Onnen määritelmä minulle.

Kuluneen vuoden aikana minulle on selvinnyt se oman elämäni onnellisuuden määritelmä. Ja yhdellä sanalla sanoen se on perhe.
Perhe on tuonut minulle niin sanoin kuvaamattoman paljon onnellisia hetkiä, ettei sitä pysty oikeasti kenellekkään selittämään.
Ei sitä välillä oikein käsitä itsekään.

Nuo elämäni kaksi tärkeintä miestä tekevät minut iloiseksi ja onnelliseksi ihan joka päivä. Tottakai he myös kiristävät välillä pinnani äärimmilleen, mutta sitähän onni on. Elämää, joka on aitoa. Pitkine ylämäkineen ja pienine pudotuksineen.
Olisi kovin tylsää, jos elämä olisi tasaista puurtamista päivästä toiseen.
Onneksi noiden kahden kanssa elämä ei siihen tylsään uomaan ainakaan vielä ole laskeutunut. Enkä kyllä oikein jaksa uskoa, että niin aivan vielä kävisikään. Tuskin koskaan.

En ala tässä kertaamaan sen kummemmin, mitä meille tämän vuoden aikana on tapahtunut, mutta paljon on. Paljon on opittu, koettu, tunnettu ja nautittu.
Erityisen onnellinen olen siitä, että ahkera yrittäjäisi elättää meitä, niin että minun on ollut mahdollista olla Martin kanssa kotona.
Kotihoidon tuella ei olisi minkäänlaista mahdollisuutta tähän. Ei sillä rahalla suurta merkitystä tällähetkellä ole, mutta raaka tosiasiahan se on, että rahalla se elämä pyörii. Vaikka olisi kuinka omavarainen, ja pakastin täynnä ruokaa, niin kaupassa on silti käytävä, kun ei meillä ole sitä lehmää, eikä myllyä.
Laskut on maksettava, vaikka kuinka kaiken turhan olisi karsinut pois.
Täällä pöndellä asuessa esimerkiksi auto kuluineen on välttämättömyys.

Suurin kiitos siis elämäni tukipilarille, isimiehelle, joka mahdollistaa meille monta asiaa, vaikka minulle ei rahaa mistään näppiin tulekaan.
Toiset kiitokset kaikesta avusta menee mummoille ja paapalle. Martin hoitamisesta ja meille vanhemmille oman ajan antamisesta. Vaikka en sitä niin suuremmin kaipaakaan, niin on silti ihan superia päästä aika ajoin tuulettamaan pääkoppaa.
Erityiskiitos menee fitnesin naisille, te tiedätte, että te ootte parhaita.

Tulevalta vuodelta en odota mitään muuta kuin terveyttä. Kun kaikki pysyy terveenä, on elämän perusta kunnossa. Tiedossa on myös sairaalareissuja, kun Martin kättä operoidaan kevään aikana. Sitä yritän olla murehtimatta sen kummemmin etukäteen.
Hyvin se menee, kun niin jaksaa uskoa.
Haasteita se tuo, mutta miksi me ei sitä otettaisi vastaan ja selvittäisi siitä?
Sen olen oppinut, että ei meitä ihan pieni kaada. Ollaan tässä nyt selvitty jo monesta muustakin, suuremmastakin haasteesta.

Kotona saan onnekseni olla vielä tulevan vuoden syksyyn saakka. Saan nähdä ja kokea pikkuisen kanssa vielä monet metkut ja temput.
Opetellaan vielä monta asiaa yhdessä kotona, ennenkuin äiti palaa töihin ja Martti aloittaa oman uransa päiväkodissa ja koulussa ja rippikoulussa ja opiskelemassa ja armeijassa ja ja ja...... Hirvittää jo etukäteen että miten riivatun nopeasti aika kuluu ja kaikki tapahtuu.

Olkaa kaikki onnellisia. Joka ikinen päivä siihen löytyy aivan varmasti jokin syy. Katsokaa vaikka ympärillenne.
Olkaa kiitollisia siitä, mitä teillä on. Tai kiitollisia siitä mitä teillä ei ole.
Nauttikaa elämän antamista pienistäkin asioista. Niistä olemattoman pienistäkin.
Antakaa hyvän kiertää.
Muistakaa hymyillä, ja nauraa ääneen.
Hymyllä voit pelastaa joskus vaikka jonkun tuntemattoman päivän.
Olkaa vilpittömiä niinkuin lapset.
Heittäytykää. Ja jos mahdollista, leikkikää, edes joskus.

Meidän pieni perhe aikoo tehdä näitä asioita ensi vuonnakin.
Meidän perhe aikoo elää.

Hyvää uutta vuotta sinulle. <3
Mari

Toinen joulu perheenä.

Joulu joulu joulu.
Parasta mitä tiedän, nyt kun on mies ja perhe. Sinkkujoulut aikoinaan ei ollut oikein mieleisiä, vaikka jouluihmisenä ja perhekeskeisenä olenkin viettänyt joulua aina vanhempieni ja sisarusteni kanssa.
Lapsuuteni joulut vietin mummolassa, jossa oli isäni sisarukset perheineen. Eli koolla oli koko joukko aikuisia ja lapsia. Mummon tekemät jouluherkut. Pöydät notkuivat hyvin perinteisiä tarjottavia. Joulupukki ja tuhottoman paljon lahjoja. Itseasiassa koko elämäni aikana on ollut ainoastaan yksi joulu, kun paikalle ei ole joulupukki tullut.

Haluaisin tietysti Martille samankaltaisia lapsuuden kokemuksia, eli isoja perhejouluja, perinteineen. Toisaalta haluaisin rauhoittaa joulun, ja luoda omia perinteitä, ihan oman perheeni kesken.
Joulukuusi, joka koristellaan koko perheen kesken yhdessä. Jouluruuat, eli kinkku, laatikot, rosollit ja muut. Itse, yhdessä tehtyinä, niinkuin kotonanikin on tehty.
Aaton aattona tuuletetaan petivaatteet ja vaihdetaan puhtaat lakanat. Teen ihan normaalit siivoukset jouluviikolla, enkä suinkaan pyyhi ja puunaa joka ikistä kaappia ja nurkkaa. Riittää, kun on itsellä hyvä olla, niin että kotona tuoksuu hyvältä ja näyttää perussiistiltä. Tähän auttaa ruuat ja leipomukset ja se, että polttaa valojen sijaan kynttilöitä.
Aatto aamuna keitän riisipuuroa, johon piilotetaan manteli. Mantelin saajalle on pieni lahja. Joulusauna ja hautausmaalla käynti. Jouluruoka, luumukiisseliä jälkiruuaksi, kermavaahdolla tietenkin. Telkkarista lumiukko. Joululauluja siinämäärin kuin isimies niitä kestää.
Oikeita kynttilöitä ja ulkotulia. Suklaata. Villasukat. Ja sitten se joulupukki.

Tänä jouluna isimiehen äiti ja sisko tulevat meille syömään ja illansuussa menemme minun vanhempieni luokse, kun sinne tulee se pukki. Viime jouluna Martti oli kyllä joulupukin sylissäkin, mutta oli vielä niin kovin pikkuinen, että ei siitä mitään ymmärtänyt.
Tänä jouluna jo saattaa jotain ymmärtääkin. Äitiä ainakin jännittää. Joulu on ihanaa aikaa.

Paljon on ehtinyt viime postauksen jälkeen tapahtua.
Olimme isimiehen kanssa aikuisten viikonloppureissussa, risteilyllä ja yhden yön Tallinnassa. Tallinnan joulutori oli hurjan kaunis pimenevässä illassa. Laiva keinutti mennessä niin kovin, että tuntui että tasapaino oli hieman hukassa koko viikonlopun.
Martti oli muorin hoidossa perjantai aamusta sunnuntai iltaan. Ensimmäinen pitempi hoitokeikaus. Äitillä ehkä oli kovempi ikävä, kuin lapsella. Mutta hienosti kaikki meni. Martti oli ollut kiltisti kyllä.
Sitten juhlittiin ystävien häitä. Ihanat ja tunteelliset juhlat. Ajatuksella ja kauniisti järjestetyt. Martti käyttäytyi hienosti, kirkossa istua nakotti vuoroin isän ja äidin sylissä hiirenhiljaa, ja juhlapaikalla mennä touhotti, niinkuin lasten kuuluukin.
Yöksi hän meni ensimmäistä kertaa minun vanhemmilleni. Heille Martti on jo seitsemäs lapsenlapsi, joten koska tuonne mummulaan on usein ajoin tunkua monesta suunnasta, niin yökyläily ensimmäistä kertaa osui vasta nyt sopivaan saumaan.
Illalla hän oli nukahtanut hienosti, mutta yöllä sitten oli valvottanut mummoa muutaman tunnin. Suurempia surematta, mutta sinnitellyt hereillä kuitenkin.
Äiti ja isi juhli aamun tunneille saakka. Huh huh.

Juhlien jälkeisellä viikolla isi sairasti tosi rajun oksennustaudin. Yök.
Martillekin tauti tarttui, ja Suomen 100-vuotis itsenäisyyspäivä alkoikin oksennuksella. Suureksi onneksi tauti meni ohi yhtä nopeasti ohi pikkuisen kohdalla, kuin alkoikin.

Isin ja äitin ensimmäinen hääpäiväkin oli ja meni. Miten hurjan nopeasti vuosi kului?
Kysyinkin mieheltäni, että onhan hän kanssani vielä 50 vuotta naimisissa? Hän vastasi myöntävästi, ja sanoi, että sitten ollaan yhdessä kärttyisinä vanhainkodissa. Käsikädessä kiikkustuolissa. Miten ihana mielikuva tuo olisikaan.
Tavoitellaan sitä.
Hääpäivän kunniaksi olimme Martin kanssa tapaamassa naisporukalla ystäviä lapsineen ravintolassa. Martti sai ensimmäisen oman ruoka-annoksensa ja söikin kiltisti ranskalaisia ja kurkkua.  Isi oli kotona. Tullessamme toimme hänelle pitsan.
Näin arkista elämämme on. Ja silti niin tulvillaan rakkautta, että sitä riittää jokaiselle päivälle. On sitten arki tai pyhä, joulu tai juhannus, tai vaikka se hääpäivä.
Olimme kyllä seuraavana päivänä syömässä perheen keskenkin, että kyllä me vähän juhlittiin.

No. Mitä tulee Marttiin muuten, niin hampaita ei ole kasvanut yhtään lisää. Kuolaa, sormien pureskelua ja sitä sitkeää kasvatusta? Tuleekohan ne loput hampaat kaikki sitten kerrralla...
Syömisen suhteen ollaan nyt sellaisessa pisteessä, että lämpimäksi ruuaksi kelpaa piltti. Siis ne piltin ruuat, vaikka olisi millaisilla paloilla tai ilman, niin ne uppoaa. Mutta äitin tekemä ruoka ei. Ei muusi, ei keitto ei, ei, ei. Enkä ymmärrä miksei?
Meillä siis syödään nyt pilttiä, jota kierosti (äitimäisesti) jatkan omatekemälläni ruualla.
Se uppoaa. Jatkettunakin.
Puurot ja murot ja jugurtit & viilit menee kyllä. Ja leipä. Ja maito.

