Äitiä alkaa nyt vähän hirvittää tuleva operaatio.
Jännittää, mietityttää, pelottaa, kauhistuttaa. Mitä näitä nyt on?
Jo eilinen verikokeen ottaminen sai äidinkin silmät kastumaan. Osaksi siitä syystä, miten urhea Martti oli. Osaksi myötätunnosta. Ekaa kertaa ever, saatiin verinäyte käsivarresta otettua. Vaikkakin vasta toisella yrittämällä.
Ensimmäisellä yrityksellä Martilla ei ilmekään värähtänyt, vaikka suonta kyllä kaiveltiinkin melkoisesti. Toisella kerralla itku tuli, ja hän yritti sanoa, että poiiiis, oveja. Eli hän olisi halunnut lähteä pois. Mutta näytteet saatiin ja kyyneleetkin kuivui nopeasti.
Ajatuskin torstai aamusta vääntää vatsaa. Sairaalassa on oltava klo 7.
Kamalimmalta tuntuu se, että joutuu saattelemaan hänet leikkuriin, ja joutuu jättämään hänet ihan ventovieraitten ihmisten hoiviin.
Ei sillä, että en luottaisi hoitajiin, lääkäreihin ja leikkaavaan kirurgiin. Vaan se leijonaemon suojeluvaisto. Äidin rakkaus, huoli, toive siitä, että kaikki sujuu hyvin. Se. Raastaa jo näin etukäteen.
Ja sitten se ikuisuudelta tuntuva odotus. Odotus, jossa onneksi on mukana isimies. Elämäni toisiksi tärkein mies.
Uskon kyllä, että kaikki menee hyvin. Mutta. Aina on olemassa mutta.
Tätä äitiä pelottaa hieman.
Pelottaa antaa oma kulta muiden armoille. Maailmankaikkeuden rakkain ja tärkein. Nyt jo rintaa puristaa ja hengitys on raskasta. Huokailuttaa.
Vaikka Martti olisi miten reipas, niin äiti ei ehkä ole.
Pitäisi tietysti. Olla rohkea ja reipas.
Olen sitten ehkä torstaina. Ainakin Martin nähden. Yritän.
Onneksi noi mun miehet pitää jalat maan pinnalla. Myös mun jalat.
Nautitaan nyt vielä huominen kesäpäivä. Ja sitten saakin meidän perheen puolestä sää vaikka vähän viilentyä, kolmeksi viikoksi. Sitten tilataan taas kesää pariksi kuukaudeksi.
Äiti. Pelokas sellainen.
