Voi taivas mikä vuosi.

Jos taannoin sanoin, että vuosi 2012 oli elämäni vuosi, niin nyt sille vuodelle tuli kyllä päihittäjä. Vaikka eipäs sillä, jos tuota 2012 vuotta en olisi elänyt niinkuin elin, ei tästä kuluneesta vuodesta olisi tällainen tullut.

Huokaus. Ei edes tiedä mistä aloittaa.
Positiivinen raskaustestihän tuli jo viimevuoden puolella kuvioihin, mutta todellinen raskaus siis oli kuluneen vuoden yksi kohokohdista. Kohokohta, josta seurasi paljon iloa, surua, huolta ja murhetta. Raskaus oli kaikkea muuta kuin helppo ja normaali.
Mietin silloin, että miten voikaan kaikki kasaantua yhdelle ja samalle ihmiselle?
Kasaantuihan sitä. Pahoinvointi, vuotava hematooma, sikiön kasvuhidastuma, lukuisat kontrollit, painoarviot, kymmenet ultrat ja sykekäyrät. Sairaalakäyntejä Seinäjoella ja Tampereella. Yksi jopa Kuusamossa.
Öitä yksin sairaalasängyssä, yhteensä melkein kolmisen viikkoa.
Paljon tuohon raskauteen liittyi myös ilon- ja onnenhetkiä. Ilo jokaisen ultran ja sykekäyrän jälkeen. Kasvava vatsa, se että raskaus näkyi ja tuntui. Se, että sain kokea tuon, vaikkakin vajavaisena.

Riittämättömyyden tunne on välillä ollut kyllä valtava. Ja mitenkä monta kertaa olen miettinyt sitä, että mitä olen tehnyt väärin ansaitakseni tämän kaiken taakan ja huolen?  Miksi minä en toimi niin, että olisin pystynyt kasvattamaan vauvani kohdussa valmiiksi saakka? Raskaus meni niinkuin meni, synnytystä en saanut kokea. Mutta äiti minusta silti on tullut. Ja onnellinen sellainen. Kaikesta huolimatta päivääkään en pois vaihtaisi.

Minusta on tullut maailman suloisimman ja reippaimman pikkukeskosen äiti. Leijonaemo, joka olisi valmis tekemään ihan mitä tahansa, tuon hauraan pienen ihmisen alun puolesta. Äiti, joka ottaa vastaan rakkaan miehensä kanssa kaiken yhdessä. Kaiken, mitä annetaan.
Minusta on tullut maailman kilteimmän ja huomioonottavimman miehen vaimo. Vaimo, joka seisoo miehensä rinnalla kaikissa myötä- ja vastoinkäymisisssä.

Yhdessä me olemme kasvaneet perheeksi. Kahden keskolan kautta kotiin. Kotiin, josta yhdessä pidämme huolen. Kotiin, josta on muutamassa vuodessa tullut minun elämäni tärkein paikka. Elämäämme johtaa nyt jo puolivuotias pieni miehen alku, jonka ehdoilla toimimme. Arjessa on tutuksi tulleet lääkärit ja hoitajat. Seinäjoella ja Tampereella. On keskoskontrollia, tyräleikkausta, käsikirurgia ja nyt viimeisimpänä  kuumekouristusta seurannut ambulanssikyyti sairaalaan.

Tähän vuoteen on mahtunut myös suurenmoisia onnen hetkiä. Martin ristiäiset ja meidän vihkiminen. Virallisestikin olemme nyt yhtä perhettä. Kaikki samaa sukua. Ihania hetkiä tstävien ja perheen kanssa. Meille molemmille järjestettiin jopa polttarit, vaikka häitä ei ollutkaan. Martin ensimmäinen joulu.

Kaikki tämä kasvattaa. Se hitsaa ja muuraa meidän perheen tiiviiksi ja kestäväksi. Perheeksi joka kestää kaikki tuulet, tuiskut ja myrskyt. Perheeksi, joka saa voimaa toisistaan. Sanotaan, että niille annetaan, jotka jaksavat ottaa vastaan ja kantaa.
Niin no, voisi kai siinäkin jokin raja olla. Mutta kannetaan me. Toinen toisiamme. Ennenkaikkea siksi, että meillä on maailmankaikkeuden paras tukiverkosto. Perhe ja ystävät. Äiti, isä, anoppi, sisarukset perheineen, Martin kummit. Ne ystävät kyllä tietävät, ketkä on tässä tuiskeessa mukana olleet.
Kiitos te, että olette osa meitä. Osa meidän elämää ja perhettä. Hullunkurista perhettä.

Nyt vuosi vaihtuu. Alkaa taas uusi luku meidän elämässä.
Vuosi vaihtuu kotisohvalla kahden kuumeisen ja yskivän miehen vieressä. Toinen kainalossa ja toinen sylissä. Sohvallinen elämää suurempaa rakkautta.

Onnellinen elämästä.
-Mari-

Arki, jossa jokapäivä tapahtuu.

