Raastavaa.
Se on ehkä sopivin sana kuvaamaan viimeisten kahden ja puolen vuoden mielialaa?
Rakastunut, on toinen hyvä sana. Sitä olen nyt ollut jo kolme ja puoli vuotta.
Nämä kaksi sanaa kuvaavat kyllä täydellisesti tilannettani.
Tietenkään tässä tilanteessa ei edes oltaisi, jos en olisi näin rakastunut. Mutta toisaalta se ahdistus, jonka tämä tilanne on luonut satuttaa minun lisäksi myös hirveän paljon miestäni. Minä olen tästä asiasta kertonut läheisimmilleni jo hyvissä ajoin, ja yleensäottaen naisten on helpompi tällaisesta asiasta keskustellakin. Onneksi lähipiirissämme on yksi pariskunta, joka on keinohedelmöityksella saanut yhden lapsen ja toinen pariskunta, joka on vasta hakeutumassa tutkimuksiin ja sitämyötä mahdollisimman pian myös hoitoihin. Nämä parit ymmärtävät ja tietävät sen, miltä tämä oikeasti tuntuu. Ja miehenikin on saanut näin ainakin jonkin verran asialle vertaistukea.
Vaikka myötätuntoa monelta taholta saammekin, niin se ei silti oloa helpota. Päinvastoin, monesti ne lohduttavat sanat saattavat satuttaa vielä enemmän.
Mikään ei ole niin kamalaa kuulla, kuin se, että: "älkää ajatelko asiaa, älkää stressatko, kyllä teidän vuoro vielä tulee, se tulee sitten kun sitä vähiten odottaa, jne..."
Ja vitut.
Ihan niinkuin tässä nyt ei oltaisi yritetty olla stressaamatta. Ja ihan niinkuin sitä vuoroa ei olisi jo tässä odotettu.
Saati, että asiaa pystyisi olla ajattelematta. Oikeasti.
Vauvauutiset ystäväpiirissä ne onkin sitten asia erikseen.
Vaikka miten haluaisit olla onnellinen, ja niinkuin kaikki vauvaa odottavat pariskunnat kaiken onnen ansaisevatkin. Niin.
On se vaikeaa.
Vaikka vilpittömän onnellinen olenkin kaikkien lähipiirimme äitien ja isien puolesta.
Kyllä se väkisinkin mieleen tulee, että miksi nuo onnistuvat, miksi noin nopeasti, miksei me?
Ja toinen on se, kuinka tarkasti sitä seuraa, että miten vanhemmat kohtelevat lastaan, ja miten vakavasti suhtautuvat vanhemmuuteensa. Se, että miten vanhemmat arvostavat sitä omaa vanhemmuuttaan, sekä sitä, että miten paljon arvostavat lapsiaan.
Enkä tarkoita tällä nyt sitä, että vanhempien pitäisi "vakavasti" suhtautua. Vaan sitä, että kiinnitän huomiota siihen miten sille lapselle puhutaan ja miten sen kanssa vietetään aikaa.
Kaikilla on tietysti oma tapansa lapsensa kasvattaa. Enkä minä ole mikään siinä ketään neuvomaan. Enhän voi neuvoa, kun ei itsellä ole lapsia, enkä itse ole vanhempi. Ei minulla ole kokemusta.
Mutta sen voin sanoa, että rakastakaa lastanne, antakaa aikaa, kuunnelkaa, leikkikää, hellikää ja hoivatkaa. Sivusta seuranneena osaan sen sanoa, että lapset kasvavat niin hurjan nopeasti, että nauttikaa kaikesta. Se ärsyttävinkin kyselyikä ja uhmaraivohermokohtaukset, ne ovat ohimeneviä. Ja ne kuuluvat asiaan.
Ja senkin osaan sanoa, että lapsesta huomaa sen, jos häntä ei huomioida ja kuunnella. Ja lapsi turvautuu aina ensimmäisenä siihen ihmiseen, johon luottaa kaikkein eniten. On se sitten isä, äiti, mummu tai paappa. Tai jopa täti. Kyllä lapsi aistii, tietää, kuulee ja näkee.
Jokainen lapsi ansaitsee turvallisen ja rakkaudentäyteisen lapsuuden. Joka ikinen.
Se satuttaa minua, kun tiedän miten paljon sellaisia lapsia on, jotka eivät rakkautta ja turvaa lapsuudessaan saa.
Ikuisesti kahdestaan?
-M-
maanantai 29. kesäkuuta 2015
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Pakastealkionsiirto luomukierrolla? Tai sitten ei.
Niin. Keskenmenon jälkeen pitäisi taas jaksaa jatkaa elämää.
Miksi? Miksi juuri meille käy näin, miksi elämä on näin julmaa?
Itsesyytökset tähän kaiken päälle. Teinkö jotain väärin? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Aiheutinko tämän itse?
Toisaalta. Tieto siitä, että alkio kuitenkin kiinnittyi. Jokin meistä peräisin oleva tarttui minun sisääni, ainakin muutamaksi päiväksi. Ehkä minä joskus voin tulla kuitenkin raskaaksi?
Nyt taas odotettiin. Laskettiin kiertopäiviä ja odotettiin uuden kierron alkamista.
Uusi kierto alkoi 9.5.2015 ja monen vuoden jälkeen olin iloinen menkkojen alkamisesta.
Tähän luomukiertoon tehtäisiin meidän ensimmäinen pakastealkion siirto.