Nukkuminen on kovin vaihtelevaa. Useita öitä jän nukkuu klo 20 --> aamu 7 saakka. Kunnes sitten tulee taas se huono yö, tai kaksi, tai kolme. Hän herää ihan keskellä yötä, hieman itkeskellen ja valvoo sitten pari tuntia. Niinkuin esimerkiksi viimeyönä. Heräsi klo 1:07 ja selkeästi kyllä pyysi mammaa (eli maitoa). Minähän en antanut. Kun eihän yöllä maitoa juoda.
Kävin kääntämässä hänet 2-15 minuutin välein takaisin makuulleen,  peittelin puhumatta. Silitin poskea ja kaivauduin sitten itse silmät ristissä takasin peiton alle. Kunnes selkärankani klo 3:12 katkesi. Tilkka maitoa ja uni tuli heti.
Ja uusi herätys 4:06. Otin hänet meidän sänkyyn ja hän nukahti heti. Ja heräsi puoli 7. Eli ennenkuin isimiehen herätyskello ehti edes pärähtää.
No päiväunillehan hän nukahti kaupasta tullessamme jo klo 10. Tuolla hän hornaa vaunuissa terassilla. Ja minä haukottelen, niin että meinaa koko naama revetä.
Olisipas siistiä, jos osaisi nukkua päiväunet. Näinä päivinä niitä kaipaisi.

Mutta edelleen. Meillä nukutaan 98 prosenttisesti hyvin.

Pihalla sataa lunta. Toivottavasti se pysyy nyt vaikka parikin kuukautta. Olisi ihana pulkkailla ja potkukelkkailla pikku pakkasessa.

Joulua odottaen
Meidän perheen ÄITI
xxx

Kovapäisen poikalapsen äitinä.

Meillä kävellään joka päivä rohkeammin ja enemmän.
Nauraa hekotetaan iloisena ja hieman epäuskoisenakin. Useimmiten kädessä on vielä joku tavara, niin että on mahdollisimman vaikea ottaa vastaan, jos (KUN) kaatuu.
Pyllähdetään ja noustaan uudelleen ylös. Äiti ja isi kannustaa ja taputtaa onnellisina uudesta mahtavasta taidosta.
Ja tänään se sitten koitti. Leuka kolahti takan kulmaan, kun tasapaino petti kävellessä. Verta suusta, vekki leuassa ja toinen poski turvoksissa. Todennäköisesti huomenna poski on musta.
Huoh.
Melkein itketti äitiäkin.
Isi haki juoksujalkaa pipityynyn pakastimesta ja äiti yritti lohduttaa ja nähdä sinne suuhun, että onko siellä ne kaikki vaivalla kasvatetut hampaat tallella.
Oli ne. Eikä mitään suurempia vaurioita tahi traumoja tainnut tulla, kun mariekeksiä pystyi nakertaa ihan normaalisti ja kävelyharjoitukset jatkui samoin tein sen saman takan reunan ympäristössä.
Enhän minä voi estää, enkä kaiken aikaa varjella tuota kovapäistä poikaani. Vaikka kyllä yritänkin.

Toinen kovapäisyyden merkki on hieman omituinen.
Sylissä istuessaan, hänellä on tapana kolauttaa omalla otsallaan minua tai isimiestä otsaan. Siis päällä päähän. Niin, että minun päähän ainakin tulee ihan jeevelin kipeää. Yleensä hän itse ei ole moksiskaan.
Kunnon äitinä tietysti googlasin aihetta, ja eipä näyttänyt meidän Marttonen olevan ainut, joka tutustuu ympäristöönsä kokeilemalla päällään, miten kova jokin on.
Hölmö tapa, mutta uskoakseni ohimenevä.

Ensilumikin oli ja meni. Toivottavasti ei kuitenkaan ollut talven ainut lumi.
Martti nimittäin oli lumileikeistä kertalaakista niin innoissaan, että.
Pulkkailu ja potkukelkkailu meni heti perille. Niinkuin pulkalla mäen laskukin.
Isimieshän teki heti pulkkamäen, kun lunta oli riittävästi. Ja kantoi poikasen mäen päälle pulkan kanssa monen monta kertaa.
Äitin hommaksi jäi kuvaaminen. Ensimmäiset oikeat lumileikit näytti kertakaikkisen suloisilta. Hymyssä suin, vaikka välillä koko naama lumessa.
Vaunulenkit vaihtui muutamaksi päiväksi pulkkailu tai kelkkailuretkiksi.
Nyt onkin sitten taas kuraa, kuraa, rapaa ja märkää. Ei mikään kuravaatekerros tunnu riittävän ulkona.

Kuluvalla viikolla on tiedossa taas juhlapäiviä, kun on poikasen elämän toinen nimipäivä perjantaina, ja isimiehen toinen isänpäivä sunnuntaina. Taitaa mennä leipomishommeleiksi äitillä.
Viime viikonloppukin oli yhtä juhlaa, kun jo etukäteen juhlittiin paapan isänpäivää ja olihan meillä Martin tädin luona hurrrrjat halloweenjuhlatkin. Nekin jo toiset Martin elämässä.
Tästä sen ajan kulun huomaa.

Hampaiden kasvatus on meillä päätyötä tuon kävelyharrastuksen lisäksi. Kulmahampaita tai poskihampaita tai mitä sieltä nyt seuraavaksi sitten mahtaa läpi tullakaan. Ne ei vaivaa syödessä, mutta hampaita pestessä ylähampaisiin ei saa sattua juuri ollenkaan ja nukkuminen on kovin rauhatonta. Tästä syystä äiti ja isi jotka oli edelleen sitämieltä, että lapsi nukkuu omassa sängyssään,  ottavat pikkupoikasen silloin tällöin väliinsä nukkumaan.
Äitin ja isin välissä unta tulee yhtäsoittoa 11 tuntia, oikeastaan kertaakaan heräämättä. Omassa sängyssä helposti valvotaan pari tuntia jossain vaiheessa yhden ja viiden välillä.

Kyllä kai ne hampaat sieltä. Ja tämä äiti yrittää lohduttautua sillä ajatuksella, että jokakerta siihen kovapäisen poikasen päähän tulee vielä kovempi kohta, kun se kolahtaa.
Äiti ja isi lohduttaa kolhujen jälkeen parhaansa mukaan.

Äiti, vasta toista kuluvaa vuotta.
Niin paljon vielä kolhuja ja klaappeja edessä päin.

Pohdintaa pikkuisesta poikasesta.

Olen pitänyt Marttia koko ajan ihan tavallisena pikkupoikana.
Tavallisena, samanlaisena kuin kaikkien muidenkin lapset. Ja kyllähän Martti sitä periaatteessa onkin.
Periaatteessa.

Hänen alkunsa on sieltä ruiskujen,  maljojen ja kasvatuskaappien kautta 196 miinus asteesta. Meidän pieni pakkaspoikanen.
Poikanen joka syntyi 7 viikkoa liian aikaisin, pienen pienenä pikkukeskosena.
Taas kaappien kautta. Sairaalasta toiseen. Ennenkuin vihdoin päästiin omaan kotiin, kun painoa oli huikeat 2006 grammaa.
Sitkeä pieni pippuri.
Pieni poikanen joka nukutettiin ja leikattiin, kun painoa oli reilu 3 kiloa, ja ikää kalenterista katsottuna 8 viikkoa. Muutaman päivän lasketun ajan jälkeen.

Kaiken tämän tavallisuuden lisäksi, Martin oikea käsi poikkeaa meidän muiden käsiin verrattuna hieman normaalista.
Käsivarressa, suunnilleen hauiksen kohdassa, on amnion kurouman aiheuttama jälki, koko käsivarren ympäri. Amnion kurouma voi aiheuttaa vaikka koko raajan amputaation.
Tässä tapauksessa onneksi niin ei ole käynyt. Lisäksi oikeasta kädestä puuttuu kolme sormea ja näiden sormien luut ranteesta saakka. Kädessä on siis peukalo ja etusormi, nekin aika lailla yhteenkasvaneet. Tälläkin on nimi, dysmelia, vielä tarkemmin adaktylia.
Varmuutta siitä, mikä tämän on aiheuttanut, ei ole.
Eikä sitä kannata minun mielestäni edes pohtia. Olkoot syy mikä hyvänsä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Kättä tullaan operoimaan jossain vaiheessa tässä syksyn tahi talven aikana. Aikaa ei ole vielä tullut, mutta odotellaan.

Marttia itseään käsi, tai siis sormien puuttuminen ei haittaa laisinkaan. Hän käyttää todella näppärästi tuota pienempää superkättänsä. Sillä pystyy tekemään monienlaisia asioita, ja voimaa siinä tuntuu olevan kuin pienessä kylässä. Eikä sormien puuttuminen haittaa meitä vanhempiakaan. En oikeastaan edes aina muista koko asiaa.
Sitä automaattisesti tarjoaa asioita vasemmalle puolella, jos tietää, ettei siitä Martin fyysisesti ole mahdollista ottaa oikealla kädellä kiinni. Kuten nokkamuki, tai muu vastaava. Pieniä asioita, kuten muroja, hän syö yhtälailla molemmilla käsillä. Hän selaa kirjoja molemmilla käsillä. Hän ottaa ylös noustessaan tukea kummalla kädellä hyvänsä.
Hän hyvinkin näppärästi leikkii molempia käsiään käyttäen.

Tottakai äitinä olen realistinen ja mietin hieman myös tulevaisuutta.
Miten sujuu pyöräily, miten hiihto, miten kengän nauhojen sitominen? Tuleeko Martista kokonaan vasenkätinen? Vai käyttäkö hän tasaisesti molempia käsiä?

Vaatteet. Erityisesti hihansuut, ja hanskat. Hihat on aina liian pitkät. Paidan hihaa voi aina hieman kääntää, mutta nyt on eteen tullut ulkovaateiden leveät hihat. Kun pitäisi pystyä kuitenkin touhuta molemmilla käsillä. Millaiset viritykset teen toppahaalarin hihalle, niin että hiha pysyy ranteen kohdalla?
Entäs hanskat? Kaikki hanskat on oikeaan käteen liian suuria. Kavennanko niitä, vai mitä teen?
Siinä suurimmat pulmat tällähetkellä.

Isimies miettii jo pidemmälle. Kuinka kaivinkoneella työskentely sujuu? Mitenkäs armeija?
Ja isimies jopa on miettinyt sitä, että kiusataanko Marttia jossain vaiheessa sormien puuttumisen vuoksi?
Itse yritän ajatella positiivisesti. Ja olenkin sanonut, että yritetään kasvattaa Martti niin vahvaksi, että hän itse on asian kanssa sinut. Kerrotaan ihmisille asiasta avoimesti, ja tietysti toivotaan ymmärrystä, ja sellaisia ystäviä, jotka pitävät tarpeen tullen puolia asian suhteen.

Tällä viikolla tuo pikkuinen poika on kasvattanut kulmahampaita, ja nukkunut parina yönä vähän huonommin. Maanantaina käytiin vaihteeksi keskussairaalassakin, leikkauttamassa kireää kielijännettä.
Taapero oli hurjan reipas. Ja jo 10 minuutin kuluttua operaatiosta puputti poikanen sairaalan kahvilassa sämpylää ja pillimehua.
Tänään illalla hän kippasi pää edellä pikkutuolilta lattiaan, kuhmu, pipityyny ja huomenna varmasti SATAhieno mustelma.

