Miten onni korjataan?

Ristiriitainen viikko.
Tunteet taas rallattaa aasta ööhön. Välillä voisi hautautua peittojen alle, eikä huvittaisi nousta sängystä ollenkaan. Pimeä, ankea, märkä ja kaikenkukkuraksi vielä tuulinen kurakeli ei houkuttele pihalle ollenkaan. Aamulla pihanpoikki autolle, töissä parkkipaikalta sisälle ja iltapäivällä sama päinvastoin. Ahdistavaa.

Nyt on marraskuun loppu, ja ulkona on +8°C lämmintä. Mikä juttu?
Ikkunasta kuuluisi avautua oikeasti kaunis talvinen ja luminen maisema. Pakkasta sopivasti ja lunta voisi sadella leijailemalla. Jouluvalot alkaa koristaa talojen ikkunoita ja pihamaita. Nekään ei näytä muutakuin typeriltä, kun maailma on musta.
Tahdon lunta. Talven ja joulumielen. Tarvitsen sitä.

Viimeyönä syntyi ystäväpariskunnalle kaksoset. ❤💙
Tyttö ja poika. Pienet uudet ihmisen alut.
Miten vilpittömän onnellinen voinkaan olla?
Olin varma, että tuo kaksosten syntymä ahdistaa minua, mutta tälläkertaa ei olekaan niin. Päinvastoin. Olen haljeta onnesta. Sekä vanhempien puolesta, että vauvojen puolesta. He kaikki ansaitsevat toisensa, ja ikuisen onnen. Siinä kodissa riittää rakkautta. Onneksi.

Niin kovin onnellinen olen myös sisarusteni lapsista. Vanhempi kummipoikanen nukkuu juurikin tällähetkellä tuolla vierashuoneessa. Niin iso poika jo. Reipas ja kohtelias nuori miehen alku. Eilen sain myös ihastella siskoni pojan aitoutta. Hän on pian 9 kuukauden ikäinen ja oppii jokapäivä uusia taitoja, joilla maailmassa pärjää.
Se lapsen nauru. Puhdas ja niin viaton. Onni pienistä asioista.

Sen kun osaisi itsekin.
Osaisi olla onnellinen. Nauttia elämän pienistä onnenmurusista, joita jokaiseen päivään sisältyy. Olla onnellinen siitä mitä on. Nauttia tästä hetkestä. Koska se on kuitenkin tärkeintä mitä tällähetkellä on.

Huomisesta ei koskaan tiedä.
Ei tiedä, mitä se tuo tullessaan. Tuoko mitään?

Ensiviikko pelottaa, vaikka samalla tunnen syyllisyyttä siitä, miksi en ole innoissani. Miksi en ole onnellinen mahdollisuudesta? Siellä se D6 on vielä pakastimessa. Autuaan tietämättömänä maailman julmuudesta. Maailman mahdollisuuksista.

Viimeaikaiset maailman tapahtumatkin, Venäjän pakotteet, pakolaisvirta, terrori iskut, raiskaukset, lentokoneiden pudotukset. Mikä ihmisiä vaivaa?

Eniten silti, edelleen haluisin olla äiti.
Suojelisin häntä parhaan kykyni mukaan kaikelta maailman pahuudelta. Ja tiedän että mieheni suojelisi meitä molempia.

-M-

Murphyn laki.

Kun jokin voi mennä pieleen, niin se myös menee pieleen.
Niin se tuntuu tässä asiassa olevan. Enemmän, kuin vähemmän.

Eniten odotan sitä päivää, että tulisi vihdoin ja viimein se positiivinen päivä. Positiivinen testi, positiivinen mieli. Mutta se vain tuntuu olevan niin suunnattoman kaukana.
Silti periaatteessa se päivä voisi tulla oikeastaan ihan koska tahansa.
Meille ei ole koko tänä aikana sanottu, etteikö me voitaisi luomusti tulla raskaaksi.
Mutta onhan se nyt jo nähty. Lokakuussa alkoi jo neljäs vuosi tällä meidän lapsettomuustaipaleella.
Neljäs vuosi.

Mitä jos olisin tullutkin vaikka raskaaksi heti silloin 2012 marraskuussa, kun mahdolisuus oli. Nyt meillä voisi olla oli reilu 2-vuotias pikkukätyri seurana tässä, meidän elämässä.
Mutta me ollaan edelleen lapsettomia. Edelleen kahdestaan.
Toivoa ei saisi heittää. Pitäisi pysyä avoimin mielin ja ajatella parasta mahdollista.
Pitäisi luottaa tulevaan ja uskoa lääketieteeseen.

Omaan kehoon en enää luota. Se ei toimi, ei ainakaan oikeaan aikaan. Molemmat alkiinsiirrot kehoni on hylännyt. Ensimmäinen tarttui jollaintapaa. Kemiallinen raskaus taitaa olla oikein termi, sille tarttumiselle. Ei raskaus. Eihän se kestänyt, kuin päiviä. Ei edes viikkoja.
Toinen siirto ei edes meinannut tarttua. Ei toimi, ei.

Tämän toisen ICSI kierroksenkin kortit on siis melkein katsottuna.
Meillä siellä Tampereella on miinus 196 asteen pakkasessa se YKSI kuusipäiväinen alkio. Meidän ainokainen. Ja siinä se sitten tämän vuoden saldo onkin.
Vielä kun se ainokainen saataisiin tämän vuoden puolella siirrettyä. Viimekierrossa kehoni ei toiminut. Tai siis toimi, mutta vääränä päivänä tietysti. Ovulaatio oli sunnuntaina, ja kun ovispäivä on päivä nro 0, niin kuusipäiväisen alkion siirto olisi osunut tietenkin lauantaille. Ja viikonloppuisinhan siirtoja ei tehdä. Niin se on. Ja taas tässä päivät, viikot ja kuukaudet vierii. Ja kohta taas vuodet.

Ja tämän toisen kierroksen jälkeen on jäljellä enää yksi, viimeinen julkisen puolen hoitokierros. Sen suhteenkaan odotukset ei kovin korkealla ole, kun katsoo taaksepäin.
Mutta silti päätään nostaa taas pieni toivonkipinä. Eihän siihen raskautumiseen tarvita kuin yksi onnistunut yritys. Luonnollinen, tuoresiirto tai pakaste. Yksi ainut.

Nyt on taas uusi kierto alkanut, ja toivo siitä pakastealkionsiirrosta tämän vuoden puolelle nostaa päätään.
Ultra aika on kalenterissa, ja jos se saamarin ovulaatio vaan nyt tulee ja osuu millekkä muulle päivälle tahansa kuin sunnuntaille tai maanantaille. Ja jos se tulee ajoissa, niin että siirtopäivä on ennen 11 joulukuuta (joulukuun lopun hormoni-ja lapsettomuuspoli on kiinni, kun muuttavat uusiin tiloihin).
Ja jos sitten se meidän kallisarvoinen ainokainen sieltä pakastimesta selviää. Jos selviää sulatuksesta, toisin kuin edelliset. Jos sitten onnistuneen siirton jälkeen tarttuu tiukasti kiinni minun kohtuuni, jonnekkin sinne poimuihin ja jatkaa jakaantumistaan, muuttuen sitten alkiosta sikiöksi.

Montako jossia yhteen raskautumisyritykseen oikein voikaan mahtua?
Liian monta mahdollisuutta herra Murphylle. Meille vain yksi.

Tänävuonna toivon vain yhtä joululahjaa. Yhtä ainutta.

Lapseton -M-