Voi taivas mikä vuosi.

Jos taannoin sanoin, että vuosi 2012 oli elämäni vuosi, niin nyt sille vuodelle tuli kyllä päihittäjä. Vaikka eipäs sillä, jos tuota 2012 vuotta en olisi elänyt niinkuin elin, ei tästä kuluneesta vuodesta olisi tällainen tullut.

Huokaus. Ei edes tiedä mistä aloittaa.
Positiivinen raskaustestihän tuli jo viimevuoden puolella kuvioihin, mutta todellinen raskaus siis oli kuluneen vuoden yksi kohokohdista. Kohokohta, josta seurasi paljon iloa, surua, huolta ja murhetta. Raskaus oli kaikkea muuta kuin helppo ja normaali.
Mietin silloin, että miten voikaan kaikki kasaantua yhdelle ja samalle ihmiselle?
Kasaantuihan sitä. Pahoinvointi, vuotava hematooma, sikiön kasvuhidastuma, lukuisat kontrollit, painoarviot, kymmenet ultrat ja sykekäyrät. Sairaalakäyntejä Seinäjoella ja Tampereella. Yksi jopa Kuusamossa.
Öitä yksin sairaalasängyssä, yhteensä melkein kolmisen viikkoa.
Paljon tuohon raskauteen liittyi myös ilon- ja onnenhetkiä. Ilo jokaisen ultran ja sykekäyrän jälkeen. Kasvava vatsa, se että raskaus näkyi ja tuntui. Se, että sain kokea tuon, vaikkakin vajavaisena.

Riittämättömyyden tunne on välillä ollut kyllä valtava. Ja mitenkä monta kertaa olen miettinyt sitä, että mitä olen tehnyt väärin ansaitakseni tämän kaiken taakan ja huolen?  Miksi minä en toimi niin, että olisin pystynyt kasvattamaan vauvani kohdussa valmiiksi saakka? Raskaus meni niinkuin meni, synnytystä en saanut kokea. Mutta äiti minusta silti on tullut. Ja onnellinen sellainen. Kaikesta huolimatta päivääkään en pois vaihtaisi.

Minusta on tullut maailman suloisimman ja reippaimman pikkukeskosen äiti. Leijonaemo, joka olisi valmis tekemään ihan mitä tahansa, tuon hauraan pienen ihmisen alun puolesta. Äiti, joka ottaa vastaan rakkaan miehensä kanssa kaiken yhdessä. Kaiken, mitä annetaan.
Minusta on tullut maailman kilteimmän ja huomioonottavimman miehen vaimo. Vaimo, joka seisoo miehensä rinnalla kaikissa myötä- ja vastoinkäymisisssä.

Yhdessä me olemme kasvaneet perheeksi. Kahden keskolan kautta kotiin. Kotiin, josta yhdessä pidämme huolen. Kotiin, josta on muutamassa vuodessa tullut minun elämäni tärkein paikka. Elämäämme johtaa nyt jo puolivuotias pieni miehen alku, jonka ehdoilla toimimme. Arjessa on tutuksi tulleet lääkärit ja hoitajat. Seinäjoella ja Tampereella. On keskoskontrollia, tyräleikkausta, käsikirurgia ja nyt viimeisimpänä  kuumekouristusta seurannut ambulanssikyyti sairaalaan.

Tähän vuoteen on mahtunut myös suurenmoisia onnen hetkiä. Martin ristiäiset ja meidän vihkiminen. Virallisestikin olemme nyt yhtä perhettä. Kaikki samaa sukua. Ihania hetkiä tstävien ja perheen kanssa. Meille molemmille järjestettiin jopa polttarit, vaikka häitä ei ollutkaan. Martin ensimmäinen joulu.

Kaikki tämä kasvattaa. Se hitsaa ja muuraa meidän perheen tiiviiksi ja kestäväksi. Perheeksi joka kestää kaikki tuulet, tuiskut ja myrskyt. Perheeksi, joka saa voimaa toisistaan. Sanotaan, että niille annetaan, jotka jaksavat ottaa vastaan ja kantaa.
Niin no, voisi kai siinäkin jokin raja olla. Mutta kannetaan me. Toinen toisiamme. Ennenkaikkea siksi, että meillä on maailmankaikkeuden paras tukiverkosto. Perhe ja ystävät. Äiti, isä, anoppi, sisarukset perheineen, Martin kummit. Ne ystävät kyllä tietävät, ketkä on tässä tuiskeessa mukana olleet.
Kiitos te, että olette osa meitä. Osa meidän elämää ja perhettä. Hullunkurista perhettä.

Nyt vuosi vaihtuu. Alkaa taas uusi luku meidän elämässä.
Vuosi vaihtuu kotisohvalla kahden kuumeisen ja yskivän miehen vieressä. Toinen kainalossa ja toinen sylissä. Sohvallinen elämää suurempaa rakkautta.

Onnellinen elämästä.
-Mari-

Arki, jossa jokapäivä tapahtuu.