Äiti on ylpeä. Niin ylpeä.
Mari

Isin poika.

Meneepäs päivät äkkiä. Ihan huomaamatta.
Ihanan arkisesti. Pyykkiä, ruokaa, siivousta, pihailua, leikkimistä, kaupassa käyntiä, vaunulenkkejä, mummolakyläilyjä, paljon pusuja, aika ajoin pipikohtiin puhaltamista ja yöitkujen lohdutusta.
Just tää arki sopii meille, paremmin kuin hyvin. Elämän parasta aikaa.

Lomareissu meni hienosti, Martti oli oikein mainiota lomaseuraa. Illat hotlahuoneessa sujui, kun oli leluja mukana. Autossa Martti onneksi viihtyy tosi hyvin, eikä ainakaan vielä turhaudu kovin suuresti, vaikkei jatkuvaa viihdykettä olekaan. Toivoisin kovasti, ettei meillä autossa tarvittaisi koskaan mitään tabletilta tulevaa rallatusta, vaan pystyttäis vähän perinteisemmin keinoin matkustamaan. Lapsen ehdoilla tietenkin.
Mutta saas nähdä. Periksi on tämä äiti antanut jo sen nukkumisen suhteenkin. Hah!

Ja nukkumisesta puheenollen, viimeyönä alkoi taas nukkumisen suhteen se ankea arki.
Loman jälkeen taas repsahdettiin hieman. Ja HÄN on saanut nukkua monena yönä isin ja äitin välissä. On ollut nuhaa ja tullut tässä muutama hammas, ihan vaivihkaa ylös yksi ja alas yksi, ja alhaalle puhkeaa kyllä ihan just jo neljäskin hammas.
Sitten äiti oli kipeänä muutaman päivän ja ei jaksanut mitään yötouhuja.
Isi ja poika nukkuikin äidin sairastaessa jopa yhden yön evakossa olohuoneen lattialla.
Viimeyö meni paljon kivuttomammin kuin oletin. Päätin illalla, että kun Martti herää, niin ainoastaan käyn kääntämässä hänet makuulleen, silittelen ja sanon, että nyt täytyy nukkua omassa sängyssä. Ja yllättävän pienillä itkuilla tästä loppujen lopuksi selvittiin. Ennemminkuin itku oli sellaista tekoitkun tuherrusta, mutta suruttaahan se äitiäkin kuunnella sitä silti. Toivotaan nyt äitille ja isille vahvaa selkärankaa asian suhteen.

Keskoskontrollissakin oltiin muutama viikko sitten, ja hienostihan se meni kaikin puolin. Fyssari iloitsi Martin reippautta liikkumisen suhteen, ja sanoikin ettei meillä ole syytä mihinkään huoleen. Martti on kehittynyt korjatun iän mukaan juuri niinkuin kuuluukin. Ja tuota korjattua ikäähän on nyt se 1 vuosi ja1 kk. Kävely tukea vasten on vauhdikasta ja tuskin kauhean kauaa menee kun meillä taaperretaan toden teolla.
Lääkärilläkään ei juuri huolia ollut. Martti kehittyy ja kasvaa hienosti.
Enää ollaan käyrällä -1 paikkeilla. Painoa on 10,5 kg ja pituutta 75,3 cm. Kesäkuusta painoa on tullut siis lisää kilo, ja pituutta melkein 5 senttiä. Aika huisia.
Ei ikinä olisi vuosi sitten uskonut, että tässä pisteessä ollaan joskus.
Oli hän niin kovin onnettoman pikkuinen rääpäle.
Ainut mistä sekä fyssarin, että lääkärin kanssa puhuttiin, oli tuo karkeamman ruuan huonosti syöminen. Palojen syömistä pitäisi harjoitella kovasti. Suu on monelle pikkukeskoselle erityisen herkkä, ja monesti ovatkin melkoisia sihtikurkkuja. Lähete kielijänteen katkaisuun saatiin, sekä aika puheterapeutille. Puheterapeutti katsoo tarkemmin tuota Martin syömistä ja sitä, miten hän käsittelee ruokaa suussansa.
Viimeksi tänään hän kakoi kunnolla silmät punaisena, kunnes oksensi iloisesti kaaressa, kun söi liian ahnaasti kurkkua ja sai siitä muutaman liian ison palan kerrallaan suuhunsa. Kaikki kuiva muona tuntuu menevän paremmin sormiruokaillen. Outoa?

Isimies oli viimeviikon kotona, tehtiin pihatöitä omassa pihassa. Martti sai siis näin ollen olla sydämensä kyllyydestä kaivinkoneen ja traktorin kyydissä. Edellisenä viikonloppuna he kävivät traktorilla Kaskisista hakemassa jotkin kärryt.
Isi onkin näillä voittanut entisestään sijaa pienen isännän silmissä. Päiväunillekin hän nukahti jonain päivänä isin syliin kaivinkoneen puikkoihin. Ja jatkoi unia sitten rattaissa pihalla, vaikka kaivinkone kuori maata pihasta muutaman metrin päässä. Heräsi vasta kun isi sai työnsä tehtyä ja kaivinkone sammui.
Sisällä leikeissä koneleikit ja loputon fyrräys jatkuu, ja isin syli on maailman paras paikka.
Hyvä niin.

Äiti on onnellinen miehistänä.

Kesä meni, vaikkei sitä oikein edes ollut.

Ensi viikolla on syyskuu.
Meidän taapero on nyt myös korjatun iän mukaan vuoden vanha.
Ja todellinen taapero hänestä on myös kasvanut.
Lapsi, jolla on iso oma tahto.
Lapsi, joka loukkaantuu, jos häntä liiaksi komentaa tai kieltää.
Lapsi, joka itkee dramaattisesti, jos ei ehdi livahtaa eteisen oven raosta vintin portaisiin, ennen kuin ovi kolahtaa kiinni.
Lapsi, joka velmuilee. Rutistaa pienen nenänsä sykkyrälle, kun iloisesti tervehtii ihan ketä tahansa ihmistä.
Lapsi, joka nauraa viatonta ja maailman suloisinta lapsen naurua, kun häntä kutittaa, tai vatsaan pörröttää puhaltamalla. Lapsi, joka osaa nauraa herttaista ja mukaansa tempaavaa tekonaurua, juuri oikeaan kohtaan.
Lapsi, joka kiipeää, kaatuu, kaahii, kurkottelee ja kolauttaa milloin otsansa, milloin takaraivonsa.
Lapsi, joka syö hyvällä halulla, jos hetki on oikea. Kieltäytyy täysin, jos nälkä ei ole. Osaa puhaltaa maitokuppiin kuplia, ja sylkeä suustaan ruua, joka ei juuri sillähetkellä miellytä.
Lapsi, joka osaa kirkua ja kiljahdella jollain korviahuumaavalla taajuudella. Ja sitä kovempaa, mitä enemmän kaikuu.
Lapsi, joka jähmettyy paikalleen, kun kuuluu traktorin tai jonkun muun koneen ääni. Lapsi, joka jaksaisi istua ja katsoa koneita (SAATI SITTEN KYYDISSÄ) ihan loputtoman kauan.
Ja mikä herttainen hyminä, aaaaaaaaaiii, kun hän näkee toisen lapsen, tai jonkin pienemmän eläimen, kuten kissan tai koiran.

Nyt me ollaan tuon lapsosen ja isimiehen kanssa ensimmäisellä kesälomalla. Viikonloppu meni Tampereella, eilen olitiin ihanissa häissä ja meidän taapero käyttäytyi esimerkillisen kiltisti. Kirkon penkissäkin nakotti vuoroin isin ja äidin sylissä, eikä kiljunut yhtään, vaikka kirkossa olisi varmasti kaikunut mahtavasti.

Nyt auton nokka osoittaa kohti Kuopiota ja tarkoitus on ainakin käydä tsekkaamassa tämän äiti-ihmisen lapsuuden sielunmaisema Kallaveden rannalla, syödä muikkuravintola Sampossa, sekä ihastella Kuopion kauppahallin ja torin tarjontaa. Kotiin viemisiksi kalakukkoa. Tilausta kotipuolesta on jo tullut pariinkin kukkoon.

Kotivahtina on anoppi, sisko ja äitini. Sielläpä possut ja kissat, kasvihuoneen lisäksi odottaa meitä. Loma ei mahdollista olisikaan ilman näitä meidän elämän tukipilareita.
Keskiviikkona on Martsulla taas keskoskontrolli, ja nyt on aika  myös fyssarille erikseen. Kai hän haluaa nähdä miten lapsi liikkuu. Aikaisemmissa kontrolleissa fyssari ja lääkäri on tsekanneet yhteistuumin vauvan.
Mielenkiintoista on myös nähdä pikku-ihmisen strategiset mitat. Tuntuu, että pituutta on ainakin tullut senttikaupalla.

Äiti

Tuhansia töitä, valvottuja öitä.

No niin no.
En tiedä varmaankaan ihan oikeasti valvomisesta mitään. Tai siis ollaan me nyt jo muutama viikko nukuttu vähän huonosti. Mutta eipä se ole mitään, verrattuna vatsavaivaiseen koliikkivauvaan joka valvottaa kuukausia, jopa vuosia.

Mutta siis. Siitä juhannuksesta saakka, kun se toinen ylähammas puhkesi, ja luulin siitä tulleen nuhan, niin meillä on enemmän ja vähemmän sairastettu.
Meillä on tehty myös toinen ylähammas, syöty antibioottikuuri, särkylääkettä, Montelukast rakeita hengitystieinfektioon, sekä tutustuttu babyhaleriin, jolla on siis otettu Ventolineä ja tänään sitten satiin lääkäriltä resepti Flixotideen, eli kortisonisuihkeeseen. Ollaan käyty kahdesti lääkärissä, ja vielä saatiin kahden viikon päähän aika kontrolliin.
Virustahan tämä tauti on, mutta antibioottikuuri saatiin pari viikkoa sitten, kun korvatulehdus oli ihan kiikunkaakun ollakseen. Kuurista ei juuri ollut iloa, ehkä jopa päin vastoin, kun pikkujätkän vatsa meni siitä aivan kuralle (siihenkin saatiin reseptillä Precosaa, että kyllä meiltä on taas apteekissa hypätty). Lisäksi on vielä Otrivin nenäsumute, jota on suihkauteltu nenään niiston päälle iltaisin.

Onneksi Martti on tosi reipas lääkkeen ottaja, oli sitten kysymys ihan mistä lääkkeestä tahansa. Särkylääkkeet menee mutkitta, suoraan ruiskusta. Samoin kaikki rakeet/jauheet sekoitettuna johonkin soseeseen. Babyhaleria vähän kammoksuin, kun ystäväpiiristä siitä on monenlaisia kauhukokemuksia. Mutta erityisesti isimiehen antaessa suihkeet, Martti istua nakottaa sylissä kuuliaisesti, kuin kirkon penkissä ja hengittelee kiltisti syviä huokauksia. Niinkuin oppikirjasta.