Ompas aika mennyt nopeasti.
Martti on jo reipas vauva, 5 ja puoli kuukautta. 5 kk neuvolassa oltiin koko perhe, se oli lääkärineuvola. Painoa oli 6120 g ja pituutta 58 cm. Ja kyllähän tuo poika kasvanut onkin. Vaatteet jää pieneksi järjestänsä. Sääli aivan, kun tuntuu ettei kaikkia ehdi edes kovin montaa kertaa käyttää, kun jo jostain alkaa kiristää.
On tässä välissä ehtinyt olla yksi keskoskontrolli ja käytiin me tapaamassa Seinäjoella käsikirurgi Paavilaistakin.
Keskoskontrollissa kaikki oli oikein mainiosti. Kasvaa omalla käyrällään, ja on saavuttanutkin kasvussa käyriä. Fyssarilta tuli positiivista palautetta hienosta keskilinjasta ja tasaisuudesta. Molemmat puolet toimii, niinkuin pitääkin. Hyvin vastaa korjattua ikäänsä, joka on siis melkein 2 kuukautta vähemmän, kuin kalenteri-ikä.
Käsikirurgi Paavilainen puolestaan oli sitä mieltä, että annetaan Martin ja käden vielä kasvaa, ennenkuin tehdään mitään. Tavataan vuoden kuluttua uudestaan, ja avarretaan sitten oikean käden peukalon ja etusormen väliä. Käsi on vielä niin kovin pieni. Luut oli kuitenkin röntgenkuvienkin mukaan ranteeseen saakka tätsin normaalit. Eli ainoastaan ne kolmen sormen kämmenen luut ja sormet puuttuvat. Vielä täytyy sitten tutkia hermot ja verisuonet.
Saas nähdä mitä haasteita tuo vielä meille tuo? Positiivisin mielein kuitenkin, kaikki otetaan mitä annetaan.

Meillä on vietetty myös ensimmäistä isänpäivää. Se oli minulle varmaan tunteellisempi, kuin miehelleni. Sitä on odotettu niin hartaasti.
Päivä oli hyvin rauhallinen, aamupalaksi isimies sai voileipäkakkua, ruuaksi muusia ja paistettua sianlihaa, iltapäivällä kävimme minun isääni onnittelemassa.
Isi katsoi Hovimäkeä, ja kävi vauvan kanssa vaunuttelemassa. Illalla pihasaunan kautta nukkumaan. Tavallinen päivä, ilman suuria juhlallisuuksia.

Tulossa on myös ihania asioita, eikä niistä ainakaan pieninmpänä ole ensimmäinen Joulumme perheenä. Viime jouluna Martti oli vasta epäuskoinen positiivinen raskaustesti. Toivonkipinä.
Taivaalle todentotta syttyi 1.12. viimevuonna uusi tähti. Kirkas tähti, joka valaisee meidän elämää nyt joka päivä. Äitin auringoksi nimitän vauvaa aamuisin, kun hän hymyilee tuota ihaninta hampaatonta hymyään.
Tuntuu, että tuosta alkionsiirtopäivästä on ikuisuus, kun ajattelee mitä kaikkea olemme kokeneet tämän vuoden aikana.
Sanoinkin Martille tuona joulukuun ensimmäisenä päivänä, että vuosi sitten pakkasta oli 190 astetta enemmän. Tänä vuonna oli -6.
Joulua odotankin nyt kovasti, vaikka eipä Martti vielä siitä tänävuonna juuri ymmärrä. Meille joulu tulee kuitenkin olemaan erilainen jokaikinen vuosi.
Se on elämämme tähtihetki, ja silloin voi pysähtyä miettimään niitä asioita, mitä aina kunkin kuluneen vuoden aikana on tapahtunut.

Viimeyö oli ensimmäinen huono yö, joka meillä on ollut. Tai no. Huono ja huono. Ei kai meillä oo mitään käsitystä huonosta yöstä oikeasti.
Illalla kipristeli kovasti vauvan vatsaa, niin että aivan itketti. Ja uni ei meinannut tulla millään. Pari kertaa heräsikin täyteen itkuun.
Nukkuen silti yhtäjaksoisesti 23:45-5:10 ja taas tankkauksen jälkeen puoli 10 asti.
Aamupuuron jälkeen nyt herkutellaan äidin tuoreella maidolla.

Ja tuosta maidosta tulikin mieleeni.
Miten äkkiä vauva voi alkaa hylkiä tuttipulloa. Parissa viikossa.
Tekisi mieli lyödä päätä seinään. Miten tyhmä sitä tuli oltua.
Kun meillä alettiin syömään iltapuuroa, luovuin samaan syssyyn illalla annetusta pullomaidosta.
Viimeviikolla sitten Martti oli perjantaina päivällä mummon kanssa ja lauantaina isimiehen kanssa niin, että  äitin kikki ei ollut saatavilla. Niin se pirun pullo ei sitten enää kelpaakaan. Ihan minimaalisia määria suostuu pullosta syömään kaikenmoisten keplottelujen jälkeen. Kävellään, kiikutellaan, heijataan, tuijotellaan kattolamppua ja lauletaan. PÖH!

Tulevana lauantaina vauvan olisi tarkoitus mennä yöksi mummolaan. Kummitädin ja muorin hoiviin. Saappa nähdä.
Vaikka eihän Martti nälkää näe, kun syö kyllä soseita ja puuroa. Mutta mutta.
Jälkiviisaushan on sitä parasta viisautta. Eikös?
Vielä meillä harjoitellaan sen pullon kanssa parina päivänä.

Jälkiviisas äiti-ihminen.
-Mari-

Ensimmäiset rokotukset ja ääninauru. Uusia asioita.

Ei toki samaan aikaan, mutta melkein.
Vauva on nyt 4 kuukautta. Ja kaikkea uutta opitaan hirmutahtia. Tämä kuluva viikko erityisesti on ollut oikein oppiviikko.

Ääni. Hänellä on oma ääni. Se on nyt kuultu ja kuullaan joka päivä enenevässä määrin. Hän juttelee ja laulelee kovasti. Laulelu kuulostaa kovin surumieliseltä, mutta silti ilme palautuu iloiseksi, kun katseet kohtaa. Kai hän vain niin keskittyy tuohon ääneensä, että ei vielä ole aikaa miettiä sitä, että miltä sen sävy kuulostaa. Kunhan kuuluu.
Hän jopa parina yönä itki herättyään syömään, vaikkei mitään hätää ollutkaan. Kunhan nyt itkettää. Ainakin äiti varmasti kuulee. Ja kuuleehan äiti. Onnellisena ja iloisena jopa uudesta taidosta. Pieni on ääni vielä, ja niin herttainen.
Onhan vauva tietysti osannut itkeä, mutta se on tullut vain jos on ollut oikeasti jokin hätä. Ei ihan vaan aikansa kuluksi tai huvikseen.