Tampereelta oli tullut hoitopalaute, jossa kerrottiin, että pakastettuna oli kaksi D2 alkiota ja jatkoviljellyt kaksi alkiota eivät selvinneet pakkaseen saakka. Eli kaiken järjen mukaan meillä olisi tsäänssit kahteen pakastealkion siirtoon.
Tarkoitus oli tikutella ovulaatiota itse kotona ja soittaa sitten omalle poliklinikalle, että tsekataan tilanne kierron päivänä 9-11. Aika oli 19.5.2015, jossa todettiin endometriumin olevan vasta 6 mm, toinen follikkeli 10 mm ja toinen 13 mm. Eli pieniä vielä. Kierto oli siis jiukan vinksallaan keskenmenon jälkeen.
Testataan vielä kotona koska ovulaatio positiivinen ja sitten soitto polille.
Tässähän oli sitten vielä sekin, että jos positiivinen ovis tulee tiistaina tai keskiviikkona, niin siirtoon ei päästä, koska siirtoja ei tehdä viikonloppuna, tai alkiota ei voi ottaa sulamaan sunnuntaina.
Tässä vaiheessa jo mietin, että minkä ihmeen takia näitä edes sitten yritetään tehdä luonnollisiin kiertoihin, kun negatiivisesti vaikuttavia tekijöitä on heti alkuunsa?
Ovulaatiotesti kuitenkin näytti positiivista perjantaina 22.5.2015 ja soitin innosta piukeana sekä omalle lapsettomuushoitajalle sekä suoraan Tampereelle. Siirtopäiväksi sovittiin tiistai 26.5.2015. Ja me olimme haljeta odotuksen riemusta. Jospa se nyt sitten tarttuisi ja pysyisi kiinni? Oih!
Hermot oli kuitenkin niin riekaleina, että en kertakaikkiaan pystynyt töihin. Kävinkin hakemassa maanantaina sairaslomaa. Juuri lääkärille asian selittäneenä ja sairaslomalapun kanssa autoon päästyäni puhelin soi.
Iloinen naisääni esitteli itsensä ja sanoi soittavansa TAYS:in hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikalta.
Arvasin heti, ettei sieltä soiteta kuin huonoja uutisia, koska alunperin minun oli tarkoitus itse kysyä tiistaina aamupäivällä miten sulatus on sujunut.
Nainen sanoi, että olivat joutuneet sulattamaan molemmat alkiot ja valitettavasti kumpikaan ei selvinnyt sulatuksesta. Pahoitteli.
Minä pidättelin itkua. Enkä osannut sanoa mitään. Kysyi vielä, että onko minulla asiasta jotain kysyttävää?
Mitä ihmettä siinä olisi voinut kysyä?
Sain soperrettua sen verran, että kiitin ilmoituksesta.
Sitten romahdin. Jouduin ajamaan auton tien sivuun. Itkin, toivotonta tilannetta.
Ilmoitin miehelleni ja ajoin kotiin. Kotimatkasta en juuri muista.
Mieheni oli vähintäänkin yhtä pettynyt. Mutta silti vahvempi kuin minä. Olkapää.
Tiistain ja keskiviikon olin hautautuneena kotiin. Tiistain piti olla taas yksi elämämme merkittävistä päivistä. Ei ollut ei. Torstaina posti toi potilaskertomuksen TAYS:ista.
"Eilen sulatettu kaksi pakastettuna ollutta kahden päivän ikäistä alkiota. Kumpikaan ei säily eikä siirtoon päästä. Pakasteeseen ei jää alkioita."
Perjantaina soitin toiveikkaana omalle polille, josta kuvittelin saavani ajan jo ennen seuraavan kierron alkua. Niin, että saadaan taas kasa reseptejä ja päästään aloittamaan taas kaikki alusta. Piikit & neulat, jutut ja systeemit. Munasolujen kasvatus.
Puhelimeen vastasi erittäin epäystävällinen nainen, joka sanoi, että : "Eeeei. Ette te saa aikaa. Teidän täytyy taas odottaa aikaa uudelle suunnittelukäynnille. Sitäpaitsi nyt on tulossa kesätauko. Ja teidän edellä on useita pareja jonossa jo toiselle hoitokierrokselle. Aika tulee sitten ehkä joskus elokuussa postissa."
Mitä? Mikä helvetin kesätauko? Ja mikä suunnittelukäynti?
Eihän tässä mikään suunnittelu auta. Meille on olemassa yksi ainut mahdollinen hoitokeino ja se on icsi. Se jo tiedetään.
Suututti. Ja suututtaa vieläkin. Suututtaa niiiiin helvetin paljon.
Toivoton. Ikuisesti kahdestaan. Edelleen eniten haluaisin olla äiti.
-M-
Miksi? Miksi juuri meille käy näin, miksi elämä on näin julmaa?
Itsesyytökset tähän kaiken päälle. Teinkö jotain väärin? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Aiheutinko tämän itse?
Toisaalta. Tieto siitä, että alkio kuitenkin kiinnittyi. Jokin meistä peräisin oleva tarttui minun sisääni, ainakin muutamaksi päiväksi. Ehkä minä joskus voin tulla kuitenkin raskaaksi?
Nyt taas odotettiin. Laskettiin kiertopäiviä ja odotettiin uuden kierron alkamista.
Uusi kierto alkoi 9.5.2015 ja monen vuoden jälkeen olin iloinen menkkojen alkamisesta.
Tähän luomukiertoon tehtäisiin meidän ensimmäinen pakastealkion siirto.