Toista se on nyt tämän periaatteen äidin ilta-ja yötoimet. Martin sänky on taas meidän sängyssä kiinni. Monenmonituista yötä me ollaan nukuttu koko kööri samassa sängyssä, ihmeen hyvinkin isimiehen kanssa on opittu nukkumaan, taapero meidän tyynyjen välissä (milloin pää jommankumman tyynyllä, milloin varpaat äitin tai isin suussa)..
Ensinnäkin hän saa juoda iltamaidon sohvalla isin tai äitin sylissä, ja nukahtaa siihen. NOUP, NÄIN EI SUUNNITELTU!
Sitten kiikutetaan nukkuva lapsi omaan sänkyyn.
Kunnes hän jossain vaiheessa herää ihan hirvittävään yskänpuuskaan. Yskittää ja yskittää, kunnes se alkaa itkettää. Itku tarkoittaa sitä, että nenä alkaa vuotaa, ja on kohta niin tukossa, että se ei aukea kuin niistämällä.
Koko perhe on tässävaiheessa siis jo hereillä. Niistetään.
Takaisin sänkyyn. Martti saa tulla meidän väliin. NOU NOU NOU, EI NÄIN. EI.
Hän on pirteä kuin peipponen, kun enää ei yskitä ja nenäkään ei ole tukossa. Äitiä nukuttaisi. Isimies yrittää tässä vaiheessa kääntää kylkeä, ja saada uudestaan unenpäästä kiinni, välillä siinä hyvinkin helposti onnistuen.

Noh. Marttia ei nukuta. Kiekataan, kiemurrellaan, kiipeillään, jutellaan, kopsutellaan päätä sängynpäätyyn, kaahitaan, pörrätään aina kun saadaan suu vasten paljasta nahkaa (olkoot se äitin tai isin poski, käsivarsi, otsa, tai vaikka sääri). TÄTÄTÄÄ kuuluu iloinen lapsen ääni.

Äiti ei ole iloinen enää, kun tätä on jatkunut jo toista tuntia. Ja isi kuorsaa tyytyväisenä vieressä omaa untaan.
Äiti on kuitenkin onnellinen, siitä että meillä on tuo pieni mestaripiirros, joka osaa ja taitaa kaikkia noita juttuja, vaikkakin yöllä.
Äiti huokaa, ja toivoo hiljaa mielessään, että hengitys muuttuisi tasaiseksi unituhinaksi kohta, ihan pian, vaikka hetikin.
Äiti on myös hyvin iloinen, että on hoitovapaalla, eikä herätyskello soi aamulla ennen kukonlaulua, töihinlähdön merkiksi.

Aamulla taaperolle uni onneksi maistuu, ja jonain päivänä tässä nukuttiinkin koko perhe yhdeksään saakka. Ja tuo on meille saavutus.
Me ollaan aamuihmisiä. Ja iltaunisia. Viime lauantaina melkein hävetti, kun mentiin isimiehenkin kanssa nukkumaan jo ennen yhdeksää illalla. Kesä lauantaina.
Mutta mikäs siinä. Meidän elämä menee tällä hetkellä tätä rataa, ja se sopii meille paremmin kuin hyvin.

Meillä on tämän sairastamisen ohella opittu hurjan rohkeasti kävelemään tukea vasten. Joka paikkaan noustaan pystyyn, jos vain pienikin nurkka on josta kiinni saa edes hitusen. Kävely on muuttunut harppomisesta hallituksi, ja eilen hän oppi laskeutumaankin. Hienosti tömpsäyttää pyllylleen, pitäen reunasta viimeiseen mahdolliseen hetkeen kiinni.
Harrastuksiin kuuluu nykyään myös kiipeily, vaikkei sitä vielä toivottukaan. Löysin hänet seisomasta pikkutuolilta omasta huoneestaan toissapäivänä. Touhusin keittiössä jotain, ja kuuntelin iloista täätätystä, joka kaikui hänen huoneestaan. Menin kuitenkin katsomaan, ja siellä hän kiikkui pikkutuolilla, jalat aivan reunoilla, nojaten äityspakkauksen päällä olleeseen koriin. Ja niinkuin asiaan kuuluu, otin ensin kuvan ja pelastin lapsen vasta sitten. Eihän kukaan muuten usko, mihin kiipeliin hän on itsensä saanut.

Äitiä hirvittää.
Kaiken tämän uuden oppiminen, ajankulun juoksu ihan liian nopeaan. Ja ennenkaikkea se, että miten meillä nukutaan sitten, kun pieni poikanen on parantunut.
Mutta se on sen ajan murhe. Mietitään sitä sitten.
Nyt on mentävä kuitenkin maate, että jaksetaan taas ensiyönä valvoa.

Mari

Kolmaskymmeneskahdes kerta toden sanoo.

1-vuotias pikkukeskonen.
Taapero.
Silti aina äitin vauva.

Eilen aamulla herättiin, kun isi kävi sanomassa heit, ennen töihin lähtöä. Martti nukkui meidän välissä yön, niinkuin nyt on nukkunut juhannuksesta lähtien.
Tai siis pieniä pätkiä nukkuu omassa sängyssäkin, mutta sänky on taas meidän vieressä. (TAI SIIS OLI)
Marttonen kasvatti ylähampaan juhannusviikonloppuna ikenestä läpi, ja se luonnollisestikin sai hieman surua aikaan, ja levotonta unta. Nukuimme kaiken lisäksi vielä vintisssä, isin lapsuudenhuoneessa,  Martti vielä matkasängyssä. Että olihan tuossa nyt aika monta muuttujaa ja häiriötekijää unelle, ihan ilman hampaan puhkeamistakin.
Juhannuksen jälkeen Martilla alkoi vielä kaiken kukkuraksi ihan järjetön nuha. Kyllä on taas kiitetty Baby Vacin keksijää.

Mutta siis eiliseen.
Köllöttelimme aamuun kaikessa rauhassa sängyssä, lauloin onnittelulaulun ja nauraa kihersimme kumpikin, kun kutittelin vauvaa (taaperoa). Ah, sitä naurua. En saa siitä kyllikseni millään.
Aamutoimet, vaatteet, hammaspesu ja aamupalaksi jugurttia ja Talk muruja. Peruin neuvolan, jossa Martti olisi saanut MPR rokotteen, ajattelin, että tässä on nyt muutenkin ihan riittävästi. Käydään ottamassa se sitten elokuussa.
Lahja. Hirveän iiiiiiso paketti, jota vasten Marttonen nousi välittömästi seisomaan.
Lahjan paperi, naru ja pahvilaatikko oli paljon mukavampia, kuin paketista kuoriutunut Plaston kaivinkone. Eli lahjaksi olisi riittänyt iso pahvilaatikko. Äh, ei vain.
Martti seuraa isimiehen jalanjälkiä, konemies siitä tulee. Se on varmaa jo nyt.

Päivä meni kutakuinkin normaalia kaavaa. Syömisiä, unia, niistämistä, kaupassa käynti ja mummulan päiväkahvit. Hoidettiin kotona kissanpentuja, kesäpossuja ja kasvihuonetta. Meillä on Martin kanssa kesätöinä pari possua, joista syksyn tullen saadaan pakastimeen takuuvarmasti puhdasta, kotimaista ja maukasta possunlihaa. Mukava on joulupöydässä syödä kinkkua, kun tietää mistä se tulee. Ja lapsi oppii pienestä pitäen ruuan alkulähteen. Jostainhan se sinne kaupan hyllyllekin tulee.
Kävi meillä vieraskin, Martin kastanut pappi kävi tuomassa henkilökohtaisesti syntymäpäiväkortin sankarille. Hän oli päättänyt tänävuonna toimittaa 1-vuotiskortit perille henkilökohtaisesti kaikille kastamilleen lapsille.
Kaunis ajatus mielestäni.

Ilta oli melko levoton. Martti nukahti vasta yhdeksältä, mun syliin sohvalle. Siirsin hänet omaan sänkyyn, josta hän heräsi puolen tunnin kuluttua IHAN PIRTEÄNÄ. Aivan kuin päiväunilta konsanaan.
Isimies ja kumppanit ajoi rehua tästä meidän kotomailta. Ja kun ikkunasta kantautui ajosilppurin ja viiden traktorin äänet, ei uni tullut silmään enää millään ilveellä. En viitsinyt tehdä syntymäpäivänä nukkumaanmenosta riitaa, joten valvoimme.
Välilläyritin viedä häntä uudestaan unille, mutta sängystä kuului pelkkää pörräämistä. Hän, meidän yksivuotias, seistä tönötti, rystyset valkoisena puristaen sängyn laitaa, ja pörräsi, niin että kuola vain valui.
Onko mitään noin ihanaa?

No, kello oli jo yli puolen yön. Niistettiin, annoin särkylääkettä ja meinattiin mennä hakemaan uusi iltamaito. Yskitys ja oksennus. Sängylle, yökkäreille ja vähän äitinkin vaatteille.
Alusta taas kaikki. Vaihdettiin vaippa ja kaikki. Puhtaat yökkärit ja putsattiin sänky.
Isin ääni, kiire!
Hän on kuin aurinko, aina kun isimies tulee töistä kotiin. Oli yö tai päivä.
Vaihdettiin päivän kuulumiset ja mentiin sitten kaikki yhdessä nukkumaan. Koko perhe, puoli yhdeltä yöllä. Ei kuulu tapoihimme. Ollaan kyllä tosi iltaunisia.
Muttakun on tämä rehuntekoaika.

Tänään päätin, että siirrän Martin sängyn taas takaisin omaan huoneeseen, ja nukutaan siellä, omassa huoneessa, omassa sängyssä aamuun asti.
Saas nähdä mitä yö tuo tullessaan.
Sitkeää oli ainakin nukahtaminen. 50 minuuttia, ja 32 kertaa pää takaisin tyynyyn.
Nyt on kuitenkin ollut hiljaista jo 45 minuuttia.

Taidan mennä itsekin nukkumaan. Isiä ei vielä töistä näy ei kuulu. Taidan vallata meidän sängyn kokonaan itselleni.

Taaperon onnellinen äiti.
Mari

Vuosi sitten...

Huh huh.
Viimeviikon tiistaina oli se päivä, kun vuosi sitten jouduin Tampereelle tarkkailuun, silloin vielä pienen pieni Väinö vatsassani. Pelottava päivä, ja näin jälkikäteen ajateltuna olin varmaan suorastaan kauhuissani jäädessäni sinne yksin.
Sanoin Rikulle jonain päivänä tässä, että tutuu etten muista viime kesästä juuri mitään. Se meni jotenkin niin sumussa, erityisesti se aika, kun makasin siellä yksin.
Hattua nostan tuolle isimiehelle, hän ajoi sinne jokatoinen päivä minua katsomaan, hoiti kodin, leikkasi nurmikon, kasteli kasvihuoneen, kukat, teki pitkiä päiviä töissä ja jaksoi kannustaa ja tsempata minua. Nyt tuntuu ihan hirveältä hänen puolestaan, mutta kai sitä rakkaansa eteen tekee näköjään melkein mitä tahansa.
Kävihän siellä muitakin vieraita, ja puhelin pimputti tämän tästä. Perhe ja ystävät oli kyllä hengessä mukana.