Kädet. Hänellä on omat kädet, kaikki kaksi, joissa kaikki seitsemän sormea. Ja ne kaikki mahtuu vaikka kerralla suuhun. Ja kun ne huitoo, huitoo ja huitoo.
Erityisen hyvin suuhun sujahtaa tuo käsi, jossa sormia on vain kaksi. Ne mahtuu mainiosti suuhun ja maistuu varmasti hyvältä. Niitä voi imeskellä, niin että ääni kuuluu. Ihanaa.
Noilla käsillä saa pyöriteltyä myös sitterin lelukaaren leluja ihanasti. Ja leikkimaton lelut vaan viuhuu, kun niille antaa vauhtia. Omilla käsillä. Molemmilla. Yhtä kovasti.
Viimeviikolla olimme tapaamassa käsikirurgi Paavilaista tuolla lastenpolilla Seinäjoella. Molemmat kädet kuvattiin, ja kirurgi totesi saman, kuin oli jo lastenlääkäritkin todenneet. Kädestä puuttuu keskisormi, nimetön ja pikkusormi ja niiden kämmenen luut. Käsivarren luut oli kunnossa.
Siihen tulokseen tulimme, että tavataan uudestaan vuoden kuluttua. Annetaan Martin kasvaa rauhassa siihen asti. Erotetaan sitten peukalo ja etusormi toisistaan, jotta niitä pystyy käyttää tehokkaammin. Vielä täytyy toki tarkemmin tutkia miten siellä menee hermot ja verisuonet. Mutta päällisin puolin näyttää ainakin hyvältä.
Äitin pieni HOOK, koukkusormi. Rakas.
Kovasti hän noilla sormilla pystyy toimimaan jo nytkin.

Rokotukset. Ensimmäiset piikit reisiin tuikattiin tämän viikon neuvolakäynnillä. Ne Martti otti reippaasti. Kyllähän siinä itku tirahti, mutta tyyntyi yhtä nopeasti kuin alkoi. Hän on jo niin tottunut tutkimuksiin ja tökkimisiin.
Muuten neuvolakäynnillä oli kaikki mallikkaasti. Painoa oli 5170 g, pituutta 53,8 cm ja pään ympärys oli 39,2 cm. Että hienosti kasvaa vauva, ja kasvukäyrät on oikean suuntaiset.
Kipeäthän nuo pistoskohdat oli sitten reisissä, ja kuumeenkin nuo nostivat. Ja vauva olikin poikkeuksellisen rätyynen ja jopa hieman itkuinen iltapäivän ja illan.
Onneksi mummo kävi vähän rakastamassa. Se aina auttaa. Rakkaus, syli, hellyys ja lepertely. Martti puoliksi elää noilla.
Panadolia iltapäivällä ja toinen satsi yöksi. Se helpotti oloa niin, että illalla Martti naurahti isimiehen jutuille jo melkein ääneen.

Ääninauru. Voi ettien että mikä tunne. Oman lapsen ensimmäinen oikea ääninauru. Isille se naurunpyrskähdys tuli ensimmäisenä. Sitterissä syömisen jäljeen, KIITOS sanalle.
Tuota ääntä parempaa en ole kuullut koskaan.
Nyt jo itsekin naurut saaneena, olen niin kovin onnellinen tuosta elämämme auringosta.

Kulmakarvat. Khih!
Tähän asti kulmakarvojen kohdalla on ollut kaljua. Ja ollaankin naurettu, että pitäisi lauantaina kylvyn jälkeen piirtää permanenttitussilla kulmat aina tulevaksi viikoksi. Mutta nyt näyttää siltä, ettei ehkä kuitenkaan tarvitse. Ihania haituvia alkaa kasvaa kulmakarvoiksi.

Kalju. Sekin vielä.
Takaraivon kalju on aljanut killittää kyös. Ja sehän tarkoittaa sitä, että vauva on aktiivisempi ollessaan lattialla. Pää hyörii ja pyörii niin, että tukka lähtee päästä.

Paljon on uusia asioita. Ja nyt niitä taitaakin tulla sitten urakalla seuraavan 15 vuoden aikana. Kaikki otetaan ilolla vastaan. Kolttoset ja kepposetkin.
Näin ajattelen ainskin vielä. Katsotaan sitten, miten nopeasti mieleni muuttuu.
Vielä tälle viikolle mahtuu ainakin yksi uusi asia ja kokemus. Nimittäin Mårtensonin ensimmäiset Halloween naamisisjuhlat. Pukukin on jo valmiina. Siitä kiitos Anu-tädille.
Ensiviikolla taas keskoskontrollin vuoro. Katsotaan mitä sanottavaa on lääkärillä ja fyssarilla.

Täältä tähän. Vaunuista alkaa kuulua heräämisen merkkejä.
Ylpeä äiti.
-Mari-

Äitiys. Onnellisinta aikaa minun elämässäni.

Eilen illalla ajattelin yksin sohvalla istuessani, että tässä tämä nyt on.
Se arki, ja elämä jota olen koko elämäni ajan odottanut ja toivonut.
Olen äiti, ja minulla on perhe.
Minulla on maailman paras mies, joka rakastaa minua ja Marttia ehdoitta. Jota minä rakastan toisiksi eniten. Heti Martsonin jälkeen.
Makuuhuoneesta kuului kahden miehen kuorsaus. Nukkuessani kuulen nykyään enää niistä toisen. Sen ilmeisesti hormonit on saaneet aikaan. Olin nimittäin ennen todella herkkä uninen. Toista on nyt. Nukun tehokkaasti yöllä sen ajan kuin vauvakin. Ja se uni ainakin toistaiseksi on riittänyt. Saas nähdä miten pitkälle?

