Juhannus meni siis Tampereella, pääsin kuitenkin perjantaina päivälomalle ja lauantaina päiväloman lisäksi yölomalle oman murun kainaloon potilashotelliin. Se oli erilainen juhannus se.
Maanantai iltana 27.6. sanoin miehelleni, että vielä koittaa sekin päivä kun sykekäyrä ei olekaan enää moitteeton. Ja se päivä koittikin sitten nopeammin kuin osasin odottaa.
Tiistai aamuna kätilö tuli laittamaan minua sykekäyrälle suunnilleen puoli yhdeksältä. Ensimmäinen sykkeenlasku tuli noin 20 minuutin kuluttua. Soitin jo sen jälkeen miehelleni, että nyt kannattaa varautua. Toinen tuli noin 15 minuutin kuluttua ja kolmas taas noin puolen tunnin päästä. Sitten huoneeseen marssi synnytyslääkäri.
Hän sanoi vakavana, että vauva päätti nyt itse, että hänen on aika syntyä. Joko tänään tai huomenna viimeistään. Laitoin miehelleni viestin, että lähdepäs tulemaan.
Lääkäri sanoi, että minut siirretään suoraan synnytyssaliin, että saadaan seurattua vauvan vointia kokoajan. Viesti myös äitille ja siskoille. Hurjaa.
En saanut nousta edes vessaan. Kätilö lupasi pakata tavarat, ja ohjata miehen oikeaan paikkaan, kunhan hän pääsee paikanpäälle. Matkaan menisi kuitenkin se 3 tuntia.
Salissa odotti mukava kätilö, joka lohdutti, kun pääsihän siinä itkukin. Huoletti, koska vauva olisi niin kovin pikkuinen. Miten hän pärjäisi?
Ainut vaihtoehtohan meille oli sektio. Ja leikkaussali olikin sitten meille lääkäreineen varattu samalle iltapäivälle klo 13:30.
Mieheni tuli saliin klo 13:20 ja kohta meitä jo kärrättiinkin kohti leikkuria. Käteeni oli jo laitettu kanyyli, lääkkeitä ja nesteytystä varten.
Leikkaussali oli täynnä ihmisiä, hoitajia ja lääkäreitä oli kaikenkaikkiaan kymmenkunta. Synnytyslääkäreitä oli 2, anestesialääkäri ja hoitaja, lastenlääkäri, kätilö, hoitaja vastasyntyneiden teholta, välineistä huolehti 2 hoitajaa.
Puudutukseksi laitettiin spinaali, joka mielestäni meni melko kivuttomasti. Jalat alkoivat hetimiten puutua. Katetri, vatsan pesu/ desinfiointi. Tunto oli poissa ja verho edessä. R piti onneksi kädestä kiinni.
Viilto.
Huokaus.
Tuntui vain kun vatsaa liikuteltiin, kipua ei, mutta sellaista paineen tunnetta. Vauva oli kovin ylhäällä vatsassa, perätilassa ja jalkatarjonnassa. Kuulin kun lääkärit keskustelivat ja joutuivat tekemään kohtuun myös pystyviillon, jotta saivat vauvan kaivettua ulos. 28.6.2016 kello 14:00 vauva oli maailmassa.
En nähnyt mitään, en kuullut vauvan itkua. Lääkärit kuitenkin onnittelivat poikavauvasta.
Hänet vietiin heti viereiseen huoneesen. Lastenlääkärin tutkittavaksi. Keskoskaappiin, eli inkubaattoriin, niinkuin he sitä kutsuvat.
Pian joku hoitajista tuli hakemaan mieheni, saattamaan vauvaa vastasyntyneiden teholle. Hän lähti, ja minä jäin leikkaussaliin ommeltavaksi. Vailla mitään tietoa tilanteesta. Ehkä noin 15 minuutin kuluttua kätilö toi minulle ensimmäisen kuvan meidän pojasta. Kuvan pienen pienestä pojasta, joka oli vyörärölle saakka muovipussissa, myssy päässä. Pussiin vauva laitetaan siksi, jotta lämpö pysyy paremmin. Mukana oli myös paperi jossa oli vauvan mitat. Painoa Väinöllä oli 1290 grammaa, pituutta 38 cm ja pään ympärys oli 29 cm.
