Onnen määritelmä minulle.

Kuluneen vuoden aikana minulle on selvinnyt se oman elämäni onnellisuuden määritelmä. Ja yhdellä sanalla sanoen se on perhe.
Perhe on tuonut minulle niin sanoin kuvaamattoman paljon onnellisia hetkiä, ettei sitä pysty oikeasti kenellekkään selittämään.
Ei sitä välillä oikein käsitä itsekään.

Nuo elämäni kaksi tärkeintä miestä tekevät minut iloiseksi ja onnelliseksi ihan joka päivä. Tottakai he myös kiristävät välillä pinnani äärimmilleen, mutta sitähän onni on. Elämää, joka on aitoa. Pitkine ylämäkineen ja pienine pudotuksineen.
Olisi kovin tylsää, jos elämä olisi tasaista puurtamista päivästä toiseen.
Onneksi noiden kahden kanssa elämä ei siihen tylsään uomaan ainakaan vielä ole laskeutunut. Enkä kyllä oikein jaksa uskoa, että niin aivan vielä kävisikään. Tuskin koskaan.

En ala tässä kertaamaan sen kummemmin, mitä meille tämän vuoden aikana on tapahtunut, mutta paljon on. Paljon on opittu, koettu, tunnettu ja nautittu.
Erityisen onnellinen olen siitä, että ahkera yrittäjäisi elättää meitä, niin että minun on ollut mahdollista olla Martin kanssa kotona.
Kotihoidon tuella ei olisi minkäänlaista mahdollisuutta tähän. Ei sillä rahalla suurta merkitystä tällähetkellä ole, mutta raaka tosiasiahan se on, että rahalla se elämä pyörii. Vaikka olisi kuinka omavarainen, ja pakastin täynnä ruokaa, niin kaupassa on silti käytävä, kun ei meillä ole sitä lehmää, eikä myllyä.
Laskut on maksettava, vaikka kuinka kaiken turhan olisi karsinut pois.
Täällä pöndellä asuessa esimerkiksi auto kuluineen on välttämättömyys.

Suurin kiitos siis elämäni tukipilarille, isimiehelle, joka mahdollistaa meille monta asiaa, vaikka minulle ei rahaa mistään näppiin tulekaan.
Toiset kiitokset kaikesta avusta menee mummoille ja paapalle. Martin hoitamisesta ja meille vanhemmille oman ajan antamisesta. Vaikka en sitä niin suuremmin kaipaakaan, niin on silti ihan superia päästä aika ajoin tuulettamaan pääkoppaa.
Erityiskiitos menee fitnesin naisille, te tiedätte, että te ootte parhaita.

Tulevalta vuodelta en odota mitään muuta kuin terveyttä. Kun kaikki pysyy terveenä, on elämän perusta kunnossa. Tiedossa on myös sairaalareissuja, kun Martin kättä operoidaan kevään aikana. Sitä yritän olla murehtimatta sen kummemmin etukäteen.
Hyvin se menee, kun niin jaksaa uskoa.
Haasteita se tuo, mutta miksi me ei sitä otettaisi vastaan ja selvittäisi siitä?
Sen olen oppinut, että ei meitä ihan pieni kaada. Ollaan tässä nyt selvitty jo monesta muustakin, suuremmastakin haasteesta.

Kotona saan onnekseni olla vielä tulevan vuoden syksyyn saakka. Saan nähdä ja kokea pikkuisen kanssa vielä monet metkut ja temput.
Opetellaan vielä monta asiaa yhdessä kotona, ennenkuin äiti palaa töihin ja Martti aloittaa oman uransa päiväkodissa ja koulussa ja rippikoulussa ja opiskelemassa ja armeijassa ja ja ja...... Hirvittää jo etukäteen että miten riivatun nopeasti aika kuluu ja kaikki tapahtuu.

Olkaa kaikki onnellisia. Joka ikinen päivä siihen löytyy aivan varmasti jokin syy. Katsokaa vaikka ympärillenne.
Olkaa kiitollisia siitä, mitä teillä on. Tai kiitollisia siitä mitä teillä ei ole.
Nauttikaa elämän antamista pienistäkin asioista. Niistä olemattoman pienistäkin.
Antakaa hyvän kiertää.
Muistakaa hymyillä, ja nauraa ääneen.
Hymyllä voit pelastaa joskus vaikka jonkun tuntemattoman päivän.
Olkaa vilpittömiä niinkuin lapset.
Heittäytykää. Ja jos mahdollista, leikkikää, edes joskus.