Jos kesä sumussa meni, niin juhannuksen silti muistan. Oli lämmin, tosi paahtavan lämmintä koko viikon. Istuin Taysin 4a osaston parvekkeella tyylikäs vihreä mekko päällä, lakatut varpaankynnet sairaalan sandaaleissa. Mieleni teki ihan vähän nyppiä parvekelaatikoissa olevia pelargoneja, mutta pidin näppini kurissa. Luin kirjaa, ja välillä katsoin tabletilta Netflix-sarjoja. Odotin kovasti tuota juhannusperjantaita, kun tiesin että Riku tulee koko viikonlopuksi Tampereelle.

Pääsin päivälomalle perjantaina, ja ajelimme pitkin aution Tampereen katuja käsikädessä. Lauantaina pääsin aamun ultran ja sykekäyrän jälkeen lääkärin luvalla taas vapaalle, kunhan palaisin heti, jos olossa jokin muuttuu. Illalla kävimme taas sykekäyrällä, jota taidettiin ottaa normaalia pidempi pätkä, ja yöksi pääsin potilashotelliin oman kullan kainaloon, normaaliin sänkyyn nukkumaan. Sunnuntai aamuna hotelliaamupalan jälkeen paluu osastolle tuntui kovin ankealle.

Ja muistan kuinka sydänjuuriani myöten itkin, kun hissin ovi kolahti kiinni. Olisin halunnut kotiin. Omaan kotiin, omaan elämään, omiin tuttuihin juttuihin, omien ihmisten, oman perheen ja kaiken turvallisen luokse.
Kaikkia ja kaikkea oli ihan mieletön ikävä. Sisarusten lapsia, pyykin pesua, pöydän luutuamista, oman kodin tuoksua, kaupassa käyntiä, normaalia elämää, päiväkahvihetkiä mummolassa.
Mutta, mieli rauhoittui, ajatus pienestä salamatkustajasta vatsassa kasvamassa sai jaksamaan. Oli pakko jaksaa.

Tänä aamuna, kun katsoin vieressäni nukkuvaa lasta, kiitin mielessäni kaikkia jotka saivat minut jaksamaan. Olen niin uskomattoman kiitollinen tuosta pienestä ihmisestä joka meidän elämässämme on.
Ja samalla ajattelin sitä, että miten uskomattoman nopeasti tuo vuosi on kulunut?

Viikonloppuna on taas juhannus. Ensimmäinen juhannuksemme perheenä. Sitä vietämme kotona, perinteisesti. Ihanien ystäviemme ympäröimänä. Ihan niinkuin on jo monta juhannusta vietetty. Ensimmäisenä yhteisenä juhannuksena lapsia oli paikalla yksi, ja toinen tulossa. Nyt lapsia on KAHDEKSAN. Tulevana juhannuksena nukutaan monet päiväunet, puhalletaan parannuksiin monet pipit, kielletään ja komennetaan kaikkien lapsia niinkuin omiamme. Suukotellaan, nauretaan, pössötetään ja kerätään ihania muistoja tulevaisuutta ajatellen. Rakastetaan.

Elämä on ihmisen parasta aikaa, niinkuin eräs mäkihyppääjälegenda on sanonut.

Onnellinen,
Mari

328 päivää lomaa, äitiyslomaa.

Äitiysloma on huomenna ohi. Tänään on viimeinen päivä.
Tuntuisi todella hurjalta, jos huomenna pitäisi oikeasti viedä vauva hoitoon ja lähteä itse töihin. Ei siis se töihin meneminen hirvittäisi, mutta tuosta vauvasta irtautuminen hirvittää.
Hän on nyt juuri siinä vaiheessa, että oppii kokoajan uusia juttuja. Eikä minun luonto anna periksi jäädä niistä vielä paitsi. En haluaisi jäädä paitsi mistään Martin elämässä. Mutta tosiasiahan on, että joskus sinne hoitoon lapsi on vietävä.
Onni on, että meidän kohdalla se aika ei kuitenkaan ole vielä. Ei vielä hetkeen.

Elämäni ensimäinen äitienpäivä oli reilu viikko sitten. Vaikka en olisi saanut yhtäkään kukkaa, suklaata tai lahjaa, ei sillä olisi ollut merkitystä. Merkitystä on vain noilla elämäni kahdella miehellä, miehillä jotka ovat tehneet minusta äidin.
Olen onnekas, kun vihdoinkin olen Äiti. Maailman ihanimmalle ja iloisimmalle pienelle poikaselle. Olen kiitollinen miehelleni. Ja suunnattoman kiitollinen lääketieteelle, sekä TAYS:in Lapsettomuus-ja hormonipoliklinikalle meidän sukusolujemme yhteensaattamisesta.
Kiitettäviä riittäisi pitkä liuta, vielä sukusolujen yhteensaattamisen jälkeenkin. Mutta josko nyt eläisin tätä hetkeä, ja olisin onnellinen joka ilta sen päivän parhaista hetkistä.

Tänään tuo paras hetki oli, kun olimme rattailemassa yhdessä koko perhe. Pellon poikki pikitielle, naapurin moikkaaminen, aurinko paistoi, linnut lauloi, traktorit huristi läheisillä pelloilla ja paska haisi.
Sanotaan, että hajussa kasvaa. Ja se pitää paikkansa. Maalla on ihmislapsen hyvä ja turvallinen kasvaa. Oppii elämän realiteetit ja tietää mistä ruoka tulee, ja miten kova työ kotimaisen ruuan tuottamisen eteen tehdään.

Kevät on parasta aikaa vuodesta. Elämä alkaa uudelleen. Puihin tulee lehti, luonto alkaa vihertää. Kylvetään ja laitetaan kasvamaan yhtä ja toista. Linnut tekee pesiä, kissat saa pentuja, ojissa on sammakonkutua.
Meillä maahan on laitettu kasvamaan perunoita, porkkanoita, sipulia ja herneitä. Kasvihuoneeseen kurkkua, avomaankurkkua ja tomaattia. Vielä on laittamatta punajuuret, tilli, salaatti sekä maissi, joka saa pariviikkoa ensin itää vielä sisällä ikkunalla.
Salli-kissu sai kolme suloista pentua viimeviikolla, joten Martti pääsee kesällä kissanhoitopuuhiin.

Pikku kelmi oppi eilen kääntymään vaunuissa vatsalleen. Ja siitähän ei tietysti hyvä heilu. Koko vaunut huojui, mutta vauvaa vain nauratti.
Tänä aamuna siis haimme vintistä vaunuihin ratasosan ja vaihdoimme käyttöön sen. Vauva nukkui tänään ensimäiset unet turvavöissä. Ja näyttipä tuo uni niinkin maistuvan.
Hän on oppinut myös vilkuttamaan ja moikkaakin kaikkia nyt mennen tullen. Vilkuttaa isille vielä sittenkin, kun ovi on jo mennyt kiinni.
Hellyyttävää.

Onnellinen, iloinen, ylpeä.
Ä I T I

Kukkumista ja kurkun köhimistä.

Äsken kotiinpäin ajellessamme, sanoin miehelleni, että on tämä vauvaperheen elämä melkoista kukkumista.
Martti on kyllä hyvin autossa viihtyvää sorttia, ja onneksi viihtyy melko hyvin senkin ajan autoillessa, kun ei nuku. Mutta sitten kun matka on jo ollut liian pitkä, eikä jaksaisi istua paikoillaan enää millään, niin jotain viihdykettä pitää olla. Lelut toimii hetken, tuttinauha ehkä 10 sekuntia, turvavyön kiristysnauha 20 sekuntia. Mutta äitin tai isin kummailu, kukkuminen ja piiloleikki. Se on hauskaa.
Erityisesti, kun vauva ihan säpsähtää, kun säikähtää niin kovin, silloin nauru on sydäntä huumaavaa.
Mikään ei ole niin ihanaa, kun vauvan viaton nauru. Maailmankaikkeuden suloisin ääni.
Se naurattaa kyllä meitä kaikkia. Naurattaa, niin että melkein itkettää.

Autoiluun liittyen vielä. Meillä on vaihdettu vauva nyt pois turvakaukalosta. Se kävi yksinkertaisesti liian pieneksi. Äitin autoon ostettiin uusi istuin ja isin autoon ostettiin ihanalta ystävältä saatu turvaistuin.
Tuo on lisännyt autossa viihtyvyyttä entisestään. Noissa nykyistuimissa vauva saa matkustaa kasvot menosuuntaan, ja sehän avaa täysin uuden maailman. Hän näkee. Maisemia, ja etupenkkiläiset myös.

Keskoskontrolliin tuli aika, ja se on parin viikon kuluttua. Onneksi aika oli nyt vain hoitajalle, lääkärille ja fyssarille. VERIKOKEITA ei tarvitse puristaa kantapäistä, eikä etsiä suonia käsivarsista. Se on superhieno juttu.
Katsotaan mitä Martin kehitysiän taidoista sanotaan. Sitä ikää on nyt reilu 8 kuukautta. Syntymästä ikää on muutama päivä yli 10 kuukautta.
Martti osaa nukahtaa itsekseen yöunille. Omaan sänkyyn puuron, maidon ja hyvänyön toivotusten jälkeen. Murinaa, juttelua, potkuttamista, kierimistä ja kääntyilyä sängystä kuuluu illasta riippuen 5-30 minuuttia. Joskus tutti käydään laittamassa silittelyn kera kerran, joinain iltoina 5 kertaa.
Hän nukkuu oikeastaan yöt läpi syömättä. Joskus syö, mutta se ei haittaa. Tuttia tai silittelyä muutamia kertoja. Ja sekin on enemmän kuin ookoo.
Pian onkin aika siirtää vauvan sänky omaan huoneeseen, kun hän äitiä ei enää jatkuvasti tarvitse. Mutta siitä lisää tuonnempana, sitten kun se on ajankohtaista.
Martti kierii sinne minne haluaa siirtä, ryömiikin jos haluaa. Nousee kontilleen ja heijjaaa, niinkuin norjalaiset hiihtokatsomossa konsanaan.

Hän selaa kirjoja. Oppii äkkiä ääntä pitävien lelujen nappulat. Ja painaa niitä halutessaan (tauottakin jos haluaa). Avaa jo alimpia lipastojen laatikoita. Kierii kaapin alle jos haluaa pistorasialle (jossa on siis suojat). Osaa vaihtaa leluja kädestä toiseen.
Syö sormiruokaa, halutessaan.
Kiljuu turhautuessaan. Köhii ja kakoo kurkkuaan, kun keskustelee.
Osaa juoda itse maidon pullosta, nokkiksestakin jos niin haluaa. Itseasiassa sylissä maito ei enää maistu. Pitää saada samalla potkuttaa.

Syöminen sujuu hienosti, soseita meillä syödään, mutta karkeampia kokoajan. Palojakin hän käsittelee suussaan hienosti, välillä yökötellen, mutta vesissäsilmin nieleskellen, jos kyseessä on jokin mieleinen ruoka.
Kaikkea hän saa maistaa, mitä muutkin syö. Herkkua on jugurtti, piimä, loimulohi, jota hän sai tänään maistaa. Suu aukeaa kuin linnunpojalla, jos ruoka on erityisen mieluista.
Iltapuuroa menee muumikulhollinen. Jäätävä määrä.
Mutta ehkäpä hyvän syömisen takia se uni niin hyvin maistuukin.