Uskomattoman suloinen, pieni poika. Meidän oma. Kätilö kertoi myös, että vauvalta puuttuu 3 sormea oikeasta kädestä. Mutta muuten kaikki vaikuttaa hyvältä. Hän oli pissannutkin heti hoitajien sormille.
Rakas.
Minut siirrettiin heräämöön. Sain kipulääkettä ja kun vointi oli hieman tasaantunut, pääsin osastolle. Saimme synnyttäneiden vierihoito osastolta perhehuoneen. Mieheni odotti minua siellä. Puhelimessa kuvia pienstä pojasta kaapissa. Pojasta jossa oli hurjan paljon piuhoka ja letkuja.
Sain heruteltua ensimmäiset maitotipat ja mies lähtikin niitä kiikuttamaan keskolaan samantien. Tiesin niiden olevan vauvalle parasta lääkettä. Ja olinkin päättänyt tehdä kaikkeni, jotta maitoa lähtisi tulemaan.
En saanut lupaa nousta sängystä, tippa, kipupumppu ja katetri. Join vettä ja kipupumpun lääke sai minut oksentamaan. Lypsin kuitenkin maitoa käsipelillä, ja mies vei millin kerrallaan maitoa Väinölle. Terveisinä joka kerta keskolasta tullessa, että vauva voi hyvin.
Seuraavana aamuna sanoin kätilölle, että haluan sängystä ylös, vessaan, suihkuun, letkut pois ja vauvan luokse.
Jalat kantoi, ja kohta R hakikin pyörätulin jolla kärräsi minut katsomaan omaa lastani ensimmäisen kerran.
Matkalla huokailutti, jännitti. Ja kun näin hänet, niin kyyneleet täytti silmät.
Miten pieni ja hauras. Kaapissa, päällä pelkkä vaippa. CPAP letku tukemassa hengitystä, nenämahaletku, lätkät rinnassa mittaamassa pulssia ja hengitystiheyttä. Saturaatiomittari ja kanyyli nesteytystä ja kipulääkettä varten.
Koneet ja laitteet piippaili. Silti vakuutettiin että kaikki on hyvin. Tarkkaillaan vaan ja seurataan hänen vointiaan. Sain koskettaa häntä kaapin luukuista.
Hoitajat sanoivat pikkukeskosten pitävän vahvoista ja varmoista kosketuksista. Ei hipsuttelusta.Sain sinut syliini. Paidan alle turvaan.
Olin maailman onnellisin.
Tunti kerrallaan, maitotippa kerrallaan. Vahvistui vauvan vointi. Jo keskiviikko iltana hengitystuki saatiin pois. Hän siis hengitti täysin omin voimin. Vasta nyt uskoin lääkärien vakuuttelun siitä, että vauvan koko ei vaikuta vointiin, vaan se miten pitkään hän saa kohdussa kehittyä.
Maitomäärä nousi joka päivä. Otin lypsämiseen avuksi sähköisen pumpun. Sain itsestäni irti kaiken maidon mitä Väinö tarvitsi. Ja vähän enemmänkin.
Vauvaa tutkittiin, aivot ja vatsa katsottiin ultralla, samoin sydän. Otettiin ekg:tä. Kävi käsikirurgi, joka sanoi, ettei koskaan aiemmin ollut nähnyt niin pientä kättä. Kutsu tulisi viiden kuukauden iässä tarkempiin tutkimuksiin. Muuten käsi vaikuttaisi normaalilta, peukalo ja etusormi Väinöllä on. Mutta kolme muuta sormea puuttuu, samoin kämmenen luut.
Kanyylin paikkaa jouduttiin vaihtamaan noin 12 tunnin välein, kun pienet suonet ei kestäneet nesteitä. Ne joko puhkesivat tai sitten kanyyli tukkeutui.
Kantapäät oli täynnä pieniä reikiä verikokeiden ottamisesta. Bilirubiiniarvot nousivat ja vauva joutui valohoitoon.
