Kiitollisuus.

Puhuttiin tässä jokin aika isimiehen kanssa siitä, miten kiitollisia ollaan tuosta pienestä pojasta. Kiitollisia ja iloisia siitä, että meillä on juuri hänet.
Siitä, että se oli juuri se alkio mitä matkaan tarttui.
Olen paljon itsekseni miettinyt myös sitä, että mitä jos kaikki olisikin mennyt toisin?
Meillä voisi olla aivan toinen lapsi.

Olen tullut siihen tulokseen, että elämässä kaikilla asioilla on joku tarkoitus. Vaikka se tuntuisi välillä suurelta vääryydeltä. Vaikka tuntuisi siltä, että kohtuus ei riitä, ja siltä, että ihan kaikki menee pieleen. Tuntuu siltä, että olet tehnyt jotain väärää, jotain, josta sinua rankaistaan vaikka siihen ei olisi mitään syytä.

Me saimme hänet, koska niin oli tarkoitettu.
Näin ajattelen myös niinä hetkinä, kun maito kaadetaan lattialle saman päivän aikana seitsemättä kertaa. Tai niinä, kun mitään vaatetta ei saisi pukea päälle. Niinä hetkinä, kun hän piirtää kuulakärkikynällä pöytäliinaan.
Ajattelen niin myös silloin, kun hän kipittää aamuyöllä omasta sängystään kettu kainalossa meidän sängyn viereen ja haluaa tulla väliin. Puristaa sormesta siinä vieressä nukkuessaan niin kovasti, että tuntuu ettei veri kierrä.
Ajattelen niin silloin, kun koko perhe juoksee kilpaa ympäri taloa, ja hän nauraa kikattaa niin, ettei meinaa henkeä saada. Ja silloin, kun hän lähtee isin kanssa traktorilla ja heittää lähtiessä vielä "viskat" ja lentosuukot, kun pysähtyvät keittiön ikkunalle vilkuttamaan.
Ajattelen niin, kun hän käskee tuimasti pyytämään anteeees, jos olen häntä jotenkin loukannut.
Miten ihmeessä ketään voi rakastaa niin kovasti?
Hän on meidän. Maailman tärkein.

Olen ajatellut viimeaikoina kovasti myös toista lasta. Mutta tiedän sisimmässäni, että meidän perhe on tässä. Enää me emme lapsettomuushoitoihin lähde. En kestäisi enää pettymyksiä. Enkä tieten tahtoen halua niitä.
Jos joku ihme vielä tapahtuu, niin se on tervetullut. Mutta tähän tilanteeseen olemme tyytyväisiä.
Onnellinen olen. Kaikesta kokemastamme. Ja innolla odotan tulevaa.