Meidän pieni perhe aikoo tehdä näitä asioita ensi vuonnakin.
Meidän perhe aikoo elää.

Hyvää uutta vuotta sinulle. <3
Mari

Toinen joulu perheenä.

Joulu joulu joulu.
Parasta mitä tiedän, nyt kun on mies ja perhe. Sinkkujoulut aikoinaan ei ollut oikein mieleisiä, vaikka jouluihmisenä ja perhekeskeisenä olenkin viettänyt joulua aina vanhempieni ja sisarusteni kanssa.
Lapsuuteni joulut vietin mummolassa, jossa oli isäni sisarukset perheineen. Eli koolla oli koko joukko aikuisia ja lapsia. Mummon tekemät jouluherkut. Pöydät notkuivat hyvin perinteisiä tarjottavia. Joulupukki ja tuhottoman paljon lahjoja. Itseasiassa koko elämäni aikana on ollut ainoastaan yksi joulu, kun paikalle ei ole joulupukki tullut.

Haluaisin tietysti Martille samankaltaisia lapsuuden kokemuksia, eli isoja perhejouluja, perinteineen. Toisaalta haluaisin rauhoittaa joulun, ja luoda omia perinteitä, ihan oman perheeni kesken.
Joulukuusi, joka koristellaan koko perheen kesken yhdessä. Jouluruuat, eli kinkku, laatikot, rosollit ja muut. Itse, yhdessä tehtyinä, niinkuin kotonanikin on tehty.
Aaton aattona tuuletetaan petivaatteet ja vaihdetaan puhtaat lakanat. Teen ihan normaalit siivoukset jouluviikolla, enkä suinkaan pyyhi ja puunaa joka ikistä kaappia ja nurkkaa. Riittää, kun on itsellä hyvä olla, niin että kotona tuoksuu hyvältä ja näyttää perussiistiltä. Tähän auttaa ruuat ja leipomukset ja se, että polttaa valojen sijaan kynttilöitä.
Aatto aamuna keitän riisipuuroa, johon piilotetaan manteli. Mantelin saajalle on pieni lahja. Joulusauna ja hautausmaalla käynti. Jouluruoka, luumukiisseliä jälkiruuaksi, kermavaahdolla tietenkin. Telkkarista lumiukko. Joululauluja siinämäärin kuin isimies niitä kestää.
Oikeita kynttilöitä ja ulkotulia. Suklaata. Villasukat. Ja sitten se joulupukki.

Tänä jouluna isimiehen äiti ja sisko tulevat meille syömään ja illansuussa menemme minun vanhempieni luokse, kun sinne tulee se pukki. Viime jouluna Martti oli kyllä joulupukin sylissäkin, mutta oli vielä niin kovin pikkuinen, että ei siitä mitään ymmärtänyt.
Tänä jouluna jo saattaa jotain ymmärtääkin. Äitiä ainakin jännittää. Joulu on ihanaa aikaa.

Paljon on ehtinyt viime postauksen jälkeen tapahtua.
Olimme isimiehen kanssa aikuisten viikonloppureissussa, risteilyllä ja yhden yön Tallinnassa. Tallinnan joulutori oli hurjan kaunis pimenevässä illassa. Laiva keinutti mennessä niin kovin, että tuntui että tasapaino oli hieman hukassa koko viikonlopun.
Martti oli muorin hoidossa perjantai aamusta sunnuntai iltaan. Ensimmäinen pitempi hoitokeikaus. Äitillä ehkä oli kovempi ikävä, kuin lapsella. Mutta hienosti kaikki meni. Martti oli ollut kiltisti kyllä.
Sitten juhlittiin ystävien häitä. Ihanat ja tunteelliset juhlat. Ajatuksella ja kauniisti järjestetyt. Martti käyttäytyi hienosti, kirkossa istua nakotti vuoroin isän ja äidin sylissä hiirenhiljaa, ja juhlapaikalla mennä touhotti, niinkuin lasten kuuluukin.
Yöksi hän meni ensimmäistä kertaa minun vanhemmilleni. Heille Martti on jo seitsemäs lapsenlapsi, joten koska tuonne mummulaan on usein ajoin tunkua monesta suunnasta, niin yökyläily ensimmäistä kertaa osui vasta nyt sopivaan saumaan.
Illalla hän oli nukahtanut hienosti, mutta yöllä sitten oli valvottanut mummoa muutaman tunnin. Suurempia surematta, mutta sinnitellyt hereillä kuitenkin.
Äiti ja isi juhli aamun tunneille saakka. Huh huh.