Ihana pikkukelmi tuo poikanen on. Hassuttelija, omapäinen, iloinen ja hymyileväinen.

Tämä ilta päättyi siihen, kun vein Marttosen nukkumaan. Hän joi maitoa, minä makoilin omalla sängyllä hänen vieressä. Lauloin iltalaulua.
"Joka ilta kun lamppu sammuu, ja saapuu oikea... (vauva pieraisi erittäin kovaäänisesti, otti tuttipullon suusta, nauroi, jatkoi juomista). "
Minä nauroin naama tyynyä vasten, kun olohuoneesta kuului isimiehen sanat: Kai se oli Martti?

Meidän perhe. Paras perhe mitä ikinä voin kuvitella.

Onnellinen.
-Mari-

Raskaus joka jäi kesken?

Jostain syystä viimeaikoina olen monesti miettinyt kesken jäänyttä raskauttani. Erilaista alkuamme.
Se kaihertaa hieman mieltäni. Vaikka nyt kaikki hyvin onkin.
Ja tiedän, että minun pitäisi olla onnellinen ja tyytyväinen lapsestani. Mitä tietysti olenkin.
Olen maailman onnellisin pienestä Martti-murusta. Siitä että meillä hänet on. Ja että elämä on meitä viimeaikoina kohdellut hurjan hyvin.
Mutta mutta.

Silti minä olen miettinyt sitä, että millaista olisi ollut kokea niin sanottu normaali raskaus? Sitä, millaista olisi ollut, jos raskauden aikana olisi voinut olla vilpittömän onnellinen, vailla  huolta siitä onko kaikki hyvin?
Ja kyllä. Tiedän että kaikki tulevat äidit murehtii. Mutta tarkoitan sitä, ettei olisi ollut verenvuotoa, ettei olisi tarvinnut murehtia vauvan kasvua vatsassa, ettei olisi tarvinnut päiväkausia maata sairaalassa, kaukana kaikista läheisistä, sydän täynnä surua ja huolta tulevasta.
Olen miettinyt sitä, miltä olisi tuntunut synnyttää normaalisti? Sitä halusin ehkä eniten koko raskauden aikana, normaalia alatie synnytystä. Vaikka siitäkin on monenlaisia kauhutarinoita, niin sen olisin halunnut silti kokea.
Minulle tai meille se ei vain ollut vaihtoehto. Eikä ole enää, jos joskus vaikka sattuisin vielä raskaaksi tulemaankin.

Olen miettinyt sitä, miltä olisi tuntunut saada vauva heti rinnalle, oman paidan alle, iholle? Heti syntymän jälkeen, ruttuisine kasvoineen. Millaista olisi ollut kuulla oman vauvan ensi itku heti syntymän jälkeen?
Millaista olisi ollut kuulla onnittelut kätilöltä pienestä vauvasta, koko perhe yhdessä?
Minä, vauva ja isimies, kaikki yhdessä, onnellisina toisistamme.

Olen miettinyt sitä, että miltä olisi tuntunut saada vauva heti vierihoitoon? Miltä olisi tuntunut alusta lähtien imettää?
Olen miettinyt miltä olisi tuntunut, jos sitä vauvaa ei olisikaan viety heti pois? Eikä isä olisi lähtenyt saattamaan vauvaa tehohoitoon lääkäreiden kanssa.

Olen miettinyt, että olisinko voinut itse nähdä vauvan jo samana päivänä? Tuntuisiko minusta nyt toisenlaiselta? Suhtautuisinko kaikkeen nyt toisin, jos alkumme olisi ollut erilainen?
Millaista olisi ollut saada ottaa oma vauva syliin silloin, kun itse haluaa? Hoitaa, silittää poskea, nuuskutella mielin määrin, silloin kun itse haluaa. Eikä kolmen tunnin välein, niinkuin hoitoajat meni keskolassa.
Miltä olisi tuntunut nähdä vauva ilman hegitystukea, ilman niitä kaikkia piuhoja, ilman niitä pelottavia, ja piipittäviä koneita?
Miltä olisi tuntunut itse päättää, oman vauvan asioista? Miltä olisi tuntunut, jos ei olisi tarvinnut jättää omaa vauvaa ventovieraitten ihmisten hoidettavaksi?
Miltä olisi tuntunut, jos ei olisi tarvinnut lähteä ilta toisensa jälkeen sairaalasta yksin kotiin?
Olen miettinyt sitä, että miksi juuri minulle ja meille kävi näin?

En tiedä mitään muuta tapaa tulla äidiksi. Tämä on ollut minun tie.
Tämä on ollut meidän perheen tie. Pitkä, mutta silti liian lyhyt tie äitiyteen.
Olisiko kaikki toisin, jos jokin olisi mennyt eritavoin?
Rakastaisinko näin suunnattomasti, leijonaemon lailla tuota pientä ihmettämme, jos jokin olisi mennyt toisin?

Tähän tyydyn. Kohtalooni.
Hieman haikeana, mutta onnellisempana kuin koskaan. Äitinä.

Äitinä kasvan jokaikinen päivä lisää. Ihan niinkuin tuo pieni ihmisen alku, joka oppii kokoajan uutta. Kiljahdellen ja karjahdellen. Hymy huulilla. Onnellisena lapsuudestaan.

Ä I T I  <3

Uusia asioita, 2 hammasta ja sylillinen oksennusta.

Nyt elämme siis sitä aikaa, kun jokaikinen päivä tehdään jotain ensimmäistä kertaa tai opitaan jotain uutta. Äiti on yhtä innoissaan kuin lapsi. Whatsup laulaa, jos ei mummoille ja tädeille, niin isille ainakin infotaan kaikki työpäivän aikana tapahtuva uusi.

Reilu viikko sitten hyppäsimme koko perhe junaan Seinäjoella ja huristimme VR:n luotettavin kyydein pääkaupunkiimme Helsinkiin. Martin toiset kummit asuu siellä, eli isimiehen sisko miehineen. Isimiehelle ja lapselle ensimmäinen kerta tätin luona. (Isillä olisi toki ollut mahdollisuudet vierailuun jo 12 vuoden ajan, mutta ehkä hetki oli nyt oikea)
Junamatka meni hienosti. Martsonen sai konnarilta ihka oman lipunkin, jotta äiti sai sen kotiin tultua liimata vauvakirjan sivulle. Jos hän itse olisi saanut päättää, hän olisi mielummin syönyt lipun.
Mukava viikonloppu Helsingissä, ihan keskustasssa, niin että kävellen pääsee melkeinpä jokapaikkaan.
Lauantaina suuntasimme koko konkkaronkka Korkeasaareen. Käynti oli ensimmäinen laatuaan koko meidän perheelle. Mutta uskoakseni ei kylläkään viimeinen. Lautta aloittaa liikennöintinsä vasta vappuna, eli hurautimme paikanpäälle bussilla. Martti hymyili koko matkan, katsellen maisemia isosta liikkuvasta autosta. Ostimme liput ja sujahdimme kätevästi vaunujenkin kanssa portista sisään. Martti nukahti. :) sattuipas sopivasti. Äh.
Hän nukkui koko kierroksen ajan, ja vielä bussimatkan takaisin kaupunkiin.
Meille aikuisille käynti oli kyllä oikein mainio. Eläimet olivat virkeitä ja liikkeellä. Leijonakin kulki aidan viertä ja karjahteli kumealla äänellään, niin että melkein lirahti pissat housuun pelkästä ajatuksesta, että kohtaisi moisen eläimen joskus kasvotusten, nikn ettei välissä ole aitaa. Hui. Ei suotta sanota leijonaa kuninkaaksi.
Kaupunkiin takaisin päästyämme kävimme isille mieluisassa paikassa syömässä. Burger King toimi toki meille kaikille muillekin.
Stockmannin 6 kerroksen lauantai iltapäivä ei ollut kyllä isimiehen paikka sitten ollenkaan. Äitin ja tädin oli.
Täti-ihminen osti kummipoikaselle aivan ihanan Mini Rodinin leijona kuosisen leikki-asun, hupullisen haalarin. Materia. Kauniit lasten vaatteet. Heikkous.

Saatiin myös ohjattu kaupunki kierros, hyvä meille maalaisille. Sää oli mielestäni kohtuullisen hyvä, vaikka aurinko ei paistanutkaan. Poikkeuksellisesti pääkaupungissa ei tuullut ollenkaan mainittavasti.
Illalla tilasimme kotiin thaimaalaista ruokaa ja söimme kaikki itsemme ihan ähkyyn. Marttikin istua nakotti isolla tuolilla, kun mukana oli syöttötuolin pehmuste ja huiville köytimme vauvan tiukasti tuoliin.
Melkoista river dancea se toki oli, kun tuolista kuului jalkoja heilutellessa aika kova kopse.
Sunnuntaina aamulla vauvan suusta pilkotti vihdoinkin oikein NÄKYVÄSTI se hartaasti odotettu hammas. Ihana pikkuinen piraija. Pirun terävä kapistus. Ihme kyllä, tuo ei Martin uniin viikonloppuna juuri vaikuttanut. Hyvin uni maistui siskonpedissä tätskyn ja setämiehen olohuoneen lattialla.
Vielä sunnuntain brunssi Kiilassa ja pieni lenkki kaupungilla, ennen kotiin lähtöä.
Mukava viikonloppu. Pieni irtiotto arkeen. Toimi kyllä.
Kotimatkalla junassa Martsu hurmasi hymyillään vieressä istuneen naiset. Mukavaa matkaseuraa, ja voin kyllä junalla lähteä Marttosen kanssa retkelle toistekin.

Kotona arki pyörii tasaiseen tahtiin. Isimies käy töissä, me Martin kanssa pidämme kotia pystyssä. Vaunuilemme, käymme kaupassa, teemme ruokaa ja pesemme pyykkiä. Imuroinkin aina jossain välissä huoneen kerrallaan. Viikolla käytiin vaunulenkillä myös Martin kummitädin ja äitin kummipojan kanssa Kauhajoella. Mukava jakaa vauva-arkea ystävän kanssa. Samalla retkellä kävin hamsteroimassa alesta jo ensitalveksi vaatetta lapselle. Ja aina kun vastaan tulee muumiaiheisia vaatteita, sorrun.
Niin kauan kun saan itse päättää mitä Martille puen, niin voin ostaa vaatteita haluamillani kuoseilla. Kirkkaat värit ja viidakon eläimet, ketut ja muumit. Niitä meille, kiitos.

Vauva liikkuu kierimällä paikasta a paikkaan b. Viime päivien aikana hän on löytänyt lattian rajassa seinän vieressä kulkevan antenninjohdon, joka on aivan kertakaikkisen puoleensa vetävä. Samoin pistorasia, johon kielletään kerta toisensa jälkeen koskemasta.
Nyt se alkaa. Kieltäminen. :)
Hyppykiikun ostin ystävältä, ja sehän se olikin kiva tuolle pienelle pompottavalle vieteri-ukolle. Kenenkään voimat ei riitä pompottaa häntä niin kauan sylissä, kun hän haluaisi tai jaksaisi pompottaa.