Olen katsonut televisiosta joutessani Imettäjiä, Toisenlaisia äitejä, Erilaisia äitejä ja miettinyt, että onko minussa jotain vikaa?
Tietysti ihmiset on erilaisia, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja varmaankin tuollaisiin ohjelmiin valitaankin juuri sellaiset ihmiset ja perheet jotka herättää tunteita puoleen tai toiseen. Ainakin ne saa ajattelemaan omaa elämää monelta eri kantilta.

Ehkä kuitenkin maalaisjärjellä ja nöyryydellä pääsee pitkälle. Sillä, että hyväksyy asiat sellaisena kuin ne on. Eikä aseta liiallisia tavoitteita turhaan itselleen tai muille. Otetaan esimerkiksi nyt vaikka tuo imetys.
Imetys sujuu, kuin ihmeen kaupalla meillä hienosti. Se ei ollut ollenkaan itsestään selvää, kun kyseessä oli pikkukeskonen, joka ensimmäiset viikot sai ravintonsa letkulla, ruiskulla, pullotutilla ruiskusta, tuttipullolla ja rintakumin kanssa rinnasta.
Sinnikkyys, ymmärrys ja se ettei kumpikaan luovuta helpolla. Nostan itseni jalustalle tässä asiassa. Jaksoin herutella maitoa heti sektion jälkeen. Pidin äärettömän tärkeänä sitä, että saan viedä omaa maitoani vauvalle keskolaan. Maito nousi ja jaksoin lypsää maitoa päivästä ja yöstä toiseen.
Vaikka kyllä se monta kertaa tuntui todella turhauttavalta, kun kello herätti yöllä lypsämään. Kun pesi ja keitti pulloja. Kuljetti maitoa kylmälaukulla eestaas.
Nyt kuitenkin voin sanoa, että se kannatti. Toden teolla.
Olen niin mukavuudenhaluinen, että on uskomattoman helppoa kaivaa paidan alta vauvalle valmis, lämmin ruoka. Ilman mitään kummallisuuksia.

Toisena esimerkkinä vanhempien rooli vauvan elämässä.
Olen sen verran vanhanaikainen, että ajattelen äitiyden niin, että vauvavuoden ajan suurin vastuu lapsen hoitamisesta on äidillä. Enkä tarkoita tällä yhtään väheksyä isän roolia vauvan elämässä.
Äiti on äiti ja isä on isä. Ainakin meidän perheessä molemmilla on oma rooli. Minä hoidan vauvaa tällähetkellä päätoimisesti. Riku hoitaa ja viettää aikaa Martin kanssa, kun on töistänsä kotona. Tarvittaessa aina silloin, kun minä pyydän, tai teen esimerkiksi kotitöitä. Hän hoitaa vauvaa aivan yhtä hyvin kuin minäkin. Ainut mitä hän ei voi tehdä on imettää. Mutta hän voi ottaa maitoa pakkasesta, sulattaa ja lämmittää sen. Eli yhtälailla hän voi ruokkia vauvan kylläiseksi, niinkuin minäkin.
Kumpikin voi antaa lapselle yhtä paljon rakkautta. Vaihtaa vaipan, pestä pyllyn, kylvettää, nukuttaa, riisua ja pukea. Syöttää soseita, sylitellä, leikkiä, viihdyttää ja jutella.
Kaikki päivittäiset toimet onnistuu molemmilta.

Meidän perheessä isän rooli tulee olemaan suurempi, kun minä joskus palaan töihin. Isällä ja pojalle tulee olemaan vielä monet yhteiset hetket. Omat miesten jutut joista minä äitinä olen aivan ulkopuolinen. Ja minä hyväksyn sen.
Nyt on äidin aika, ja myöhemmin isän aika. Kumpikin vastuullisena aikuisena. Kasvattajana. Vanhempana.
Täynnä rakkautta. Omaa lasta kohtaan.

Onnellinen, äiti.
-M-

Liian kiltti vauva?

Voiko vauva olla liian kiltti?
Odotan yhä sitä yötä, kun valvotaan ja itketään molemmat väsyämme. Vielä sitä yötä ei ole ollut. En voi sanoa, että olisin kertaakaan tuntenut itseäni väsyneeksi, ja olenkin nyt ajatellut, että pääsen liian helpolla. Tiedän kuitenkin, että tuo yö tulee vielä meillekin.
Yritän päästä tuosta tunteesta eroon ja nauttia tämän hetkisestä tilanteesta muistaen sen, ettei tie tähän tilanteeseen ollut helppo. Sanoinkin silloin odotusajan loppupuolella, että vauvan täytyy olla sitten kiltti, kun alku oli niin vaikea. Tuolloin vielä toki autuaan tietämättömänä ennenaikaisuudesta, pikkukeskosuudesta, ajasta keskolassa, käden rakenteellisesta viasta, tyräleikkauksesta ja keskosuuden erityisseurannasta fysioterapeuttineen ja ravintolisineen & vitamiineineen.
Ehkä kuitenkin olen ansainnut kiltin vauvan?

Silti ajatuksissani on kaikki ne äidit, joiden vauvat ei nuku. Ne jotka kärsivät koliikista tai maitoallergiasta tai jostain muusta mikä saa vauvan itkemään tai nukkumaan huonosti. Sympatiat heille, koska kaikki ansaitsisivat kiltin vauvan, alun jossa voisi nauttia äitiydestä ja iloita vauvasta. Uudesta elämästä.