Tampereelta oli tullut hoitopalaute, jossa kerrottiin, että pakastettuna oli kaksi D2 alkiota ja jatkoviljellyt kaksi alkiota eivät selvinneet pakkaseen saakka. Eli kaiken järjen mukaan meillä olisi tsäänssit kahteen pakastealkion siirtoon.
Tarkoitus oli tikutella ovulaatiota itse kotona ja soittaa sitten omalle poliklinikalle, että tsekataan tilanne kierron päivänä 9-11. Aika oli 19.5.2015, jossa todettiin endometriumin olevan vasta 6 mm, toinen follikkeli 10 mm ja toinen 13 mm. Eli pieniä vielä. Kierto oli siis jiukan vinksallaan keskenmenon jälkeen.
Testataan vielä kotona koska ovulaatio positiivinen ja sitten soitto polille.
Tässähän oli sitten vielä sekin, että jos positiivinen ovis tulee tiistaina tai keskiviikkona, niin siirtoon ei päästä, koska siirtoja ei tehdä viikonloppuna, tai alkiota ei voi ottaa sulamaan sunnuntaina.
Tässä vaiheessa jo mietin, että minkä ihmeen takia näitä edes sitten yritetään tehdä luonnollisiin kiertoihin, kun negatiivisesti vaikuttavia tekijöitä on heti alkuunsa?
Ovulaatiotesti kuitenkin näytti positiivista perjantaina 22.5.2015 ja soitin innosta piukeana sekä omalle lapsettomuushoitajalle sekä suoraan Tampereelle. Siirtopäiväksi sovittiin tiistai 26.5.2015. Ja me olimme haljeta odotuksen riemusta. Jospa se nyt sitten tarttuisi ja pysyisi kiinni? Oih!
Hermot oli kuitenkin niin riekaleina, että en kertakaikkiaan pystynyt töihin. Kävinkin hakemassa maanantaina sairaslomaa. Juuri lääkärille asian selittäneenä ja sairaslomalapun kanssa autoon päästyäni puhelin soi.
Iloinen naisääni esitteli itsensä ja sanoi soittavansa TAYS:in hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikalta.
Arvasin heti, ettei sieltä soiteta kuin huonoja uutisia, koska alunperin minun oli tarkoitus itse kysyä tiistaina aamupäivällä miten sulatus on sujunut.
Nainen sanoi, että olivat joutuneet sulattamaan molemmat alkiot ja valitettavasti kumpikaan ei selvinnyt sulatuksesta. Pahoitteli.
Minä pidättelin itkua. Enkä osannut sanoa mitään. Kysyi vielä, että onko minulla asiasta jotain kysyttävää?
Mitä ihmettä siinä olisi voinut kysyä?
Sain soperrettua sen verran, että kiitin ilmoituksesta.
Sitten romahdin. Jouduin ajamaan auton tien sivuun. Itkin, toivotonta tilannetta.
Ilmoitin miehelleni ja ajoin kotiin. Kotimatkasta en juuri muista.
Mieheni oli vähintäänkin yhtä pettynyt. Mutta silti vahvempi kuin minä. Olkapää.
Tiistain ja keskiviikon olin hautautuneena kotiin. Tiistain piti olla taas yksi elämämme merkittävistä päivistä. Ei ollut ei. Torstaina posti toi potilaskertomuksen TAYS:ista.
"Eilen sulatettu kaksi pakastettuna ollutta kahden päivän ikäistä alkiota. Kumpikaan ei säily eikä siirtoon päästä. Pakasteeseen ei jää alkioita."
Perjantaina soitin toiveikkaana omalle polille, josta kuvittelin saavani ajan jo ennen seuraavan kierron alkua. Niin, että saadaan taas kasa reseptejä ja päästään aloittamaan taas kaikki alusta. Piikit & neulat, jutut ja systeemit. Munasolujen kasvatus.
Puhelimeen vastasi erittäin epäystävällinen nainen, joka sanoi, että : "Eeeei. Ette te saa aikaa. Teidän täytyy taas odottaa aikaa uudelle suunnittelukäynnille. Sitäpaitsi nyt on tulossa kesätauko. Ja teidän edellä on useita pareja jonossa jo toiselle hoitokierrokselle. Aika tulee sitten ehkä joskus elokuussa postissa."
Mitä? Mikä helvetin kesätauko? Ja mikä suunnittelukäynti?
Eihän tässä mikään suunnittelu auta. Meille on olemassa yksi ainut mahdollinen hoitokeino ja se on icsi. Se jo tiedetään.
Suututti. Ja suututtaa vieläkin. Suututtaa niiiiin helvetin paljon.
Toivoton. Ikuisesti kahdestaan. Edelleen eniten haluaisin olla äiti.
-M-
maanantai 15. kesäkuuta 2015
Keneltä saa kysyä vai saako kysyä?
Tänään osui kaverin jakamana seuraava kirjoitus silmiini:
Lue ihmeessä teksti läpi ja mieti hetki sen jälkeen mitä juuri luit. Kuka oikeasti saa kysyä ja keneltä? Mitä toiselle ihmiselle voi perheen perustamisesta sanoa vai saako sanoa? Itse olen joskus joltain tuon kysymyksen kysynyt ja enää koskaan en sitä virhettä tee.
Mun ystäväpiiriin kuuluu ihmisiä, joille on tarjoutunut mahdollisuus perheen perustamiselle ja he ovat mahdollisuuteen tarttuneet. Kuuluu myös ihmisiä joille tätä mahdollisuutta ei ole annettu, vaikka puitteet on kunnossa. Kuuluu ihmisiä joilta tämä mahdollisuus on viety, puitteet siinä samalla. Kuuluu ihmisiä joilla olisi mahdollisuus, mutta ei puitteita.
