Kolmaskymmeneskahdes kerta toden sanoo.

1-vuotias pikkukeskonen.
Taapero.
Silti aina äitin vauva.

Eilen aamulla herättiin, kun isi kävi sanomassa heit, ennen töihin lähtöä. Martti nukkui meidän välissä yön, niinkuin nyt on nukkunut juhannuksesta lähtien.
Tai siis pieniä pätkiä nukkuu omassa sängyssäkin, mutta sänky on taas meidän vieressä. (TAI SIIS OLI)
Marttonen kasvatti ylähampaan juhannusviikonloppuna ikenestä läpi, ja se luonnollisestikin sai hieman surua aikaan, ja levotonta unta. Nukuimme kaiken lisäksi vielä vintisssä, isin lapsuudenhuoneessa,  Martti vielä matkasängyssä. Että olihan tuossa nyt aika monta muuttujaa ja häiriötekijää unelle, ihan ilman hampaan puhkeamistakin.
Juhannuksen jälkeen Martilla alkoi vielä kaiken kukkuraksi ihan järjetön nuha. Kyllä on taas kiitetty Baby Vacin keksijää.

Mutta siis eiliseen.
Köllöttelimme aamuun kaikessa rauhassa sängyssä, lauloin onnittelulaulun ja nauraa kihersimme kumpikin, kun kutittelin vauvaa (taaperoa). Ah, sitä naurua. En saa siitä kyllikseni millään.
Aamutoimet, vaatteet, hammaspesu ja aamupalaksi jugurttia ja Talk muruja. Peruin neuvolan, jossa Martti olisi saanut MPR rokotteen, ajattelin, että tässä on nyt muutenkin ihan riittävästi. Käydään ottamassa se sitten elokuussa.
Lahja. Hirveän iiiiiiso paketti, jota vasten Marttonen nousi välittömästi seisomaan.
Lahjan paperi, naru ja pahvilaatikko oli paljon mukavampia, kuin paketista kuoriutunut Plaston kaivinkone. Eli lahjaksi olisi riittänyt iso pahvilaatikko. Äh, ei vain.
Martti seuraa isimiehen jalanjälkiä, konemies siitä tulee. Se on varmaa jo nyt.

Päivä meni kutakuinkin normaalia kaavaa. Syömisiä, unia, niistämistä, kaupassa käynti ja mummulan päiväkahvit. Hoidettiin kotona kissanpentuja, kesäpossuja ja kasvihuonetta. Meillä on Martin kanssa kesätöinä pari possua, joista syksyn tullen saadaan pakastimeen takuuvarmasti puhdasta, kotimaista ja maukasta possunlihaa. Mukava on joulupöydässä syödä kinkkua, kun tietää mistä se tulee. Ja lapsi oppii pienestä pitäen ruuan alkulähteen. Jostainhan se sinne kaupan hyllyllekin tulee.
Kävi meillä vieraskin, Martin kastanut pappi kävi tuomassa henkilökohtaisesti syntymäpäiväkortin sankarille. Hän oli päättänyt tänävuonna toimittaa 1-vuotiskortit perille henkilökohtaisesti kaikille kastamilleen lapsille.
Kaunis ajatus mielestäni.

Ilta oli melko levoton. Martti nukahti vasta yhdeksältä, mun syliin sohvalle. Siirsin hänet omaan sänkyyn, josta hän heräsi puolen tunnin kuluttua IHAN PIRTEÄNÄ. Aivan kuin päiväunilta konsanaan.
Isimies ja kumppanit ajoi rehua tästä meidän kotomailta. Ja kun ikkunasta kantautui ajosilppurin ja viiden traktorin äänet, ei uni tullut silmään enää millään ilveellä. En viitsinyt tehdä syntymäpäivänä nukkumaanmenosta riitaa, joten valvoimme.
Välilläyritin viedä häntä uudestaan unille, mutta sängystä kuului pelkkää pörräämistä. Hän, meidän yksivuotias, seistä tönötti, rystyset valkoisena puristaen sängyn laitaa, ja pörräsi, niin että kuola vain valui.
Onko mitään noin ihanaa?

No, kello oli jo yli puolen yön. Niistettiin, annoin särkylääkettä ja meinattiin mennä hakemaan uusi iltamaito. Yskitys ja oksennus. Sängylle, yökkäreille ja vähän äitinkin vaatteille.
Alusta taas kaikki. Vaihdettiin vaippa ja kaikki. Puhtaat yökkärit ja putsattiin sänky.
Isin ääni, kiire!
Hän on kuin aurinko, aina kun isimies tulee töistä kotiin. Oli yö tai päivä.
Vaihdettiin päivän kuulumiset ja mentiin sitten kaikki yhdessä nukkumaan. Koko perhe, puoli yhdeltä yöllä. Ei kuulu tapoihimme. Ollaan kyllä tosi iltaunisia.
Muttakun on tämä rehuntekoaika.