Viikonloppuna hänelle tuli nuha. Tyhmä tauti, mutta ei nyt mitenkään äkyttömästi ole elämää haitannut. Baby vac on meidän perheen pelastus nuhaan. Vaikka aika vaikeaa alkaa olla niistää yksin  tuota vauvaa, joka kääntyy, huitoo ja yrittää kaikin keinoin estää toimenpidettä. Jos paikalla onnkaksi aikuista, on homma hieman helpompaa.
Ruoka silti maistuu, ja samoin uni. Nuhasta viis.
Sunnuntai aamuna vauvan suuhun oli ilmestynyt toinenkin pienen pieni hammas. Oi, miten herttainen hymy häneltä irtoaakaan, noiden hampaiden kanssa. Äiti on aivan haltioissaan.

Sunnuntain sumuisesta säästä huolimatta pakkasimme taas kipsut ja kampsut, vaunut ja vauvan autoon ja lähdimme retkelle, suuntana Kristiinankaupungin kevätmarkkinat.
Aamusta väkeä oli liikkeellä melko vähän, niin että vaunujen kanssa oli helppo kulkea. Isi sai muikkuja ja äiti muurinpohjaletun hillon ja kermavaahdon kanssa. Makkarat ja lakut vielä. Martille yksi paita ja Lauri-serkulle myös pirteän keväinen keltainen tähtipaita tuliaisiksi.

Eilen oli pitkästä aikaa neuvolapäivä. Minne ihmeeseen 9 kuukautta on kulunut?
Vauva on kasvanut aivan hurjan paljon, eikä enää edes muista sitä, miten pieni hän oikein olikaan syntyessään.
1290 g --> 8700 g & 38 cm --> 67 cm. Eli painoa on tullut melkein 7,5 kiloa ja pituutta pian 30 senttiä. Huh!
Onneksi on valokuvat ja hänen pienet vaatteet, joita voi ihastella ja joita voi verrata nykyiseen kokoon.

Eilen illalla oli kylpypäivä, kävimme isinkin kanssa suihkussa, niin että kylppärin ilman sai mahdollisimman höyryiseksi ja kosteaksi. Se auttaa vähän tuota limaa irtoamaan vauvan kurkusta ja nenästä. Toimi ja tepsi. Voin kertoa.
Kylvyn jälkeen Martti söi puuroa ison lautasellisen. Päällä puhtaat yökkärit. Sohvalle syliin iltamaidolle. Sitäkin meni koko pullollinen. Uni yllätti jo äidin sylissä. Kunnes alkoi yskittää. Ja yskittikin niin kovasti, että nostin vauvan ihan pystasentoon sylissäni.
Siihen se tuli äitin syliin. Lämmin oksennus. Puurot ja maidot. Miten paljon oksennusta pienestä ihmisestä voikaan tulla?
No niin paljon, että isi säntäsi hakemaan pyyhkeitä, riepuja, jotain. Minä syli täynnä oksennusta, lapsi tyytyväisen näköisenä, kun kurkussa ei enää kiusannut lima.
Isi otti lapsen, että pääsin sohvalta ylös. Isiä yökötti, minua nauratti. Kylppäriin koko sakki. Vaatteet pois ja pyykkiin, vauvan kanssa uudestaan suihkuun.
Alusta uudelleen kaikki iltatoimet. Paitsi puuroa me ei enää keitetty.
Uni maistui kaikille. Aamuun asti.

Onnellinen äiti, oksennuksetkin sylissä.
-Mari-

Hampaaton vauva.

Hampaat, hampaat, hampaat.
Voi veljet, miten pitkänsitkeää on hampaiden kasvattaminen.
Me on niitä nyt odotettu jo joulusta saakka. Eikä vieläkään ole yhden yhtä. Ei hampaan hammasta. On vain valloittava hymy huulet tiukkana viivana, kun niitä ikeniä kutittaa niin vietävästi.
On kuolaa, on kaiken syömistä, jauhamista, jyystämistä ja pureskelemista, erityisesti ne omat sormet maistuu mainiolta. Niin ja äidin, isän ja mummojen. Ihan kaikkien, joiden sormet suuhun saa vedettyä.
Kutittaahan se. Pienet terävät piikit kasvaa kohti ikeniä ja lopulta (ehkä) joskus läpi.

Silti kaikesta huolimatta meillä syödään ja nukutaan hienosti. Ehkä tässä jonkun viikon oli vähän nihkeämpää tuo syöminen. Ja yöksi otettiin Panadolia, että saa kunnolla levättyä.
Mutta eipä me tässä voida mitään muuta kuin odottaa.
Ja jos ei niitä hampaita kuulu, niin hankitaan sitten tekarit. :)

Vauva oli lauantaina isin kanssa illan ja osan yötäkin kahdestaan, kun äiti oli ystävien kanssa herkuttelemassa. Siskoni oli järjestänyt meille thaimaalaisen kokkikurssin. Teimme ruokaa ja söimme sen. Ah, miten hyvää, yksinkertaista ja puhtaita makuja. Kanaa, possua, jauhelihaa, kasviksia ja tofua. Riisiä tietty. Osterikastike, soija, red curry paste, etikka, suola, sokeri, kookosmaito toivat ruokaan makua. Itse pyörittelimme kevätkääryleitä, ja voi taivaantähden miten hyviä ne oli sweet chili kastikkeen kanssa.
Viiniä, musiikkia, naurua, laulua ja vähän tanssiakin. Ja yöllä taksilla kotiin.
Sunnuntaina hän heräsi kuudelta. Niinkuin nyt viime viikkoina on herännyt. Mutta nukkui isin kainalossa sitten vielä pari tuntia. Armollista.
Ja päivällä äiti sai ottaa tirsat, kun isi ja poika paineli kaksistaan vaunulenkille. Kelpas!

Liekkö tuo valoisuus se, mikä vauvan aamuheräämiseen vaikuttaa. Rytmi on nimittäin kääntynyt sellaiseksi, että iltatoimet aloitetaan jo kohta seitsemän jälkeen. Ja parhaina iltoina hän on unessa jo kahdeksalta. Toki tuo nukahtaminen on kovin iltakohtaista, eikä siinä ole mitään varsinaista rutiinia. Milloin hän nukahtaa maitoa juodessaan syliin, ja milloin sitten sänkyyn. Sänkyyn nukahtaessa, on äitin tai isin pidettävä kädestä kiinni, muuten meno on niin villiä ja rauhatonta, että vauva voi olla sängyssä ihan miten päin hyvänsä. Yleensä poikittain jalkopäässä.
Ja aamut meillä alkaa sitten tosiaan silloin kuudelta, tai viimeistään seitsemältä. Mutta samapa se, kyllä se äitille passaa.
Koko perheellä on sama rytmi. Illan torkku on aamun virkku. Niinhän se sanoo sananlaskukin.
Mutta silti olen iloinen siitä, että parin viikon päästä ruuvataan kelloja tunnilla eteenpäin. Jos se siirtäisi meidän Eemelin kelloakin tunnilla. Hope so.

Ensi viikolla on taas neuvola, joten saadaan nähdä miten on miehelle tullut mittaa. Seuraavat rokotukset on vasta 1-vuotis neuvolassa, eli käynti pitäisi olla nyt ihan perus.
Siihen asti jatketaan arkea samalla tavalla, kuin tähänkin saakka.

Äiti, iloinen ja onnellinen elämästä.
-Mari-

Isin pikku pössöttäjä.

Martti on ens viikon tiistaina 8 kuukauden ikäinen. Kehitysiältään nyt paria päivää yli puoli vuotias. Humoristi vauva. Pikkuinen kelmiepeli, joka osaa ottaa nyt jo ilon irti joka ikisestä päivästä.
Meidän aikuisten pitäisi ottaa mallia lapsista. Siitä miten elämään pitäisi suhtautua. Ilolla ja vilpittömyydellä, murehtimatta turhia.
Martin suurimmat murheet on seuraavanlaiset: se että on liian kova uni eikä ymmärretä viedä pikimmiten nukkumaan, puuroa lusikoidaan suuhun aivan liian hitaasti siihen nähden miten kova nälkä on, kukaan ei auta vatsaltaan takaisin selälleen, kun ei enää jaksa pitää päätä ylhäällä, äiti tai isi ei pössötä ihan koko ajan.
Hän tarvitsee seuraa, seurustelukumppania, keskusteluja, nauratusta, kutitusta, kaulaan pöristämistä, piiloleikkejä, hymyilyä ja ystävällistä äänensävyä. Rakkautta siis.

Pössöttää meillä kyllä jaksetaan. Aamusta iltaan. Enemmän ja vähemmän.
Hän on nimittäin oppinut yskimään. Köh köh.
Virkayskää aamusta alkaen.
Itseäkin alkaa naurattaa, kun aamulla häkkisängystä kuuluu juttelua, iloista kiljahtelua, pinnojen kolistelua ja sitä yskää.
Hän on ylpeä uudesta taidostaan. Ja kun hänelle köhii, hän köhii takaisin.
Kun hänelle hymyilee, hän hymyilee takaisin. Kun hänelle nauraa, hän nauraa takaisin.
Ja äiti on onnellinen sekä ylpeä.
Erityisen mukavaa on, kun isi tulee töistä kotiin. Mikä aurinko on koko vauva.
Isillä on uudet jutut, mukavammat kuin äitillä, kun niitä on jo koko päivän kuunnellut.

Myös ensimerkit eroahdistuksesta on havaittu. Pari kertaa itku on tullut ihan puskista, kesken leikin, kun äiti ei olekaan ollut ihan ääressä. Vaikka samassa huoneessa, mutta ei näkökentässä eikä äänessä. Ihan lohduton ääni-itku kyynelten kera.
Voi surku.
Mutta se kuuluu asiaan, ja siitä selvitään. Varmasti.

Viimeviikolla käytiin koko konkkaronkka taas vauvapolilla. Oli keskoskontrollin aika. Verikokeet, hoitaja, lääkäri ja fyssari.
Verta yritettiin taas kerran kaivamalla kaivaa kyynärtaipeesta, mutta kun ei se neula suonta löydä, niin ei. Kantapäästä saatiin kuitenkin puristettua tarpeelliset putkilolliset, kun äiti piti kiinni ja iskä viihdytti. Kurjaa puuhaa. Mutta iloksemme ilmeisesti viimeisen kerran ainakin näin kontrolloidusti.
Hoitajan kanssa vaihdettiin kuulumiset, käytiin läpi vointi ja syömisjutut.
Punnittiin ja mitattiin. Painoa oli 7820 g ja pituutta 64,6 cm. Eli onhan tuota kasvua kyllä kovasti tullut. Saavutuskasvua.

Sekä fyssarin että lääkärin kotiin lähettämässä epikriisissä oli mainita iloisesta vauvasta. Fyssarilta ei moitteita tullut, liikkuminen on kehitysiän mukaista, ja isot kehut tuli molemmilta siitä miten hienosti Martti käyttää molempia käsiään. Siis myös tuota oikeaa kättä, jossa on vain peukalo ja etusormi. Hän tarttuu sillä kyllä kiinni leluihin ja esimerkiksi tuttiin, ja jos lelu on sopivan kapea, tai siinä on narua tai muuta sellaista, mistä on helppo ottaa kiinni pienillä sormilla, jotka on kaikenlisäksi vielä hieman yhteenkasvaneet.
Kätevä on. Odottakaas vain, kun sormien väli on saatu avarrettua.
Martsonin keskoskontrollit kuitenkin vielä jatkuvat, koska pienen syntymäpainon takia Martti kuuluu pidempiaikaiseen seurantaan, vaikka kaikki tällähetkellä onkin hyvin. Seurataan siis kasvua ja kehitystä. Hyvä niin.