Perjantaina pääsimme kuitenkin pois tehohoitohuoneesta. Osaston puolelle.
Huoneeseen 8.
Vauvan vointi oli hurjan reipas. Muutamia pulssinlaskuja ja pari apneaa, eli hengitys unohtui. Mutta nuo ovat pikkukeskosille hyvin tyypillisiä vaivoja. Valohoidot jatkui, isä kiikutti maitoa osastolle öisinkin ja minä söin ja lypsin. Ihmettelin eloa ja oloa äitinä.
Lauantaina kummit kävi katsomassa Väinöä ensimmäisen kerran. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.
Kotiuduimme perhehuoneesta ja päätimme lähteä käymään kotona. Uskotteko kuitenkin, miten vaikea on jättää oma pieni ihminen ventovieraiden ihmisten hoiviin.
Vaikeaa se on. Uskomattoman vaikeaa.
Silti oman mielenterveyden kannalta oli järkevä lähteä käymään kotona. Monen viikon jälkeen. Tietäen, että ne ventovieraat ihmiset pitävät meidän vauvasta, Väinöstä hyvän huolen.
Sunnuntaina laukut uudelleen pakattuna, taas kohti Tamperetta. Potilashotelliin vei nyt tie. Onneksi Kela tulee vastaan näissä asioissa, eikä aivan täyttä hotelliyön hintaa tarvinnut maksaa. Eihän meillä ollut aavistustakaan, kauanko Tays aikamme jatkuisi.
Elimme edelleen päivän kerrallaan. Siihen toki olimme jo tottuneet.
Väinön vointi oli ihan uskomattoman reipas.Silmät kirkkaana katseli ympärilleen. Tarkkaavaisesti kunnellen ympäristön ääniä. Maitoa meni nenämahaletkulla päivä päivältä enemmän. Niin, että sitä ei enää laitettukaan ruiskulla käsipelillä, vaan siirryttiin perfuusoriin, joka työnsi tietyn määrän ruiskusta tietyssä ajassa vauvan vatsaan.
Kanyylit ei kestäneet tai siis pienet suonet ei kestäneet. Ja nesteistä luovuttiinkin jo vähän ennemmin kuin oli suunniteltukaan, maanantain ja tiistain välisenä yönä alettiin mennä pelkällä äidinmaidolla. Varovaisia lupauksia siirtymisestä Seinäjoelle. Hoitajat osastolla olivat uskomattoman ihania ja kannustavia. Rohkaiseviakin. Kaikki tuntui sujuvan, kuin oppikirjasta.
Saimme syöttää pieniä määriä maitoa myös ruiskulla suoraan suuhun. Vauva imi innokkaasti pienen ruiskun päästä maitoa.
Tiistaina, kun Väinö oli viikon vanha, saimme ensimmäistä kertaa sylitellä kunnolla. Väinö oli paitani alla kenguruhoidossa useamman tunnin. Tiistaina kävi myös vieraita, mummot ja tädit. Ja itkulta ei voitu välttyä. Minua itketti nähdä heidän onnelliset ilmeensä, pelokkaatkin, kun olihan vauva tosiaan niin uskomattoman pieni. Heitä itketti. Varmaankin osaksi onnesta, rakkaudesta ja pelostakin. Uusi ja ihmeellinen asia meille kaikille. Keskosuus.
Toiset kummit tuli tapaamaan kummipoikaa keskiviikkona. Täti ainakin on aivan hurahtanut. Miksei tietysti setäkin.
Vihdoin keskiviikkona vauva pääsi myös isän paidan alle. Oih mikä näky.
Minun rakkaimmat. Maailman tärkeimmät.
Keskiviikkona lääkäri varmisti meille myös sen iloisen uutisen, että torstaina meidän elämässä kääntyisi uusi lehti. Väinön ensimmäinen muuttomatka. Ambulanssilla Tampereelta Seinäjoelle. Keskolasta keskolaan.
Siitä seuraavaksi.
-M-
Pikkukeskosen äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti