Ensimmäiset rokotukset ja ääninauru. Uusia asioita.

Ei toki samaan aikaan, mutta melkein.
Vauva on nyt 4 kuukautta. Ja kaikkea uutta opitaan hirmutahtia. Tämä kuluva viikko erityisesti on ollut oikein oppiviikko.

Ääni. Hänellä on oma ääni. Se on nyt kuultu ja kuullaan joka päivä enenevässä määrin. Hän juttelee ja laulelee kovasti. Laulelu kuulostaa kovin surumieliseltä, mutta silti ilme palautuu iloiseksi, kun katseet kohtaa. Kai hän vain niin keskittyy tuohon ääneensä, että ei vielä ole aikaa miettiä sitä, että miltä sen sävy kuulostaa. Kunhan kuuluu.
Hän jopa parina yönä itki herättyään syömään, vaikkei mitään hätää ollutkaan. Kunhan nyt itkettää. Ainakin äiti varmasti kuulee. Ja kuuleehan äiti. Onnellisena ja iloisena jopa uudesta taidosta. Pieni on ääni vielä, ja niin herttainen.
Onhan vauva tietysti osannut itkeä, mutta se on tullut vain jos on ollut oikeasti jokin hätä. Ei ihan vaan aikansa kuluksi tai huvikseen.

Kädet. Hänellä on omat kädet, kaikki kaksi, joissa kaikki seitsemän sormea. Ja ne kaikki mahtuu vaikka kerralla suuhun. Ja kun ne huitoo, huitoo ja huitoo.
Erityisen hyvin suuhun sujahtaa tuo käsi, jossa sormia on vain kaksi. Ne mahtuu mainiosti suuhun ja maistuu varmasti hyvältä. Niitä voi imeskellä, niin että ääni kuuluu. Ihanaa.
Noilla käsillä saa pyöriteltyä myös sitterin lelukaaren leluja ihanasti. Ja leikkimaton lelut vaan viuhuu, kun niille antaa vauhtia. Omilla käsillä. Molemmilla. Yhtä kovasti.
Viimeviikolla olimme tapaamassa käsikirurgi Paavilaista tuolla lastenpolilla Seinäjoella. Molemmat kädet kuvattiin, ja kirurgi totesi saman, kuin oli jo lastenlääkäritkin todenneet. Kädestä puuttuu keskisormi, nimetön ja pikkusormi ja niiden kämmenen luut. Käsivarren luut oli kunnossa.
Siihen tulokseen tulimme, että tavataan uudestaan vuoden kuluttua. Annetaan Martin kasvaa rauhassa siihen asti. Erotetaan sitten peukalo ja etusormi toisistaan, jotta niitä pystyy käyttää tehokkaammin. Vielä täytyy toki tarkemmin tutkia miten siellä menee hermot ja verisuonet. Mutta päällisin puolin näyttää ainakin hyvältä.
Äitin pieni HOOK, koukkusormi. Rakas.
Kovasti hän noilla sormilla pystyy toimimaan jo nytkin.

Rokotukset. Ensimmäiset piikit reisiin tuikattiin tämän viikon neuvolakäynnillä. Ne Martti otti reippaasti. Kyllähän siinä itku tirahti, mutta tyyntyi yhtä nopeasti kuin alkoi. Hän on jo niin tottunut tutkimuksiin ja tökkimisiin.
Muuten neuvolakäynnillä oli kaikki mallikkaasti. Painoa oli 5170 g, pituutta 53,8 cm ja pään ympärys oli 39,2 cm. Että hienosti kasvaa vauva, ja kasvukäyrät on oikean suuntaiset.
Kipeäthän nuo pistoskohdat oli sitten reisissä, ja kuumeenkin nuo nostivat. Ja vauva olikin poikkeuksellisen rätyynen ja jopa hieman itkuinen iltapäivän ja illan.
Onneksi mummo kävi vähän rakastamassa. Se aina auttaa. Rakkaus, syli, hellyys ja lepertely. Martti puoliksi elää noilla.
Panadolia iltapäivällä ja toinen satsi yöksi. Se helpotti oloa niin, että illalla Martti naurahti isimiehen jutuille jo melkein ääneen.

Ääninauru. Voi ettien että mikä tunne. Oman lapsen ensimmäinen oikea ääninauru. Isille se naurunpyrskähdys tuli ensimmäisenä. Sitterissä syömisen jäljeen, KIITOS sanalle.
Tuota ääntä parempaa en ole kuullut koskaan.
Nyt jo itsekin naurut saaneena, olen niin kovin onnellinen tuosta elämämme auringosta.

Kulmakarvat. Khih!
Tähän asti kulmakarvojen kohdalla on ollut kaljua. Ja ollaankin naurettu, että pitäisi lauantaina kylvyn jälkeen piirtää permanenttitussilla kulmat aina tulevaksi viikoksi. Mutta nyt näyttää siltä, ettei ehkä kuitenkaan tarvitse. Ihania haituvia alkaa kasvaa kulmakarvoiksi.

Kalju. Sekin vielä.
Takaraivon kalju on aljanut killittää kyös. Ja sehän tarkoittaa sitä, että vauva on aktiivisempi ollessaan lattialla. Pää hyörii ja pyörii niin, että tukka lähtee päästä.

