Kiitollisuus.

Puhuttiin tässä jokin aika isimiehen kanssa siitä, miten kiitollisia ollaan tuosta pienestä pojasta. Kiitollisia ja iloisia siitä, että meillä on juuri hänet.
Siitä, että se oli juuri se alkio mitä matkaan tarttui.
Olen paljon itsekseni miettinyt myös sitä, että mitä jos kaikki olisikin mennyt toisin?
Meillä voisi olla aivan toinen lapsi.

Olen tullut siihen tulokseen, että elämässä kaikilla asioilla on joku tarkoitus. Vaikka se tuntuisi välillä suurelta vääryydeltä. Vaikka tuntuisi siltä, että kohtuus ei riitä, ja siltä, että ihan kaikki menee pieleen. Tuntuu siltä, että olet tehnyt jotain väärää, jotain, josta sinua rankaistaan vaikka siihen ei olisi mitään syytä.

Me saimme hänet, koska niin oli tarkoitettu.
Näin ajattelen myös niinä hetkinä, kun maito kaadetaan lattialle saman päivän aikana seitsemättä kertaa. Tai niinä, kun mitään vaatetta ei saisi pukea päälle. Niinä hetkinä, kun hän piirtää kuulakärkikynällä pöytäliinaan.
Ajattelen niin myös silloin, kun hän kipittää aamuyöllä omasta sängystään kettu kainalossa meidän sängyn viereen ja haluaa tulla väliin. Puristaa sormesta siinä vieressä nukkuessaan niin kovasti, että tuntuu ettei veri kierrä.
Ajattelen niin silloin, kun koko perhe juoksee kilpaa ympäri taloa, ja hän nauraa kikattaa niin, ettei meinaa henkeä saada. Ja silloin, kun hän lähtee isin kanssa traktorilla ja heittää lähtiessä vielä "viskat" ja lentosuukot, kun pysähtyvät keittiön ikkunalle vilkuttamaan.
Ajattelen niin, kun hän käskee tuimasti pyytämään anteeees, jos olen häntä jotenkin loukannut.
Miten ihmeessä ketään voi rakastaa niin kovasti?
Hän on meidän. Maailman tärkein.

Olen ajatellut viimeaikoina kovasti myös toista lasta. Mutta tiedän sisimmässäni, että meidän perhe on tässä. Enää me emme lapsettomuushoitoihin lähde. En kestäisi enää pettymyksiä. Enkä tieten tahtoen halua niitä.
Jos joku ihme vielä tapahtuu, niin se on tervetullut. Mutta tähän tilanteeseen olemme tyytyväisiä.
Onnellinen olen. Kaikesta kokemastamme. Ja innolla odotan tulevaa.

Meidän matka

Muistelin tässä taannoin meidän taipaleen alkuhetkiä, kun liityin facebookissa Pienen Pienet, keskoslasten perheiden vertaistukiryhmään. Sivulla julkaistaan muunmuassa keskoslasten tarinoita.
Tässä siis meidän:

"3,5 vuoden lapsettomuuden, ICSI hoitojen, kahden tuloksettoman tuoreen alkion siirron jälkeen, kolmas alkion siirto pakkasesta vihdoin tärppäsi. 

Raskaustestin sain siirron jälkeen tehdä joulun alla 2015. Elämämme paras joululahja. 

Raskaus sujui, miten sujui. Oli hematooma kohdussa, veristä vuotoa, lääkkeitä, sairaalakäyntejä, osastolepoa. Rakenneultrassa huomattiin, ettei vauva vastannut kooltaan viikkoja. 

Tästä alkoikin jatkuvat seurannat ja kasvukontrollit äitipolilla lähes viikottain.  

Kesäkuun 6 päivä 2016, lähdin kesken työpäivän käymään kontrollissa. Kasvua oli tullut vauvalle 10 päivän aikana vain n. 50 grammaa. Napavirtauksissa vastusta. Päätetään antaa kortisonit. Kontrolli 13.6. ja määräys ottaa rauhallisesti.  

Maanantai 13.6. kasvukäyrä ei enää mene yhtään yläviistoon, lääkäri on huomaavinaan blokkeja napavirtauksessa, ja konsultoikin TAYS:in päivystävää synnytyslääkäriä. Käsky lähteä Tampereelle. Rv 29+5 ja vauvan painoarvio 1106 grammaa.