Martti on nyt 3 kuukauden ikäinen. Painoa yli 4 kg ja pituuttakin yli 50 cm. Periaatteessa täysimetyksellä. BMF-ravintolisää on jäljellä muutama pussi ja lisää en aio apteekista hakea. Tämä pikku vilperttihän on nimittäin alkanut hylkiä tuota jauhomaitoa. Vaikka se minun maitooni onkin sekoitettu, niin maistuuhan se varmasti kovin erilaiselta. Vauva kasvaa ja minun vaistojeni mukaan voi hyvin. Rautalisä, d-vitamiini ja relatipat jatkuu toistaiseksi maidon lisänä.
Olemme aloittaneet myös kiinteiden ruokien maistelun. Tällähetkellä listalla on bataatti jota on nyt syöty reilu viikko ja päärynä, jota on maisteltu myös muutamana päivänä. Näiden lisäksi päivittäin herkutellaan puolukalla, josta Martti pitääkin kovasti. Kielessä on hieman sammasta ja mielestäni puolukka oli lempeämpi lääke siihen, kuin sitruuna.

Meidän arki koostuu pitkistä yhteistä aamuheräämisistä, pusuttelusta, pesuista, pukemisesta, vaipanvaihdosta, syömisestä, seurustelusta, valokuvaamisesta, vaunulenkeistä, kyläilystä, kaupassakäynnistä, pyykinpesusta, ruuanlaitosta, somettamisesta, sylittelyistä, iltarutiineista ja yöunista. Unohtamatta aikaa isimiehen kanssa. Rakkautta, pieniä asioita, äidin ja isin yhteisiä hetkiä, kun vauva nukkuu.
Mitä muuta me tarvitaan? Ei mielestäni muuta.

Kolmen viikon kuluttua meillä on aika käsikirurgille, katsotaan mitä se tuo tullessaan. Tuo ensitsekkaus on Seinäjoella, kun TAYS:in kirurgi Pasi Paavilainen käy lastenpolilla vierailevana lääkärinä.
Yksi Tampereen reissu meillä varmaankin vielä on edessä. Kättä jollain tavoin uskoakseni  operoidaan. Niin, että pinsettiote saadaan toimivaksi.
Eletään nyt kuitenkin hetki kerrallansa. Nautitaan elämästä, ja siitä mitä se tällähetkellä antaa.

Äiti. Onnellinen ja tyytyväinen äiti.
Minä.

Mestaripiirros.

Nuoremmalla siskollani on tapana antaa tuntemilleen ihmisille biisi. Jokin kappale, joka kuvaa kyseistä ihmistä.
Eilen illalls hän laittoi viestin minulle, että oli ajellessaan kuunnellut musiikkia ja vastaan oli tullut kappale, josta hänellä oli tullut mieleen pieni siskonpoika Martti. Eli meidän pieni ainutlaatuinen poikasemme.

Tuo kappale oli Egotripin Knipin ja Mariskan tekemä kappale Anna Puulle, jonka sittemmin myös Egotrippi itse levytti. Kappale on nimeltään Mestaripiirros.
Avasinkin illalla Youtuben ja kaivelin nimenomaan tuon Egotripin version sieltä kuunneltavaksi. Itkuhan siinä pääsi jo ensisävelien aikana.

"Sinä päivänä, kun Luoja teki sinut,
Hän ei muuta tehnytkään.
Heräs aikaisin, otti kynän käteen,
rupes siinä piirtämään.

Päivä kului, mut hetkeekään lepoo,
piirtäjä ei kaivannut.
Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut,
Mestari valmisti sut.

Ja se kuva oli kaunis, oli ihme suorastaan.
Muodon jumalaisen sai.
Kuvan viereen
Hän merkkas ettei suhun päde
kuolevaisten lait.

Niille jotka yhä epäilevät Luojaa,
sanon vastaukseksi vaan,
että jos ne edes kerran näkis sinut,
kaikki rupeis uskomaan."

Tässä minä nyt istun sohvalla, itken onnesta, helpotuksesta tai ilosta, ja kirjoitan tuo pieni mestaripiirros sylissäni. Tuo pieni ihminen, joka ilmoitti tasan 2 kuukautta sitten tähän aikaan, että nyt on aika tulla tähän maailmaan. Tuolloin itketti eri syystä. Pelotti, että selviääkö vauva niin pienenä tässä elämässä. Pelotti se, että kuinka kaikki menee, onko vauva terve, mihin kaikkeen me joudumme ja että pääsemmekö koskaan kotiin?

Nyt me olemme tässä, kotona, omalla sohvalla. Olleet jo pian kuukauden. Vauva on kiltti ja reipas. Terve ja hyvin voiva. Nukkuu, syö ja kakkaa. Ihan samoin kuin kaikki muutkin vauvat. Pikkuisen pienempänä vain.
Toki tämän kuukauden aikanakin on ehditty kokea jo niin suunnatonta iloa ja riemua, kuin suunnatonta pelkoakin.
Suunnatonta iloa koimme ristiäisissä, joissa vauva sai nimensä jo edesmenneen isoisänsä Martin mukaan. Toinen nimi tuli minun isältäni Pekalta ja kolmas nimi luonteen perusteella, Eemeli. Eli meillä asuu nyt pieni mestaripiirros, nimeltään Martti Pekka Eemeli.

Pelkoa koimme viimeviikolla taas Tampereella TAYS:ssa, kun jouduimme sinne nukutusta vaatineeseen nivustyräleikkaukseen. Tuosta leikkauksesta vauva selvisi paljon reippaamin, kuin me tuoreet vanhemmat. Pitkä ja pelottava päivä. Monen tunnin epätietoisuus ja odotus vauvan leikkauksen jälkeen. Vaikka rutiinitoimenpiteestä onkin kysymys, niin omalle kohdalle osuessa kauhistuttavaa.
Martti toipui leikkauksesta ja nukutuksesta kuitenkin hienosti ja nopeasti. Yhden yön seuranta osastolla apneahälyttimen kanssa riitti. Ja nyt kun operaatiosta on 5 päivää, niin muistona on enää itsestään sulavat tikit ja haavateippi niiden päällä.
Isälleni sanoinkin, kun hän kysyi että onko haava iso, että ei noin pienessä miehessä kovin isoa haavaa voi edes olla.