Meitä on niin moneen. Monella on syynsä lapsiin tai lapsettomuuteen, mutta loppupeleissä se on jokaisen ihmisen sekä pariskunnan oma asia. Saattaa jopa tehä hallaa kun sitä lähtee puolihuolimattomasti kyselemään.
Mä oon tän elämäni aikana kuullut kommentteja päätöksestäni olla haluamatta lapsia vaikka mitä. "Kyllä sä viä muutat mieles." "Katotaan hei kymmenen vuoden päästä." "Vielä tulee mies joka haluaa lapsia ja teet niitä sen kanssa." "Et voi vielä tietää varmaks kun oot noin nuori." "Kaikkihan lapsia haluaa." "Nyt kun on omakotitalo niin kohta tulee lapset kuvioon vai?"
Ihmiset mitä helvettiä? Mitä kysymyksiä tai tokasuja noi oikein on? Onko kukaan joka on noin sanonut/kysynyt niin hetkeekään miettiny et ei helkutti, pystyinkö just oikeesti sanoon noin?
On naisia jotka eivät ole "syntyneet äideiksi" ja se ei muuta tätä maailmaa mitenkään. Jos ei halua lapsia ei niitä tee, ei ainakaan siks, että joku toinen niitä haluaa jos itse ei. En koskaan olis tehnyt lapsia miehelle vain siksi, että hän haluaisi. Perheen perustaminen on kahden kauppa, sitä ei voi tehdä jos molemmat ei sitä halua. Yhden kauppa se voi olla silloin, kun puolisoa ei ole löytynyt ja päättää yksin hankkia lapsen, mutta siihen asiaan en pureudu tämän enempää.
Ne mun ystävät joille perheen perustaminen ei ookkaan ollu tosta noin vaan, läpihuutojuttu, saa mun sympatiat. Ne lukuisat vastaukset lukuisiin kysymyksiin. Jo valmiiksi pahaa mieltä pahoitetaan vain ajattelemattomuuden takia. Mieti tilannetta jossa kysyt joltakin, että "Koskas teille tulee lapsia?" ja saat vastaukseksi, että "En/emme voi saada lapsia." Mitä teet siinä tilanteessa? Vaihdat vaan lennosta puheenaiheen kun järkytykseltäsi pystyt? Mietit et ei hitto mitä menin kysymään? Vai lähetkö kaiveleen asiaa lisäkysymyksillä? Niin, kannattaa miettiä että mitä sitä keneltäkin voi mennä kysäseen, ja että oletko valmis siihen mikä vastaus tulee olemaan?
Onneks mun kohdalla nää kysymykset ei tee muuta kuin ärsyttää. Valinta on ollut oma, mutta mieti niitä jotka sitä eivät saaneet itse päättää, mitä saatat aiheuttaa kysymyksilläsi...
-E-
torstai 11. kesäkuuta 2015
Fyysiseti raskaana, henkisesti riekaleina. Edelleen lapseton.
Alkionsiirto.
Tampere, TAYS, torstai 26.3.2015
Eli nyt oli se päivä, jota oli odotettu. Hartaasti ja epäuskoisesti. Toivoen parasta, mutta kuitenkin peläten pahinta.
Toimenpiteeseen tulisi saapua virtsarakko täynnä. Ja niin tein. Pitkin matkaa kittasin mehua ja vissyä ja kärvistelin jo Tampereelle tullessamme kauhean pissahädän kanssa. Toimenpiteeseen oli vielä pari tuntia, joten minun oli pakko käydä vessassa, ettei rakkoni räjähtäisi. Menimme TAYS:in kahvilaan tankkaamaan uudelleen.
Kun oli aika, niin kävimme ilmoittautumassa ja siirryimme sitten Ovumia klinikan puolelle odottamaan vuoroamme.
Odotushuoneessa oli meidän lisäksi yksi nuori pariskunta ja yksi yksinäinen nainen. Mietin tuon naisen kohtaloa, koska minusta itsestäni tuntuu siltä, että meillä tämä ainakin on yhteinen projekti. Että miksiköhän hän oli paikalla yksin?
Vaikka tuossa toimenpiteessä ei varsinaisesti miestä tarvitakaan, niin olisi hassu ajatus, että lapsi saisi mahdollisesti alkunsa tilanteessa, jossa isä ei ole paikalla.
No, tuli meidän vuoro. Minuun siirrettiin yksi D2, 4S3.5, huippulaatunen alkio. En ymmärtänyt tuosta luokituksesta yhtään mitään. Sanoivat sen olevan top luokkaa.
Toimenpide kesti muutaman minuutin. Mieheni sai katsoa näytöltä ultranäkymää, että minne se alkio livahti.
Toivotettiin onnea, ja kerrottiin että pakastimeen on saatu 2 alkiota ja lisäksi kaksi vielä on jatkoviljelyssä.
Onnellisina kävelimme käsikädessä autolle, minussa oli nyt pieni osa meitä molempia. Ja fyysisestihän olin periaatteessa raskaana, vaikka alkio nyt ei vielä minuun ollut tarttunutkaan. Se tapahtuisi parin päivän sisällä. Toivottavasti.