Tänään päätin, että siirrän Martin sängyn taas takaisin omaan huoneeseen, ja nukutaan siellä, omassa huoneessa, omassa sängyssä aamuun asti.
Saas nähdä mitä yö tuo tullessaan.
Sitkeää oli ainakin nukahtaminen. 50 minuuttia, ja 32 kertaa pää takaisin tyynyyn.
Nyt on kuitenkin ollut hiljaista jo 45 minuuttia.

Taidan mennä itsekin nukkumaan. Isiä ei vielä töistä näy ei kuulu. Taidan vallata meidän sängyn kokonaan itselleni.

Taaperon onnellinen äiti.
Mari

Vuosi sitten...

Huh huh.
Viimeviikon tiistaina oli se päivä, kun vuosi sitten jouduin Tampereelle tarkkailuun, silloin vielä pienen pieni Väinö vatsassani. Pelottava päivä, ja näin jälkikäteen ajateltuna olin varmaan suorastaan kauhuissani jäädessäni sinne yksin.
Sanoin Rikulle jonain päivänä tässä, että tutuu etten muista viime kesästä juuri mitään. Se meni jotenkin niin sumussa, erityisesti se aika, kun makasin siellä yksin.
Hattua nostan tuolle isimiehelle, hän ajoi sinne jokatoinen päivä minua katsomaan, hoiti kodin, leikkasi nurmikon, kasteli kasvihuoneen, kukat, teki pitkiä päiviä töissä ja jaksoi kannustaa ja tsempata minua. Nyt tuntuu ihan hirveältä hänen puolestaan, mutta kai sitä rakkaansa eteen tekee näköjään melkein mitä tahansa.
Kävihän siellä muitakin vieraita, ja puhelin pimputti tämän tästä. Perhe ja ystävät oli kyllä hengessä mukana.

Jos kesä sumussa meni, niin juhannuksen silti muistan. Oli lämmin, tosi paahtavan lämmintä koko viikon. Istuin Taysin 4a osaston parvekkeella tyylikäs vihreä mekko päällä, lakatut varpaankynnet sairaalan sandaaleissa. Mieleni teki ihan vähän nyppiä parvekelaatikoissa olevia pelargoneja, mutta pidin näppini kurissa. Luin kirjaa, ja välillä katsoin tabletilta Netflix-sarjoja. Odotin kovasti tuota juhannusperjantaita, kun tiesin että Riku tulee koko viikonlopuksi Tampereelle.

Pääsin päivälomalle perjantaina, ja ajelimme pitkin aution Tampereen katuja käsikädessä. Lauantaina pääsin aamun ultran ja sykekäyrän jälkeen lääkärin luvalla taas vapaalle, kunhan palaisin heti, jos olossa jokin muuttuu. Illalla kävimme taas sykekäyrällä, jota taidettiin ottaa normaalia pidempi pätkä, ja yöksi pääsin potilashotelliin oman kullan kainaloon, normaaliin sänkyyn nukkumaan. Sunnuntai aamuna hotelliaamupalan jälkeen paluu osastolle tuntui kovin ankealle.

Ja muistan kuinka sydänjuuriani myöten itkin, kun hissin ovi kolahti kiinni. Olisin halunnut kotiin. Omaan kotiin, omaan elämään, omiin tuttuihin juttuihin, omien ihmisten, oman perheen ja kaiken turvallisen luokse.
Kaikkia ja kaikkea oli ihan mieletön ikävä. Sisarusten lapsia, pyykin pesua, pöydän luutuamista, oman kodin tuoksua, kaupassa käyntiä, normaalia elämää, päiväkahvihetkiä mummolassa.
Mutta, mieli rauhoittui, ajatus pienestä salamatkustajasta vatsassa kasvamassa sai jaksamaan. Oli pakko jaksaa.

Tänä aamuna, kun katsoin vieressäni nukkuvaa lasta, kiitin mielessäni kaikkia jotka saivat minut jaksamaan. Olen niin uskomattoman kiitollinen tuosta pienestä ihmisestä joka meidän elämässämme on.
Ja samalla ajattelin sitä, että miten uskomattoman nopeasti tuo vuosi on kulunut?

Viikonloppuna on taas juhannus. Ensimmäinen juhannuksemme perheenä. Sitä vietämme kotona, perinteisesti. Ihanien ystäviemme ympäröimänä. Ihan niinkuin on jo monta juhannusta vietetty. Ensimmäisenä yhteisenä juhannuksena lapsia oli paikalla yksi, ja toinen tulossa. Nyt lapsia on KAHDEKSAN. Tulevana juhannuksena nukutaan monet päiväunet, puhalletaan parannuksiin monet pipit, kielletään ja komennetaan kaikkien lapsia niinkuin omiamme. Suukotellaan, nauretaan, pössötetään ja kerätään ihania muistoja tulevaisuutta ajatellen. Rakastetaan.

Elämä on ihmisen parasta aikaa, niinkuin eräs mäkihyppääjälegenda on sanonut.

Onnellinen,
Mari