Elämä alkaa ehkä vihdoin ja viimein asettua uomiinsa. Arki, jota ihan hirveästi olemme odottaneet, alkaa pikkuhiljaa pyörimään.
Arki, johon kuuluu nykyään vauva. Meidän ikioma.

Äiti.
-M-

Pikkukeskosesta 2 kiloiseksi oikeaksi, omaksi vauvaksi.

Torstai aamuna 7.7.2016 klo 8:00 oli sovittu Väinölle ambulanssikyyti Tampereen TAYS:in LTO5:ltä, Seinäjoelle VST:lle. Aamulla kun menimme isin kanssa keskolaan, niin näimme Väinön ensimmäistä kertaa vaatteet päällä. Miten hellyyttävältä hän näyttikään, päällään pienen pieni sininen body jossa oli valkoisia tähtiä. Rinnuksessa luki PSHP.
Tähän saakka hän oli ollut aina pelkässä vaipassa.
Hoitaja laittoi Väinön siirtokaappiin, joka siis saadaan kiinni ambulanssin lattiaan, niin että kyyti on tasaista. Kaappi oli tosi pieni, mutta siinä oli paljon kaikenlaisia vempaimia, happipulloista lähtien. Matkaan lähti myös perfuusori, jolla matkan aikana laitettaisiin yksi ateria nenäkatetrin kautta.
Maitokeittiöltä lähti mukaan Seinäjoelle kaikki minun lypsämäni maito, pakastettuna suurin osa. Ja itkuhan siinä pääsi, minulta, kun kiittelin hoitajat ja lääkärit Väinön hyvästä hoidosta. Matkaan. Kohti kotiseutua.

Matka meni nopeasti, ei tunnu enää tuo matka Tampereen ja kodin välillä miltään. Varsinkaan miehen mielestä. Hän on ajanut sen tänäkesänä luvattoman monesti.
Kun saavuimme Seinäjoelle, menimme VST:lle synnytysvastaanoton kautta. Soitimme ovikelloa ensimmäisen kerran. Sanoimme tulleemme katsomaan vauvaamme, joka on siirretty tänne Tampereelta. Meidät toivotettiin iloisesti tervetulleeksi.
Kansliasta meidät ohjattiin huoneeseen 2, jossa Väinö olisi. Siellä hän olikin. Aaaawss. Hoitaja pesi hänen pienen pientä pyllyään vesihanan alla. Ihan niinkuin oikean vauvan.
Kertakaikkisen suloista. Sain myös pukea hänelle oikeat vaatteet päälle. Vaikka kaikki olikin ihan liian suuria, niin silti. Hän näytti vauvalta, eikä enää sairaalta pienltä keskoselta. Kaikki lätkätkin jäivät piiloon vaatteiden alle.
Samantien hän pääsi myös pois kaapista, avosänkyyn, jossa oli pelkkä patjanlämmitys.
Nämä kaikki oli meille suurensuuria harppauksia kohti kotia.

Lauantaina 9.7. isimies sai kylvettää Väinön ensimmäisen kerran. Hieno hetki, josta video ja valokuvat pysyy muistona ikuisesti. Sunnuntaina Väinö pääsi ensimmäistä kertaa harjoittelemaan syömistä kikille. Iso kikki ja pieni suu oli melkoinen yhdistelmä. Avuksi otettiin ensin pienen pieni tuttipullon tutti. Sen avulla Väinö sai kikistä omin voimin irti maitoa 17 g, mikä oli mielestäni hurja suoritus. Seuraavana päivänä rintakumi.
11-12.7. välisenä yönä Väinö oli saanut maitoa jo tuttipullosta. Ja syönytkin heti kaksi ateriaa kokonaan pullosta. Seuraavana päivänä luovuttiin perfuusorin (laite jolla maito ruiskusta "painetaan" tasaista vauhtia nenämahaletkuun) käytöstä. Letkumaitokin alkoi mennä omalla painollaan. Niinkuin isoilla vauvoilla.

Perjantai 15.7. oli taas punnituspäivä. Vauva painoi  1545 g. Yli puolitoista kiloa. Hienoa tahtia kasvaa. Sen kunniaksi söi kikltä jo 24 g.  Eli likimain kokonaisen aterian verran.
Tuota rinnalta syömistähän seurataan siis syöttöpunnituksilla. Vauva punnitaan ennen ja jälkeen syömisen ja näin nähdään tarkka määrä mitä vauva jaksaa imeä.

Päivät keskolassa meni hyvinkin pitkälti samaa kaavaa. R meni aamulla usein sinne jo puoli kahdeksan aikoihin. Minä noina aamuna vasta kymmeneksi. Sain nukkua hieman pitempään. Heräsinhän öisin kuitenkin yleensä vähintään kahteen otteeseen lypsämään. Jos työt esti miehen aamutoimet vauvan kanssa, niin sitten hän tuli iltapäivällä vauvan kanssa unille, kenguruhoitoon.
Mies sai näin aivan omaa aikaa vauvan kanssa, tämä varmasti lähensi heidän välejään. Isä ja poika, yhdessä omia juttuja ja unia, vauva isin paljasta rintaa vasten.
Minä sain itse sairaalassa kaksi lämmintä ateriaa, koska vauvamme oli ns. täysimetyksellä. Niistä lounaan kävin syömässä sairaalan ruokasalissa ja päivällinen sitten tuli osastolle. Päivät meni muuten hyvin samalla kaavalla. Tuolla kun on tarkat ajat kaikelle. Vauvan hoidot ja syömiset oli kolmen tunnin välein. Ja sen mukaan sitten elettiin.
Hoidimme vauvaa, vaihdoimme vaippaa, ja syötimme. Minä imetin ja mieheni ruokki pullosta. Onni onkin, että Väinö osaa nyt syödä hienosti molemmista. Sylittelimme ja rakastimme. Paljon.