Juhlien jälkeisellä viikolla isi sairasti tosi rajun oksennustaudin. Yök.
Martillekin tauti tarttui, ja Suomen 100-vuotis itsenäisyyspäivä alkoikin oksennuksella. Suureksi onneksi tauti meni ohi yhtä nopeasti ohi pikkuisen kohdalla, kuin alkoikin.

Isin ja äitin ensimmäinen hääpäiväkin oli ja meni. Miten hurjan nopeasti vuosi kului?
Kysyinkin mieheltäni, että onhan hän kanssani vielä 50 vuotta naimisissa? Hän vastasi myöntävästi, ja sanoi, että sitten ollaan yhdessä kärttyisinä vanhainkodissa. Käsikädessä kiikkustuolissa. Miten ihana mielikuva tuo olisikaan.
Tavoitellaan sitä.
Hääpäivän kunniaksi olimme Martin kanssa tapaamassa naisporukalla ystäviä lapsineen ravintolassa. Martti sai ensimmäisen oman ruoka-annoksensa ja söikin kiltisti ranskalaisia ja kurkkua.  Isi oli kotona. Tullessamme toimme hänelle pitsan.
Näin arkista elämämme on. Ja silti niin tulvillaan rakkautta, että sitä riittää jokaiselle päivälle. On sitten arki tai pyhä, joulu tai juhannus, tai vaikka se hääpäivä.
Olimme kyllä seuraavana päivänä syömässä perheen keskenkin, että kyllä me vähän juhlittiin.

No. Mitä tulee Marttiin muuten, niin hampaita ei ole kasvanut yhtään lisää. Kuolaa, sormien pureskelua ja sitä sitkeää kasvatusta? Tuleekohan ne loput hampaat kaikki sitten kerrralla...
Syömisen suhteen ollaan nyt sellaisessa pisteessä, että lämpimäksi ruuaksi kelpaa piltti. Siis ne piltin ruuat, vaikka olisi millaisilla paloilla tai ilman, niin ne uppoaa. Mutta äitin tekemä ruoka ei. Ei muusi, ei keitto ei, ei, ei. Enkä ymmärrä miksei?
Meillä siis syödään nyt pilttiä, jota kierosti (äitimäisesti) jatkan omatekemälläni ruualla.
Se uppoaa. Jatkettunakin.
Puurot ja murot ja jugurtit & viilit menee kyllä. Ja leipä. Ja maito.

Nukkuminen on kovin vaihtelevaa. Useita öitä jän nukkuu klo 20 --> aamu 7 saakka. Kunnes sitten tulee taas se huono yö, tai kaksi, tai kolme. Hän herää ihan keskellä yötä, hieman itkeskellen ja valvoo sitten pari tuntia. Niinkuin esimerkiksi viimeyönä. Heräsi klo 1:07 ja selkeästi kyllä pyysi mammaa (eli maitoa). Minähän en antanut. Kun eihän yöllä maitoa juoda.
Kävin kääntämässä hänet 2-15 minuutin välein takaisin makuulleen,  peittelin puhumatta. Silitin poskea ja kaivauduin sitten itse silmät ristissä takasin peiton alle. Kunnes selkärankani klo 3:12 katkesi. Tilkka maitoa ja uni tuli heti.
Ja uusi herätys 4:06. Otin hänet meidän sänkyyn ja hän nukahti heti. Ja heräsi puoli 7. Eli ennenkuin isimiehen herätyskello ehti edes pärähtää.
No päiväunillehan hän nukahti kaupasta tullessamme jo klo 10. Tuolla hän hornaa vaunuissa terassilla. Ja minä haukottelen, niin että meinaa koko naama revetä.
Olisipas siistiä, jos osaisi nukkua päiväunet. Näinä päivinä niitä kaipaisi.

Mutta edelleen. Meillä nukutaan 98 prosenttisesti hyvin.

Pihalla sataa lunta. Toivottavasti se pysyy nyt vaikka parikin kuukautta. Olisi ihana pulkkailla ja potkukelkkailla pikku pakkasessa.

Joulua odottaen
Meidän perheen ÄITI
xxx