Olin sairaslomalla, en niinkään sen takia, että olisin ollut kipeä, mutta henkiset voimavarat olivat vain kertakaikkisen loppu. Tämä matka on niin raastavaa omalle mielelle, ettei sitä voi ymmärtää ennenkuin tämän kokee oikeasti ja itse henkilökohtaisesti.
Nyt sitten odotettiin, oikeasti. Pitkiä piinapäiviä. Tukena kiinnittymiselle oli lugesteron kapselit. Niitä aamulla, päivällä ja illalla sisäisesti, mutta ei suun kautta.
Otin melko rauhallisesti, toki tein normaaleja asioita, mutta ei mitään suuria urotekoja.
Tein ensimmäisen raskaustestin ohjeiden vastaisesti jo päivänä 10, kun minulla alkoi pieni tuhruvuoto. Testi oli negatiivinen.
Odotin ja odotin. Tein testin toisen kerran päivänä 12, ja tikkuun ilmestyi toinenkin viiva. Kalpea, mutta viiva kuitenkin. Raskaana? Koska kaikkihan sanovat, että nuo testit eivät valehtele. Ja, että vuoto alkuraskaudessa on aivan tavallista..
Pieni verensekainen vuoto jatkui, mutta jokapäivä raskaustesti oli positiivinen. Kävin mittauttamassa hcg:n perjantaina ja sekin oli koholla, eli 203 ja meille varattiin varhaisultraan aika 21.4.2015. Kunnes sunnuntaina, piinapäivänä 17 vuoto alkoi oikein todenteolla. Silloin tiesin, että tämä oli tässä.
Sitä ei sanoin voi kuvailla, miten paljon ihminen voi pettyä. Ei vain voi.
Mieheni oli kokoajan enenmmän toiveikas kuin minä. Jotenkin yritin itseäni valmistaa pettymykseen, mutta eihän tällaiseen mitenkään voi etukäteen valmistautua.
En minä tätä yksin kestäisi. En. Joten suurin kiitos ihanalle ja rakkaalle miehelleni siitä, että hän jaksaa olla vahva ja jaksaa lohduttaa ja tarjoaa olkapään jota vasten itkeä.
Keskenmeno. Se se oli, vaikka en ehtinyt ultrassa käydäkään.
Vuoto kesti 9 päivää. Ja Luojan kiitos, tyhjenin ilman mitään lääkkeitä tai kaavintaa.
Varmistukseksi kävin vielä mittauttamassa hcg:n sinä päivänä, kun kalenterissa luki VARHAISULTRA. Hcg oli nollilla.
Ja me olimme taas kerran tyhjän päällä. Edelleen lapseton pariskunta. Kahdestaan.
-M-
Tampere, TAYS, torstai 26.3.2015
Eli nyt oli se päivä, jota oli odotettu. Hartaasti ja epäuskoisesti. Toivoen parasta, mutta kuitenkin peläten pahinta.
Toimenpiteeseen tulisi saapua virtsarakko täynnä. Ja niin tein. Pitkin matkaa kittasin mehua ja vissyä ja kärvistelin jo Tampereelle tullessamme kauhean pissahädän kanssa. Toimenpiteeseen oli vielä pari tuntia, joten minun oli pakko käydä vessassa, ettei rakkoni räjähtäisi. Menimme TAYS:in kahvilaan tankkaamaan uudelleen.
Kun oli aika, niin kävimme ilmoittautumassa ja siirryimme sitten Ovumia klinikan puolelle odottamaan vuoroamme.
Odotushuoneessa oli meidän lisäksi yksi nuori pariskunta ja yksi yksinäinen nainen. Mietin tuon naisen kohtaloa, koska minusta itsestäni tuntuu siltä, että meillä tämä ainakin on yhteinen projekti. Että miksiköhän hän oli paikalla yksin?
Vaikka tuossa toimenpiteessä ei varsinaisesti miestä tarvitakaan, niin olisi hassu ajatus, että lapsi saisi mahdollisesti alkunsa tilanteessa, jossa isä ei ole paikalla.
No, tuli meidän vuoro. Minuun siirrettiin yksi D2, 4S3.5, huippulaatunen alkio. En ymmärtänyt tuosta luokituksesta yhtään mitään. Sanoivat sen olevan top luokkaa.
Toimenpide kesti muutaman minuutin. Mieheni sai katsoa näytöltä ultranäkymää, että minne se alkio livahti.
Toivotettiin onnea, ja kerrottiin että pakastimeen on saatu 2 alkiota ja lisäksi kaksi vielä on jatkoviljelyssä.
Onnellisina kävelimme käsikädessä autolle, minussa oli nyt pieni osa meitä molempia. Ja fyysisestihän olin periaatteessa raskaana, vaikka alkio nyt ei vielä minuun ollut tarttunutkaan. Se tapahtuisi parin päivän sisällä. Toivottavasti.
Olin sairaslomalla, en niinkään sen takia, että olisin ollut kipeä, mutta henkiset voimavarat olivat vain kertakaikkisen loppu. Tämä matka on niin raastavaa omalle mielelle, ettei sitä voi ymmärtää ennenkuin tämän kokee oikeasti ja itse henkilökohtaisesti.
Nyt sitten odotettiin, oikeasti. Pitkiä piinapäiviä. Tukena kiinnittymiselle oli lugesteron kapselit. Niitä aamulla, päivällä ja illalla sisäisesti, mutta ei suun kautta.
Otin melko rauhallisesti, toki tein normaaleja asioita, mutta ei mitään suuria urotekoja.