Ompas aika mennyt nopeasti.
Martti on jo reipas vauva, 5 ja puoli kuukautta. 5 kk neuvolassa oltiin koko perhe, se oli lääkärineuvola. Painoa oli 6120 g ja pituutta 58 cm. Ja kyllähän tuo poika kasvanut onkin. Vaatteet jää pieneksi järjestänsä. Sääli aivan, kun tuntuu ettei kaikkia ehdi edes kovin montaa kertaa käyttää, kun jo jostain alkaa kiristää.
On tässä välissä ehtinyt olla yksi keskoskontrolli ja käytiin me tapaamassa Seinäjoella käsikirurgi Paavilaistakin.
Keskoskontrollissa kaikki oli oikein mainiosti. Kasvaa omalla käyrällään, ja on saavuttanutkin kasvussa käyriä. Fyssarilta tuli positiivista palautetta hienosta keskilinjasta ja tasaisuudesta. Molemmat puolet toimii, niinkuin pitääkin. Hyvin vastaa korjattua ikäänsä, joka on siis melkein 2 kuukautta vähemmän, kuin kalenteri-ikä.
Käsikirurgi Paavilainen puolestaan oli sitä mieltä, että annetaan Martin ja käden vielä kasvaa, ennenkuin tehdään mitään. Tavataan vuoden kuluttua uudestaan, ja avarretaan sitten oikean käden peukalon ja etusormen väliä. Käsi on vielä niin kovin pieni. Luut oli kuitenkin röntgenkuvienkin mukaan ranteeseen saakka tätsin normaalit. Eli ainoastaan ne kolmen sormen kämmenen luut ja sormet puuttuvat. Vielä täytyy sitten tutkia hermot ja verisuonet.
Saas nähdä mitä haasteita tuo vielä meille tuo? Positiivisin mielein kuitenkin, kaikki otetaan mitä annetaan.

Meillä on vietetty myös ensimmäistä isänpäivää. Se oli minulle varmaan tunteellisempi, kuin miehelleni. Sitä on odotettu niin hartaasti.
Päivä oli hyvin rauhallinen, aamupalaksi isimies sai voileipäkakkua, ruuaksi muusia ja paistettua sianlihaa, iltapäivällä kävimme minun isääni onnittelemassa.
Isi katsoi Hovimäkeä, ja kävi vauvan kanssa vaunuttelemassa. Illalla pihasaunan kautta nukkumaan. Tavallinen päivä, ilman suuria juhlallisuuksia.

Tulossa on myös ihania asioita, eikä niistä ainakaan pieninmpänä ole ensimmäinen Joulumme perheenä. Viime jouluna Martti oli vasta epäuskoinen positiivinen raskaustesti. Toivonkipinä.
Taivaalle todentotta syttyi 1.12. viimevuonna uusi tähti. Kirkas tähti, joka valaisee meidän elämää nyt joka päivä. Äitin auringoksi nimitän vauvaa aamuisin, kun hän hymyilee tuota ihaninta hampaatonta hymyään.
Tuntuu, että tuosta alkionsiirtopäivästä on ikuisuus, kun ajattelee mitä kaikkea olemme kokeneet tämän vuoden aikana.
Sanoinkin Martille tuona joulukuun ensimmäisenä päivänä, että vuosi sitten pakkasta oli 190 astetta enemmän. Tänä vuonna oli -6.
Joulua odotankin nyt kovasti, vaikka eipä Martti vielä siitä tänävuonna juuri ymmärrä. Meille joulu tulee kuitenkin olemaan erilainen jokaikinen vuosi.
Se on elämämme tähtihetki, ja silloin voi pysähtyä miettimään niitä asioita, mitä aina kunkin kuluneen vuoden aikana on tapahtunut.

Viimeyö oli ensimmäinen huono yö, joka meillä on ollut. Tai no. Huono ja huono. Ei kai meillä oo mitään käsitystä huonosta yöstä oikeasti.
Illalla kipristeli kovasti vauvan vatsaa, niin että aivan itketti. Ja uni ei meinannut tulla millään. Pari kertaa heräsikin täyteen itkuun.
Nukkuen silti yhtäjaksoisesti 23:45-5:10 ja taas tankkauksen jälkeen puoli 10 asti.
Aamupuuron jälkeen nyt herkutellaan äidin tuoreella maidolla.

Ja tuosta maidosta tulikin mieleeni.
Miten äkkiä vauva voi alkaa hylkiä tuttipulloa. Parissa viikossa.
Tekisi mieli lyödä päätä seinään. Miten tyhmä sitä tuli oltua.
Kun meillä alettiin syömään iltapuuroa, luovuin samaan syssyyn illalla annetusta pullomaidosta.
Viimeviikolla sitten Martti oli perjantaina päivällä mummon kanssa ja lauantaina isimiehen kanssa niin, että  äitin kikki ei ollut saatavilla. Niin se pirun pullo ei sitten enää kelpaakaan. Ihan minimaalisia määria suostuu pullosta syömään kaikenmoisten keplottelujen jälkeen. Kävellään, kiikutellaan, heijataan, tuijotellaan kattolamppua ja lauletaan. PÖH!

Tulevana lauantaina vauvan olisi tarkoitus mennä yöksi mummolaan. Kummitädin ja muorin hoiviin. Saappa nähdä.
Vaikka eihän Martti nälkää näe, kun syö kyllä soseita ja puuroa. Mutta mutta.
Jälkiviisaushan on sitä parasta viisautta. Eikös?
Vielä meillä harjoitellaan sen pullon kanssa parina päivänä.

Jälkiviisas äiti-ihminen.
-Mari-