Joka päivä äidin ja isin sydäntä raastoi lähteä kotiin ja jättää vauva sinne. Vieraiden ihmisten hoidettavaksi. Vaikka tiesinkin, että hyvin Väinöä siellä hoidetaan. Kaikki hoitajat oli sydämellisiä ja Väinö heidät hurmasikin yksitellen jokaisen.
Yritin kuitenkin pysyä järjissäni ja muistaa sen, että minunkin on nukuttava, syötävä ja muistettava levätä, niin että maidontuotanto ei lopu ennen aikojaan. Sitä riskiä en halunnut ottaa. Haaveena kun kokoajan on ollut täysimetys.
Reilu kellonympärys kuitenkin lähes joka päivä sairaalassa matkoineen meni.

18.7. Väinöllä alkoi silmät hieman rähmiä ja nenä tuhista räkäisenä. Silmiä putsattiin ja nenään ruiskuteltiin keittosuolatippoja. Crp:tä seurattiin tarkasti ja sekä silmien rähmästä, että nenän limasta otettiin näytteet.
Nenästä jouduttiin moneen otteeseen imeä oikein imulla räkää pois, kun hengitys rohisi aivan hurjasti. Tuosta Väinö ei pitänyt lainkaan. Mutta kukapa siitä pitäisi, kun nenään työnnetään letku joka imeä suhuuttaa. Päästä pidetään kiinni tiukasti. Pyh!
Onneksi flentsu laantui yhtä nopsaan, kuin alkoikin. Tulehdusarvot ei nousseet kuin 13 ja sitten jo kääntyivät laskuun. Myöskään noissa silmien tai nenän eritteiden tuloksissa ei ollut aihetta huoleen.

Vieraita meillä kävi paljon. Mummot ja paappa. Tädit ja eno-mies. Ystäviä ja jopa Väinön kaksi pientä serkkua. Onni on perhe ja ystävät. Vieraita kävi melkein päivittäin. Tämän mahdollisti se, että keskolassa oli todella hiljainen kesä, ja meillä oli kokoajan käytössä oma huone.

Vielä oli aivojen ultratutkimus, viimeisen kerran. Nyt sanottiin, että kontrollointia ei enää tarvita. Kaikki on hyvin.
Silmälääkäri kävi tarkastamassa tilanteen ja siitäkin selvittiin puhtain paperein. Kuulo tutkittiin, ja todettiin toimivaksi. Fysioterapeuttikin kävi katsomassa ja totesi, että vauva on jäntevä ja virkeä. Mitään erityistä vauvan käsittelyssä ei toistaiseksi ole tarpeen ottaa huomioon. Normaalia monipuolista käsittelyä ja liikuttelua. Ehkä hieman pään asentohoitoa, mutta sitä nyt tulee sylitellessäkin.

Kunnes sitten torstaina 28.7. lääkärikierroksella osaston ylilääkäri Riitta väläytti ääneen ajatuksen kotiin pääsystä. Kafeiinilääkkeen lopetuksesta oli jo viikko, eli lääkkeen vaikutus oli jo loppunut ja apneoita ei enää ollut. Yksittäisiä sykkeenlaskuja kyllä, mutta ne Väinö korjasi joka kerta itse. Niinkuin oli kokoajan tehnyt. Nenämahaletku oli otettu tarpeettomana pois edellisenä päivänä. Väinö söi reippaasti kaikki ateriat joko kikistä tai pullosta.
Rautalisä, relatipat, d-vitamiini, keskostipat ja c-vitamiini meni tippoina. Nutrilon BMF ravintolisä maidon seassa.
Piuhat saatiin ottaa samantien irti kaikki. Hoitaja totesikin lääkärin lähdettyä, että: "ihme parantuminen". :)
Ilman piuhoja ja lätkiä toki olimme saaneet olla jo paljonkin. Sylitellessä js syödessä.

Perjantaina muutimme vierihoitohuoneeseen koko perhe yhdeksi yöksi. Illalla hoitaja sanoi vain, että Väinöä ei yöllä tarvitse herättää syömään. Hän kyllä ilmoittaa itse sitten kun on nälkäinen. Ja näin kyllä olikin. Pikku kiljukaula kiljahteli nälkäänsä niin, että siihen helposti heräsin. Isimies kuorsasi rauhallisesti koko yön. :)

Lauantaina aamulla viimeiset mittaukset. Pituutta hienot 41,5 cm, pään ympärys 32,3 cm ja painoa KOMEAT 2006 grammaa. Lääkäri toivotti hoitajan soitettua hänelle ja kysyttyä kotiutuslupaa, että TERVEMENOA KOTIIN!
Kotiin saatiin reseptit ravintolisään 2 x 2 pussia päivässä ja rautalisää painon mukaan. Tällähetkellä 4 tippaa päivässä. Relatipat vaihdoin omatoimisesti gefilustippoihin, joissa on tuo d-vitamiini samassa. Keskostipat ja c-vitsku saatiin lopettaa.

Hyvillä mielin pakkasimme kimpsut ja kampsut ja laitoimme kalleimman aarteemme turvakaukaloon. Isi haki äidimaidonkeskuksesta ison laatikollisen pakastettuja maitoja mukaan. Hyvästelimme vurossa olevat hoitajat ja lähdimme kotiin.

Omaan kotiin. Kaikki yhdessä. Vihdoin ja viimein olimme oikea perhe. Pitkän tien alussa.

Pikkukeskosen onnellinen äiti.
-M-

Sykekäyrä, sektio ja vauva. Pikkukeskonen.

Juhannus meni siis Tampereella, pääsin kuitenkin perjantaina päivälomalle ja lauantaina päiväloman lisäksi yölomalle oman murun kainaloon potilashotelliin. Se oli erilainen juhannus se.
Maanantai iltana 27.6. sanoin miehelleni, että vielä koittaa sekin päivä kun sykekäyrä ei olekaan enää moitteeton. Ja se päivä koittikin sitten nopeammin kuin osasin odottaa.