Tein ensimmäisen raskaustestin ohjeiden vastaisesti jo päivänä 10, kun minulla alkoi pieni tuhruvuoto. Testi oli negatiivinen.
Odotin ja odotin. Tein testin toisen kerran päivänä 12, ja tikkuun ilmestyi toinenkin viiva. Kalpea, mutta viiva kuitenkin. Raskaana? Koska kaikkihan sanovat, että nuo testit eivät valehtele. Ja, että vuoto alkuraskaudessa on aivan tavallista..
Pieni verensekainen vuoto jatkui, mutta jokapäivä raskaustesti oli positiivinen. Kävin mittauttamassa hcg:n perjantaina ja sekin oli koholla, eli 203 ja meille varattiin varhaisultraan aika 21.4.2015. Kunnes sunnuntaina, piinapäivänä 17 vuoto alkoi oikein todenteolla. Silloin tiesin, että tämä oli tässä.
Sitä ei sanoin voi kuvailla, miten paljon ihminen voi pettyä. Ei vain voi.
Mieheni oli kokoajan enenmmän toiveikas kuin minä. Jotenkin yritin itseäni valmistaa pettymykseen, mutta eihän tällaiseen mitenkään voi etukäteen valmistautua.
En minä tätä yksin kestäisi. En. Joten suurin kiitos ihanalle ja rakkaalle miehelleni siitä, että hän jaksaa olla vahva ja jaksaa lohduttaa ja tarjoaa olkapään jota vasten itkeä.
Keskenmeno. Se se oli, vaikka en ehtinyt ultrassa käydäkään.
Vuoto kesti 9 päivää. Ja Luojan kiitos, tyhjenin ilman mitään lääkkeitä tai kaavintaa.
Varmistukseksi kävin vielä mittauttamassa hcg:n sinä päivänä, kun kalenterissa luki VARHAISULTRA. Hcg oli nollilla.
Ja me olimme taas kerran tyhjän päällä. Edelleen lapseton pariskunta. Kahdestaan.
-M-
torstai 4. kesäkuuta 2015
Kansankielellä koeputkihedelmöitys.
Suunnitelma oli siis nyt tehty ja se oli mikrohedelmöityshoitoon, eli ICSI-hoitoon lyhyellä kaavalla.
Tarkoitus oli siis minun osaltani kasvattaa mahdollisimman paljon munasoluja eli follikkeleita ja tätä autettiin hormonaalisin keinoin. Sain suunnittelukäynnillä nivaskan reseptejä ja ohjeet siihen miten pistää itseäni ruiskulla vatsamakkaraan.
Onneksi mieheni oli mukana tuollakin lääkärikäynnillä, sillä vaikka en neulakammoinen olekaan, niin ajatus itsensä pistämistä oli inhottava. Mieheni lupasi olla paikalla jokaikinen kerta, kun minun on itseäni pistettävä. ♡
Pistäminen alkoi seuraavan kierron toisena kiertopäivänä bemfolalla, jota pistin itseeni 150 IU, eli yksikköä. Pistäminen oli jokailtainen meidän yhteinen operaatio. Minä hain ruiskeen huoneenlämpöön, ja kaikki muutkin tarvittavat välineet ja vermeet paikalle. Istuimme sohvalla vierekkäin ja muistelimme mihin edellisenä päivänä oli pistetty, ettei ihan samaan kohtaan tulisi montaa reikää. Minä pistin ja mieheni toimi neulavastaavana. Hän hoiti neulan keräysastiaan ja muutenkin rohkaisi minua joka pistoskerta.
Kp 6 oli ultra, jossa tarkastettiin miten munisten kasvattelu sujuu. Päätelmä oli, että jatketaan bemfolaa ja otetaan siihen rinnalle kp 8 myös orgalutran, jarruttamaan munasoluja, ettei ne irtoa ennen aikojaan. Kierron päivänä 10 oli taas ultra, jossa sama päätelmä kuin edellisellä kerralla, jatketaan pistoksia, munasolut näyttivät kasvavan hitaasti, vaikka niitä paljon olikin. Kp 13 ultrattiin munasoluja jo kolmannen kerran. Edelleen munikset olivat pienehköjä, joten bemfolan annostusta päätettiin nostaa. Kiertopäivinä 13 ja 14 pistin siis itseäni kolmella ruiskulla, koska minulla oli jo ostettuna 150 bemfolaa, niin siihen lisäksi piti pistää vielä 50 ui lisää toisesta ruiskusta. Niin ja vielä orgalutran tosiaan, jonka neula on ikävän tylsän tuntuinen, viistokärkinen.
Orgalutran kannattaakin pistää vähän viistoon, kun taas bemfolan ruisku on niin ohut, että sen voi pistää aivan kohtisuoraan.
Munasolupunktio sovittiin tiistaille 24.3.2015 TAYSiin, joten sunnuntaina piti vielä pistää pregnyl, eli ns. munasolujen irrotuspiikki. Näitäkin minun kohdallani kaksin kappalein. Eli 10000 yksikköä. Ja tämä pregnylhän on sitten operaatio tosissaan. Kaksi lasiampullia, joissa toisessa jauhe ja toisessa neste. Yrität saada tuon lasiampullin kaulan poikki niin, että et viillä itseäsi tai pirsto koko ampullia. Meillä tämän kaulojen katkomisen hoiti mies, ja neljästä kaulasta vain yksi meni pirstaleiksi. Tämä oli onneksi nestepullo, josta siis neulalla ja ruiskulla imettiin neste joka sitten sekoitettiin jauheen sekaan. Tässä oli siis ruiskuun kaksi eri neulaa, joista toisella neste siirrettiin jauheen sekaan ja toisella liuotettu valmis liuos pistettiin taas ihonalaiseen rasvakerrokseen. Ja että tämä koko pregnyltouhu ei olisi liian helppoa, oli sille annettu tarkka kellonaika koska se pitää nahkaansa pistää.
