme kuitenkin itse elämään koko ajan.
Joka päivä.

Ikuisestiko kahdestaan?

-M-