Paljon on uusia asioita. Ja nyt niitä taitaakin tulla sitten urakalla seuraavan 15 vuoden aikana. Kaikki otetaan ilolla vastaan. Kolttoset ja kepposetkin.
Näin ajattelen ainskin vielä. Katsotaan sitten, miten nopeasti mieleni muuttuu.
Vielä tälle viikolle mahtuu ainakin yksi uusi asia ja kokemus. Nimittäin Mårtensonin ensimmäiset Halloween naamisisjuhlat. Pukukin on jo valmiina. Siitä kiitos Anu-tädille.
Ensiviikolla taas keskoskontrollin vuoro. Katsotaan mitä sanottavaa on lääkärillä ja fyssarilla.

Täältä tähän. Vaunuista alkaa kuulua heräämisen merkkejä.
Ylpeä äiti.
-Mari-

Äitiys. Onnellisinta aikaa minun elämässäni.

Eilen illalla ajattelin yksin sohvalla istuessani, että tässä tämä nyt on.
Se arki, ja elämä jota olen koko elämäni ajan odottanut ja toivonut.
Olen äiti, ja minulla on perhe.
Minulla on maailman paras mies, joka rakastaa minua ja Marttia ehdoitta. Jota minä rakastan toisiksi eniten. Heti Martsonin jälkeen.
Makuuhuoneesta kuului kahden miehen kuorsaus. Nukkuessani kuulen nykyään enää niistä toisen. Sen ilmeisesti hormonit on saaneet aikaan. Olin nimittäin ennen todella herkkä uninen. Toista on nyt. Nukun tehokkaasti yöllä sen ajan kuin vauvakin. Ja se uni ainakin toistaiseksi on riittänyt. Saas nähdä miten pitkälle?

Olen katsonut televisiosta joutessani Imettäjiä, Toisenlaisia äitejä, Erilaisia äitejä ja miettinyt, että onko minussa jotain vikaa?
Tietysti ihmiset on erilaisia, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja varmaankin tuollaisiin ohjelmiin valitaankin juuri sellaiset ihmiset ja perheet jotka herättää tunteita puoleen tai toiseen. Ainakin ne saa ajattelemaan omaa elämää monelta eri kantilta.

Ehkä kuitenkin maalaisjärjellä ja nöyryydellä pääsee pitkälle. Sillä, että hyväksyy asiat sellaisena kuin ne on. Eikä aseta liiallisia tavoitteita turhaan itselleen tai muille. Otetaan esimerkiksi nyt vaikka tuo imetys.
Imetys sujuu, kuin ihmeen kaupalla meillä hienosti. Se ei ollut ollenkaan itsestään selvää, kun kyseessä oli pikkukeskonen, joka ensimmäiset viikot sai ravintonsa letkulla, ruiskulla, pullotutilla ruiskusta, tuttipullolla ja rintakumin kanssa rinnasta.
Sinnikkyys, ymmärrys ja se ettei kumpikaan luovuta helpolla. Nostan itseni jalustalle tässä asiassa. Jaksoin herutella maitoa heti sektion jälkeen. Pidin äärettömän tärkeänä sitä, että saan viedä omaa maitoani vauvalle keskolaan. Maito nousi ja jaksoin lypsää maitoa päivästä ja yöstä toiseen.
Vaikka kyllä se monta kertaa tuntui todella turhauttavalta, kun kello herätti yöllä lypsämään. Kun pesi ja keitti pulloja. Kuljetti maitoa kylmälaukulla eestaas.
Nyt kuitenkin voin sanoa, että se kannatti. Toden teolla.
Olen niin mukavuudenhaluinen, että on uskomattoman helppoa kaivaa paidan alta vauvalle valmis, lämmin ruoka. Ilman mitään kummallisuuksia.

Toisena esimerkkinä vanhempien rooli vauvan elämässä.
Olen sen verran vanhanaikainen, että ajattelen äitiyden niin, että vauvavuoden ajan suurin vastuu lapsen hoitamisesta on äidillä. Enkä tarkoita tällä yhtään väheksyä isän roolia vauvan elämässä.
Äiti on äiti ja isä on isä. Ainakin meidän perheessä molemmilla on oma rooli. Minä hoidan vauvaa tällähetkellä päätoimisesti. Riku hoitaa ja viettää aikaa Martin kanssa, kun on töistänsä kotona. Tarvittaessa aina silloin, kun minä pyydän, tai teen esimerkiksi kotitöitä. Hän hoitaa vauvaa aivan yhtä hyvin kuin minäkin. Ainut mitä hän ei voi tehdä on imettää. Mutta hän voi ottaa maitoa pakkasesta, sulattaa ja lämmittää sen. Eli yhtälailla hän voi ruokkia vauvan kylläiseksi, niinkuin minäkin.
Kumpikin voi antaa lapselle yhtä paljon rakkautta. Vaihtaa vaipan, pestä pyllyn, kylvettää, nukuttaa, riisua ja pukea. Syöttää soseita, sylitellä, leikkiä, viihdyttää ja jutella.
Kaikki päivittäiset toimet onnistuu molemmilta.

Meidän perheessä isän rooli tulee olemaan suurempi, kun minä joskus palaan töihin. Isällä ja pojalle tulee olemaan vielä monet yhteiset hetket. Omat miesten jutut joista minä äitinä olen aivan ulkopuolinen. Ja minä hyväksyn sen.
Nyt on äidin aika, ja myöhemmin isän aika. Kumpikin vastuullisena aikuisena. Kasvattajana. Vanhempana.
Täynnä rakkautta. Omaa lasta kohtaan.

Onnellinen, äiti.
-M-