Tämä kyllä meiltä onneksi onnistui, mutta suosittelen varaamaan tuohon sekoitteluun useamman minuutin aikaa.
Munasolupunktio, eli noiden kasvatettujen follikkelien keräys. Meillä oli aika punktioon klo 8:15 ja olimmekin Tampereella biokatu 12:ssa jo hyvissä ajoin aamulla. Ilmoittauduimme ja allekirjoitimme esitäyttämämme paperit hoitajan kanssa. Näillä sopimuksilla suostuimme koeputkihedelmöityshoitoon tai pakastealkionsiirtoon ja hedelmöityshoidoissa syntyneiden alkioiden pakastamiseen ja säilyttämiseen.
Tämän jälkeen oli mieheni vuoro käydä antamassa spermanäyte Ovumiaklinikan puolella.
Ja vaikka tilanne ei varmasti miehen näkökulmasta mikään helpoin mahdollinen tilanne olekaan, niin mieheni suoriutui tästä muutamassa minuutissa. Ja palasi klinikalle, jo ennenkuin minä olin päässyt vielä edes hoitohuoneeseen saakka.
Pääsimme huoneeseen ja vaihdoin päälleni mukavan sairaalakoltun. Sain esilääkityksenä suun kautta kipulääkettä ja kämmeneeni aseteltiin tippa. Tipan kautta ennen toimenpidettä sain rauhoittavaa lääkettä, sekä voimakkaampaa kipulääkettä. Itse munasolujen keräys kesti ehkä noin 15 minuuttia, ja sujui kohdallani hyvin ja loppujenlopuksi melko kivuttomastikin. Jännittihän minua, mutta mieheni piti kädestäni kiinni koko toimenpiteen ajan. ♡
Munasoluja saatiin punktioitua 6 kpl. Eli näitä nyt lähdettäisiin sitten mieheni siittiöillä hedelmöittämään.
Keräyksen jälkeen sain hieman lisää särkylääkettä ja tilaani seurattiin toimenpiteen jälkeen pari tuntia. Koko homma käytiin vielä läpi hoitajan kanssa ja sain ohjeet miten parin seuraavan päivän aikana tulee toimia. Nestettä, nestettä, nestettä. Vaikka vatsa oli punktion jäljiltä muutenkin turvoksissa kuin jalkapallo, niin nestettä piti juoda useampi litra, hyperin välttämiseksi. Muutenkin suositus oli ottaa rauhallisesti, että munasarjat ei kierry.
Myös alkionsiirtoajan saimme tietää jo ennen kotiin lähtöä ja se tulisi olemaan torstaina 26.3. 2015 klo 13:30
Kotimatka sujui hyvin, vaikka tuntuihan minusta kieltämättä siltä, että jotakin sisälläni oli tehty. Ja vaikka tämä koko lapsettomuusasia onkin koskettava, niin välillä siihen on pakostakin suhtauduttava huumorilla, jotta jaksaisi jotenkin asiaa käsitellä. Puhumme mieheni kanssa asiasta avoimesti, ja kotimatkalla puhuimmekin siitä miten toiset "tekevät" lapsia romanttisesti rakastelemalla. Meillä lasta yritetään runkkaamalla ja ronklaamalla. Hmm...
Tiistai illan ja keskiviikonkin otin melko rauhallisesti, lepäillen. Kotityöt oli kielletty. Yrittäen henkisesti valmistautua torstain alkionsiirtoon.
Edelleen, eniten haluaisin olla äiti.
-M-
Tarkoitus oli siis minun osaltani kasvattaa mahdollisimman paljon munasoluja eli follikkeleita ja tätä autettiin hormonaalisin keinoin. Sain suunnittelukäynnillä nivaskan reseptejä ja ohjeet siihen miten pistää itseäni ruiskulla vatsamakkaraan.
Onneksi mieheni oli mukana tuollakin lääkärikäynnillä, sillä vaikka en neulakammoinen olekaan, niin ajatus itsensä pistämistä oli inhottava. Mieheni lupasi olla paikalla jokaikinen kerta, kun minun on itseäni pistettävä. ♡
Pistäminen alkoi seuraavan kierron toisena kiertopäivänä bemfolalla, jota pistin itseeni 150 IU, eli yksikköä. Pistäminen oli jokailtainen meidän yhteinen operaatio. Minä hain ruiskeen huoneenlämpöön, ja kaikki muutkin tarvittavat välineet ja vermeet paikalle. Istuimme sohvalla vierekkäin ja muistelimme mihin edellisenä päivänä oli pistetty, ettei ihan samaan kohtaan tulisi montaa reikää. Minä pistin ja mieheni toimi neulavastaavana. Hän hoiti neulan keräysastiaan ja muutenkin rohkaisi minua joka pistoskerta.
