No minne hittoon meni syksy?
Huhhuh. Tuntuu, että aika kaikkeen, loppui siihen päivään, kun aloin tehdä täyttä työviikkoa.
Olenhan toki aktiivisesti fasea päivitellyt. Mutta tuntuu, että tähän kirjoittamiseen ei aikaa lohkea muka mistään. Tai koen muut asiat tärkeämmiksi.
Ja kyllähän tämä arki tärkeää onkin. Tärkeintä. Me elämme nyt sitä aikaa, joka luo Martin elämälle pohjan. Hänen lapsuuttaan.
Välillä tuntuu toki lohduttomalta, kun me vanhemmat tehdään töitä, niin että lapsi tuntuu olevan ihan heitteillä. Erityisen pahalta tuntuu silloin, kun itselläni on iltavuoroa, ja samaan aikaan isimiehelläkin on jokin sesonki työssänsä. Silloin kiitän mummopaappaa ja muoria. Mielessäni kiitän useinkin, josko joka kerta en muuten sitä muista sanoa. Korvaamatonta on apu.
Mutta asiaan. Nukkumaan. Illalla. Kolmejapuolivuotias.
Huh.
On iltoja, kun nukkumaanmeno on nopeaa, lähes huomaamatonta ja helppoa.
Ja sitten on iltoja. Iltoja jotka voisi pikakelata. Iltoja joina puren hammasta. Iltoja jolloin istumme sängyn vieressä tunnin. Iltoja jolloin tunnen itseni selkärangattomaksi, kun en ole opettanut lastani vielä nukahtamaan yksin. Iltoja, kun tuntuu, että mikään ei riitä.
Martti nukkuu päiväunet päiväkodissa, mutta vapaapäivinä kotona ei.
Ja ymmärrettävästi vapaapäivien iltoina nukahtaminen on nopeaa, kun tarvitseehan lapsi kuitenkin unta sen 12 tuntia vuorokaudessa. Vapaapäivinä hän saattaa joskus nukahtaa illalla sohvalle ihan kesken lauseen. Noina iltoina kyllä ennakoidaan ja tehdään kaikki iltatoimet ja vaihdetaan yöpuku jo hyvissä ajoin.
Mutta kyllä myös päiväkotipäivinä monesti uni tulee ihan helposti. Iltatoimet, kirjan lukeminen, hyvänyön toivotukset ja sitten huokaus, pää tyynyyn ja silmät kiinni. Uni tulee muutamassa minuutissa.
Ja sitten on iltoja. Iltoja jolloin ralli alkaa siitä, kun pitäisi vaihtaa yöpuku. Juostaan karkuun, nauraa kikatetaan, mennään piiloon, suututaan, kun pitää riisua. Käydään pissalla niin, että juostaan vessaan, pamautetaan ovi kiinni, laitetaan se lukkoon ja kikatellaan siellä. Sitten juostaan nakueinarina pitkin huushollia. Iltapalan syöminen on mahdotonta, kun ei ehdi pysähtyä. Lusikallinen jogurttia ja juoksu jonnekin, toinen lusikallinen ja taas pitää viedä tai hakea jotain. Riita. Äh. Äitin pinna venyy ja paukkuu.
Hammaspesu, kilpaa vessaan. Kaikki on hyvin, jos Martti voittaa.
Isille pusut ja vitskat. Sänkyyn. Sinnekin kiivetään muutaman pikkutuolin kautta ja vielä joku loppuloikka ennen kuin pään voi laittaa tyynyyn.
Kirjaan ei pysty keskittyä, kun täytyy kysyä ja kommentoida. Ja kun kirja on luettu. Pusutettu. Toivotettu hyvät yöt ja kauniit unet. Kerottu miten paljon rakastetaan. Alkaa se.
Huokailu. Kiemurtelu.
Äiti.
Mua pissattaa.
Äiti.
Mullon kakkahätä.
Janottaa. Nälkä. Pitää ottaa Ventolia. Pissattaa uudelleen. Pelottaa. Eikös ookkin vain muumilaaksossa mörkö?
Eihän oo hirviöitä. Onko SINOSAURUKSIA ( eli dinosauruksia) meillä?
Kello tikittää, yritän olla huokailematta, ja reagoimatta.
Jos hän sanoo, että pelottaa, niin siihen vastaan aina, että ei tarvitse pelätä. Äiti ja isi aina suojelee. Mutta muihin toivomuksiin ja vaatimuksiin en reagoi.
Joka ilta se uni tulee jossain vaiheessa.
Kestää se sitten 2 minuuttia, 20 minuuttia tai vaikka tunnin.
Näin lasten oikeuksien päivänä ajattelen asiaa ehkä hienovaraisemmin kuin tavallisena keskiviikkona. Onneksi hänellä on oikeus olla lapsi. Oikeus elää lapsen lailla. Oikeus näyttää tunteet. Oikeus nukkua turvallisessa kodissa, omassa sängyssä, vailla huolen häivää.
Hänellä on oikeus kiristää äidin ja isin pinnaa äärimmilleen.
Joka päivä, hänellä on oikeus elää lapsen lailla. Ja meillä vanhemmilla on oikeus olla hänelle tuki, turva, meillä on oikeus asettaa hänen elämälleen rajat. Ja meillä on oikeus viedä hänet nukkumaan joka ilta.
Ihanaa, että minulla on oikeus olla juuri hänen ÄITI.