Nyt me keskitytään nauttimaan elämästä. Odotetaan kesää ja jokapäiväisiä uusia iloisia yllätyksiä ja taitoja.
Aurinkoisia päiviä ja pitkiä vaunulenkkejä. Paljon rakkautta.


Ylpeä äiti,
Mari ♡

Minne joutui meidän vauva?

Minne joutui meidän vauva?
Se pieni, hauras, reilun kahden voipaketin kokoinen vauva sieltä keskoskaapista. Se vauva, jota sai kaapin luukuista silitellä.
Se vauva, joka vasta mahtui kenguruhoitoon äitin ja isin paidan alle.
Minne joutui se pieni vauva, joka nukkui aamu-unet isin sylissä keskolan nojatuolissa? Se vauva, joka piti jättää liian monena iltana ja tulla kahdestaan isin kanssa kotiin.
Minne joutui se pieni vauva, joka oli pienen pieni mytty turvakaukalon pohjalla ensimmäisellä kotimatkalla?
Minne meni 7 kuukautta?

Hän on kääntynyt ensimmäisen kerran selältä vatsalleen. Kovan ponnistelun tuloksena oli onnistunut kääntyminen ja iloinen vauva.
Hän on oppinut kiljumaan. Kovaa ja korkealta.
Miten ihanaa se onkaan. Kiljua, niin että varmasti kaikki kuulee.
Kirkua ja kiljahdella. Omalla äänellä.

Hän on myös oppinut pitämään itse kiinni tuttipullosta. Niin suloinen näky, kun hän illalla puoliunissaan itse juo maitoa.
Martsu siis on jo 3 yötä nukkunut läpi yön, heräämättä, syömättä, vaatimatta maitoa.
Puoli kympistä jopa aamu seitsemään. Sitä en tiedä, onko tilanne pysyvä. Mutta aivan sama, sillä me otetaan se mitä annetaan. Tällähetkellä se on hyvät yöunet.
Yöllä ei oikeastaan tarvita juuri tuttiakaan.
Mutta realistisena odotan noita hampaita kunnolla puhkeavaksi. Se näyttää olevan pitkän sitkeää ja kovin kuolaista touhua. Sitten kun ne hampaat vihdoin puhkeaa, saatetaan valvoa, ja tarvita sitä tuttiakin.

Hän on oppinut istumaan syöttötuolissa.
Tuettuna ja fyllättynä, kun tuolin istuinosa on niin iso. Mutta pää pysyy pystyssä ja selkä suorana hienosti. Ja hymy huulilla, kun saa olla pöydässä ja näkee muita ihmisiä.
Aamulla ja illalla syödään puuro hedelmä- tai marjasoseen kanssa, lisäksi syödään lounas, välipala ja päivällinen.
Kokeiltu on jo melkeinpä kaikki kasvikset ja lihat, kananmuna, hedelmät ja marjat. Puurona on riisipuuro, ja sekaan ujutan hieman kauraa. Tuo kaura on ainut mistä huomaan hieman tulleen vatsavaivaa. Mutta siihenkin totutellaan pikkuhiljaa.
Paremmin tuntuu maistuvan äitin keitokset, kuin kaupan soseet. Vaikka palat vielä hieman yököttää, niin silti niitä vähissä määrin saa jo olla.

Hän on myös oppinut kikkiä syödessään puremaan pienillä ikenillään, venyttelemään ja rutistelemaan äitin kikin löysää nahkaa pienillä sormillaan.
Häntä naurattaa, äitiä ei.

Martti on nyt siis pian syntymän mukaan 7 kuukautta, lasketun ajan perusteella 5 kk. Ja vaikka pikkukeskosen kehitystä seurataankin tuon lasketun ajan perusteella, niin ainakin äidin mielestä Martti on kelpo puolivuotias taidoiltaan.

Päivä kerrallaan enemmän äiti. Onnellinen siitä.
Mari

Kun vauva sairastaa.

Olipas aloitus tälle vuodelle.
Paluu sairaalaan, osastolle ja nenämahaletkuun.
Kurjaa, mutta kun lapsi sairastaa, tekee sitä ihan mitä hyvänsä, että olo helpottaa ja vauva parantuisi.
Kävimme siis jo viimevuoden puolella ambulanssikyydillä lastenpäivystyksessä Seinäjoella, silloin olo helppasi ja pääsimme takasin kotiin. Vuoden ensimmäisenä päivänä kuume kuitenkin taas nousi ja ruokakaan ei maistunut joten soitin lastenosastolle, jonne saimme luvan mennä suoraan ensiavun kautta.
Ihana, kun otetaan pienen lapsen sairastaminen tosissaan, eikä tarvitse terveyskeskuksessa tuntikausia, saati päiväkausia jonotella ja odotella. Osastolla seurattiin alkuun vointia ja imettiin nenästä ja nielusta useampaan kertaan limaa.
Syöttöpunnituksetkin palautettiin mieleen ja kun toisella imetyskerralla Martti jaksoi syödä enää 10 grammaa, oli edessä nenämahaletkun laitto ja jääminen osastolle yöksi.

Uskomattoman paljon sisua pienestä pojasta löytyy, kun meinataan imeä nenästä letkulla räkää, tai kun tuota nenistä pujoteltiin paikalleen. Ei meinaa riittää yhdet kädet pitämään aloillaan. Koko pienen naaman mitalta teippiä ja sitten pikkuiset hanskat käteen.
Mieheni sanoikin hoitajille, kun hanskat saatiin laitettua, että kun molemmat hanskat saa käteen, niin toinen jo on pian poissa. No, hanskat kiristeltiin loppujenlopuksi ruttuteipillä, niin ettei niitä saanut heti kiskottua pois kädestä.

Isimies haki äidille eväät ja hammasharjan & dödön lähikaupasta, ja lähti yöksi itse kotiin sairastamaan. Kurja ja kuumeinen oli isinkin olo.

Pumppasin maitoa, jota sitten suoraan nenikseen taas tiputeltiin. Väkisinkin mieleen hiipi keskolassa vietetty aika. Pelottikin.
Lisäksi korviketta, koska ihan entiseen tahtiin en enää pumpulle herunut. Mitään kiinteää ei suuhun saanut ujutettua. Ja päätimmekin yhdessä hoitajien kanssa, että nesteytetään vauva illan ja yön aikana kuntoon, niin että josko sitten aamulla jaksaisi taas syödä itse.
Yö oli kyllä kurja. Räkää imettiin puolen tunnin välein. Aina kun vauva sai unen päästä kiinni, niin tuli yskä, joka sattui niin, että herätti itkuun.
Panadolin lisäksi otettiin avuksi burana. Ja näiden kombo tuntuikin tehoavan paremmin.
Kerran yöllä jopa hengiteltiin keittistä ja höyryä maskilla. Eipä sekään ollut Martin mieleistä. Apua toi kuitenkin yskään ja hengitys tuntui helpottuvan.

Aamupäivällä vauvan olo oli jo sen verran parempi, että maito kikistä taas maistui ja lääkäri antoi luvan kotiutumiseen.
Kotiin oli hankittu nyt myös babyvac, eli imuriin liitettävä niistolaite.
Tuo nenäimuri onkin osoittautunut loistavaksi keksinnöksi. Pois en enää antaisi. Laite siis liitetään ihan tavalliseen pölynimuriin. Kuulostaa kamalalta, mutta on kyllä todella tehokas. Tasainen  ja tehokas imu. Nenään vaan keittosuolatippoja ensin, niin että ei yritä kuivaa sierainta imuroida. Eihän tuo mukavaa ole, mutta vauva rauhoittuu heti kun toimenpide on ohi.
Nenis jätettiin paikoilleen, koska se oli meille jo tuolta keskola ajoilta tuttu kapistus. Saisimme sitten antaa lisämaitoa sen kautta, jos Martin syöminen ei jostain syystä sujuisikaan kotona. Mukaan pakattiin myös ruiskuja.
Onneksi maito kuitenkin maistui ja iltapäivällä jo marjasosekin. Illalla Martti söi jo reippaasti puuroa, ja sovimmekin mieheni kanssa, että jos aamupuurokin uppoaa yhtähyvin, otetaan letku nenästä seuraavana päivänä pois.
Näin onneksi oli, ja letkulle heitettiin hyvästit.
Nenän imurointia muutaman tunnin välein, särkylääkettä käytännössä 4 tunnin välein (kun käytössä sekä burana että panadol), tässä välillä lohdutusta, kikkiä, ruokaa, vaipanvaihtoa ja paljon lepertelyä & rakkautta. Untakin pienissä pätkissä, vauvalle ja isille. Äiti valvoo ja hoitaa. Huolehtii ja murehtii molemmista miehistään.

Jos flunssat tulee meidän kotiin tällaisina, niin en kyllä tieten tahtoen enää tapaa kipeitä ihmisiä, joilta tauti voi pieneen tarttua.
Olin kuullut kyllä, että pikkukeskoset ovat alttiita kaikille infektioille. Nyt tiedän. Varon, mutta en ala hysteeriseksi. Ja lääkäriin vien. Mielummin liian herkästi, kuin odotan pahinta. Ja viimeaikaisten lähipiirin kokemusten perusteella en aivan ensimmäiseksi lähde terveyskeskukseen.
Varaan ajan yksityiselle lääkärille, jolla on aikaa perehtyä ja ottaa tosissaan.
Maksan silti veroni edelleen mieluusti, sillä kyllä niillä verorahoilla tuolla keskussairaalassa saa hyvää hoitoa, ihan pilkkahintaan.

Vähällähän me on näiden sairastamisien kanssa loppujenlopuksi päästy. Mutta kyllä silti tuntuu, että niin kovasti koetellaan pienen miehen elämän alkua.
Puoleen vuoteen mahtuu: kuukausi keskolassa (näistä 8 päivää TAYS ja kolme viikkoa Seinäjoki), päivystysreissu tyrän takia (Seinäjoki ja Tampere), tuolloin yötä TAYS:ssa, tyräleikkaus TAYS:ssa (nukutus ja yö osastolla), ambulanssikyyti päivystykseen ja yksi yö osastolla flunssan takia. Tähän vielä lisäksi 2 keskoskontrollia verikokeineen ja kaikkineen sekä yksi käsikirurgin konsultaatio. Tulossa on kontrolleja edelleen.
Lisäksi vielä normaalit neuvolakäynnit tähän. Niin onhan tässä nyt ollut. Riittävästi.
Mutta olisihan tämä alku voinut olla vaikeampikin.

Kaikesta huolimatta, Martti on kuitenkin 99 % ajasta erittäin iloinen, reipas, nauravainen, hyvin nukkuva ja kiltti vauva, joka syö kaiken mitä tarjotaan. Ei allergioita, ei lääkkeitä, ei huolia eikä murheita.
Ei tässä voi valittaa.

Kaikki otetaan, mitä annetaan. Tähän olen valmis. Olenhan nyt äiti.

-M-