Kp 6 oli ultra, jossa tarkastettiin miten munisten kasvattelu sujuu. Päätelmä oli, että jatketaan bemfolaa ja otetaan siihen rinnalle kp 8 myös orgalutran, jarruttamaan munasoluja, ettei ne irtoa ennen aikojaan. Kierron päivänä 10 oli taas ultra, jossa sama päätelmä kuin edellisellä kerralla, jatketaan pistoksia, munasolut näyttivät kasvavan hitaasti, vaikka niitä paljon olikin. Kp 13 ultrattiin munasoluja jo kolmannen kerran. Edelleen munikset olivat pienehköjä, joten bemfolan annostusta päätettiin nostaa. Kiertopäivinä 13 ja 14 pistin siis itseäni kolmella ruiskulla, koska minulla oli jo ostettuna 150 bemfolaa, niin siihen lisäksi piti pistää vielä 50 ui lisää toisesta ruiskusta. Niin ja vielä orgalutran tosiaan, jonka neula on ikävän tylsän tuntuinen, viistokärkinen.
Orgalutran kannattaakin pistää vähän viistoon, kun taas bemfolan ruisku on niin ohut, että sen voi pistää aivan kohtisuoraan.
Munasolupunktio sovittiin tiistaille 24.3.2015 TAYSiin, joten sunnuntaina piti vielä pistää pregnyl, eli ns. munasolujen irrotuspiikki. Näitäkin minun kohdallani kaksin kappalein. Eli 10000 yksikköä. Ja tämä pregnylhän on sitten operaatio tosissaan. Kaksi lasiampullia, joissa toisessa jauhe ja toisessa neste. Yrität saada tuon lasiampullin kaulan poikki niin, että et viillä itseäsi tai pirsto koko ampullia. Meillä tämän kaulojen katkomisen hoiti mies, ja neljästä kaulasta vain yksi meni pirstaleiksi. Tämä oli onneksi nestepullo, josta siis neulalla ja ruiskulla imettiin neste joka sitten sekoitettiin jauheen sekaan. Tässä oli siis ruiskuun kaksi eri neulaa, joista toisella neste siirrettiin jauheen sekaan ja toisella liuotettu valmis liuos pistettiin taas ihonalaiseen rasvakerrokseen. Ja että tämä koko pregnyltouhu ei olisi liian helppoa, oli sille annettu tarkka kellonaika koska se pitää nahkaansa pistää.
Tämä kyllä meiltä onneksi onnistui, mutta suosittelen varaamaan tuohon sekoitteluun useamman minuutin aikaa.
Munasolupunktio, eli noiden kasvatettujen follikkelien keräys. Meillä oli aika punktioon klo 8:15 ja olimmekin Tampereella biokatu 12:ssa jo hyvissä ajoin aamulla. Ilmoittauduimme ja allekirjoitimme esitäyttämämme paperit hoitajan kanssa. Näillä sopimuksilla suostuimme koeputkihedelmöityshoitoon tai pakastealkionsiirtoon ja hedelmöityshoidoissa syntyneiden alkioiden pakastamiseen ja säilyttämiseen.
Tämän jälkeen oli mieheni vuoro käydä antamassa spermanäyte Ovumiaklinikan puolella.
Ja vaikka tilanne ei varmasti miehen näkökulmasta mikään helpoin mahdollinen tilanne olekaan, niin mieheni suoriutui tästä muutamassa minuutissa. Ja palasi klinikalle, jo ennenkuin minä olin päässyt vielä edes hoitohuoneeseen saakka.
Pääsimme huoneeseen ja vaihdoin päälleni mukavan sairaalakoltun. Sain esilääkityksenä suun kautta kipulääkettä ja kämmeneeni aseteltiin tippa. Tipan kautta ennen toimenpidettä sain rauhoittavaa lääkettä, sekä voimakkaampaa kipulääkettä. Itse munasolujen keräys kesti ehkä noin 15 minuuttia, ja sujui kohdallani hyvin ja loppujenlopuksi melko kivuttomastikin. Jännittihän minua, mutta mieheni piti kädestäni kiinni koko toimenpiteen ajan. ♡
Munasoluja saatiin punktioitua 6 kpl. Eli näitä nyt lähdettäisiin sitten mieheni siittiöillä hedelmöittämään.
Keräyksen jälkeen sain hieman lisää särkylääkettä ja tilaani seurattiin toimenpiteen jälkeen pari tuntia. Koko homma käytiin vielä läpi hoitajan kanssa ja sain ohjeet miten parin seuraavan päivän aikana tulee toimia. Nestettä, nestettä, nestettä. Vaikka vatsa oli punktion jäljiltä muutenkin turvoksissa kuin jalkapallo, niin nestettä piti juoda useampi litra, hyperin välttämiseksi. Muutenkin suositus oli ottaa rauhallisesti, että munasarjat ei kierry.
Myös alkionsiirtoajan saimme tietää jo ennen kotiin lähtöä ja se tulisi olemaan torstaina 26.3. 2015 klo 13:30
Kotimatka sujui hyvin, vaikka tuntuihan minusta kieltämättä siltä, että jotakin sisälläni oli tehty. Ja vaikka tämä koko lapsettomuusasia onkin koskettava, niin välillä siihen on pakostakin suhtauduttava huumorilla, jotta jaksaisi jotenkin asiaa käsitellä. Puhumme mieheni kanssa asiasta avoimesti, ja kotimatkalla puhuimmekin siitä miten toiset "tekevät" lapsia romanttisesti rakastelemalla. Meillä lasta yritetään runkkaamalla ja ronklaamalla. Hmm...
Tiistai illan ja keskiviikonkin otin melko rauhallisesti, lepäillen. Kotityöt oli kielletty. Yrittäen henkisesti valmistautua torstain alkionsiirtoon.
Edelleen, eniten haluaisin olla äiti.
-M-