Pelottavaa ja turhauttavaa. Minut otettiin sisään osastolle 4A. Jään yksin, 3 tunnin ajomatkan päähän kotoa.

Päivittäiset sykekäyrät, ultrat, verikokeet, tutustumiskäynti keskolaan.

Tässä vaiheessa siis jo tiedettiin että keskonen meille syntyy, elettiin päivä kerrallaan.

Päästiin rv 32+6, eli 28.6.2016 kun aamun sykekäyrässä näkyi ensimmäiset kunnon sykkeenlaskut vauvalla. Osastolla seurattiin noin tunti, jonka jälkeen minut siirrettiin synnytyssaliin odottamaan.

Ilmoitin miehelleni, joka lähti 250 km päästä tulemaan kohti sairaalaa, että matkalla ei ehdi sitten pysähtyä kahville.

Kiireellisen sektion sovittu aika oli klo 13:30.

Mieheni tuli paikalle 13:20, ja melkein samantien meidät siirrettiinkin leikkaussaliin.

Vauva syntyi klo 14:00. 

En nähnyt hänestä vilaustakaan. Mieheni pyydettiin mukaan siirtämään vauvaa LTO:lle.

Minä jäin yksin.

Noin 15 minuutin kuluttua kätilö toi minulle kuvan pienestä pojasta, joka oli vyötäröään myöten muovipussissa, myssy päässä ja mittanauha vieressä. Maailman suloisin pieni poikanen. Punainen ja ruttuinen. 1290g ja 38cm. 7 sormea ja kaikki 10 varvasta. Meille täydellinen.

Saimme perhehuoneen kun pääsin heräämöstä. Sain lypsettyä ensimmäiset maitotipat jo muutaman tunnin kuluttua. En saanut vielä itse nousta, mutta mieheni vei tipat vauvalle keskolaan. 

Itse pääsin vauvan luokse vasta seuraavana päivänä. Ja vaikka tuo aika on melko sumuista, en koskaan unohda sitä hetkeä kun näin vauvan ensimmäisen kerran. 

Niin pieni, hento ja hauras. Vauva täynnä letkuja ja piuhoja. Kanyyli, CPAP. Päällään pelkkä vaippa ja myssy. Minun vauva. Yksin siellä kaapissa. Silmäni täyttyivät kyynelistä. Onnesta, huolesta, rakkaudesta, pelosta.   

Lääkärit ja hoitajat vakuuttivat kaiken olevan kuitenkin hyvin. Nyt täytyi vain kerätä voimia, kasvaa, pysyä lämpimänä, muistaa hengittää, vältellä infektioita, oppia syömään ja mitä kaikkea.

Vaikka matka oli tähän astikin ollut raskas, oli se vasta aivan alussa.

VTO:lla olimme Tampereella 8 päivää ja sitten muutimme lähemmäs kotia Seinäjoelle VST:lle. Vauva voimistui ja reipastui. Oppi syömään rinnalta, ja kasvoi. Niin, että lauantaina 31.7. 2016 pääsimme sairaalasta kotiin. Painoa vauvalla oli kotiutuessa 2006 grammaa.

Huomenna lasketun ajan mukaan ikää on 2-vuotta. Pikkukeskosesta on kasvanut vahvatahtoinen taapero, aktiivinen ilopilleri. Puhelias konemies, joka aloittaa 2 viikon kuluttua päiväkodin.

Paljon on koettu tämän kahden vuoden aikana. Lasketun ajan tienoilla leikattiin tyrä. Tänä kesänä operoitiin Martin oikeaa kättä, jossa on siis vain peukalo ja etusormi. Sormia erotettiin toisistaan. 

Kaikesta tästä on toivuttu hienosti. Ja voi vain ihmetellä miten sisukkaita nämä pienet ihmisen alut onkaan. 

Äiti ja isä on onnellisen huojentuneita kaikesta tästä."

Nyt päiväkotielämää ja uutta arkea on takana viikko. Ja kaikki on sujunut erinomaisen hienosti. Äitin työt sujuu, ja eritoten lapsen elo päikyssä käy kuin vanhalta tekijältä. Hän leikkii, syö ja nukkuu päiväunet ihan niinkuin kaikki ryhmän muutkin lapset. Hän jää mielellään hoitoon aamulla, lähtee leikkeihin, niin ettei ehdi isille heitä sanoa. Ja kun äiti hakee iltapäivällä kotiin, on leikit aina niin kesken, ettei ehtisi lähteä.

Onni on, sujuva arki.