Tiistai aamuna kätilö tuli laittamaan minua sykekäyrälle suunnilleen puoli yhdeksältä. Ensimmäinen sykkeenlasku tuli noin 20 minuutin kuluttua. Soitin jo sen jälkeen miehelleni, että nyt kannattaa varautua. Toinen tuli noin 15 minuutin kuluttua ja kolmas taas noin puolen tunnin päästä. Sitten huoneeseen marssi synnytyslääkäri.
Hän sanoi vakavana, että vauva päätti nyt itse, että hänen on aika syntyä. Joko tänään tai huomenna viimeistään. Laitoin miehelleni viestin, että lähdepäs tulemaan.
Lääkäri sanoi, että minut siirretään suoraan synnytyssaliin, että saadaan seurattua vauvan vointia kokoajan. Viesti myös äitille ja siskoille. Hurjaa.

En saanut nousta edes vessaan. Kätilö lupasi pakata tavarat, ja ohjata miehen oikeaan paikkaan, kunhan hän pääsee paikanpäälle. Matkaan menisi kuitenkin se 3 tuntia.
Salissa odotti mukava kätilö, joka lohdutti, kun pääsihän siinä itkukin. Huoletti, koska vauva olisi niin kovin pikkuinen. Miten hän pärjäisi?
Ainut vaihtoehtohan meille oli sektio. Ja leikkaussali olikin sitten meille lääkäreineen varattu samalle iltapäivälle klo 13:30.
Mieheni tuli saliin klo 13:20 ja kohta meitä jo kärrättiinkin kohti leikkuria. Käteeni oli jo laitettu kanyyli, lääkkeitä ja nesteytystä varten.
Leikkaussali oli täynnä ihmisiä, hoitajia ja lääkäreitä oli kaikenkaikkiaan kymmenkunta. Synnytyslääkäreitä oli 2, anestesialääkäri ja hoitaja, lastenlääkäri, kätilö, hoitaja vastasyntyneiden teholta, välineistä huolehti 2 hoitajaa.

Puudutukseksi laitettiin spinaali, joka mielestäni meni melko kivuttomasti. Jalat alkoivat hetimiten puutua. Katetri, vatsan pesu/ desinfiointi. Tunto oli poissa ja verho edessä. R piti onneksi kädestä kiinni.
Viilto.
Huokaus.

Tuntui vain kun vatsaa liikuteltiin, kipua ei, mutta sellaista paineen tunnetta. Vauva oli kovin ylhäällä vatsassa, perätilassa ja jalkatarjonnassa. Kuulin kun lääkärit keskustelivat ja joutuivat tekemään kohtuun myös pystyviillon, jotta saivat vauvan kaivettua ulos. 28.6.2016 kello 14:00 vauva oli maailmassa.
En nähnyt mitään, en kuullut vauvan itkua. Lääkärit kuitenkin onnittelivat poikavauvasta.
Hänet vietiin heti viereiseen huoneesen. Lastenlääkärin tutkittavaksi. Keskoskaappiin, eli inkubaattoriin, niinkuin he sitä kutsuvat.
Pian joku hoitajista tuli hakemaan mieheni, saattamaan vauvaa vastasyntyneiden teholle. Hän lähti, ja minä jäin leikkaussaliin ommeltavaksi. Vailla mitään tietoa tilanteesta. Ehkä noin 15 minuutin kuluttua kätilö toi minulle ensimmäisen kuvan meidän pojasta. Kuvan pienen pienestä pojasta, joka oli vyörärölle saakka muovipussissa, myssy päässä. Pussiin vauva laitetaan siksi, jotta lämpö pysyy paremmin. Mukana oli myös paperi jossa oli vauvan mitat. Painoa Väinöllä oli 1290 grammaa, pituutta 38 cm ja pään ympärys oli 29 cm.
Uskomattoman suloinen, pieni poika. Meidän oma. Kätilö kertoi myös, että vauvalta puuttuu 3 sormea oikeasta kädestä. Mutta muuten kaikki vaikuttaa hyvältä. Hän oli pissannutkin heti hoitajien sormille.
Rakas.

Minut siirrettiin heräämöön. Sain kipulääkettä ja kun vointi oli hieman tasaantunut, pääsin osastolle. Saimme synnyttäneiden vierihoito osastolta perhehuoneen. Mieheni odotti minua siellä. Puhelimessa kuvia pienstä pojasta kaapissa. Pojasta jossa oli hurjan paljon piuhoka ja letkuja.
Sain heruteltua ensimmäiset maitotipat ja mies lähtikin niitä kiikuttamaan keskolaan samantien. Tiesin niiden olevan vauvalle parasta lääkettä. Ja olinkin päättänyt tehdä kaikkeni, jotta maitoa lähtisi tulemaan.
En saanut lupaa nousta sängystä, tippa, kipupumppu ja katetri. Join vettä ja kipupumpun lääke sai minut oksentamaan. Lypsin kuitenkin maitoa käsipelillä, ja mies vei millin kerrallaan maitoa Väinölle.  Terveisinä joka kerta keskolasta tullessa, että vauva voi hyvin.
Seuraavana aamuna sanoin kätilölle, että haluan sängystä ylös, vessaan, suihkuun, letkut pois ja vauvan luokse.
Jalat kantoi, ja kohta R hakikin pyörätulin jolla kärräsi minut katsomaan omaa lastani ensimmäisen kerran.

Matkalla huokailutti, jännitti. Ja kun näin hänet, niin kyyneleet täytti silmät.
Miten pieni ja hauras. Kaapissa, päällä pelkkä vaippa. CPAP letku tukemassa hengitystä, nenämahaletku, lätkät rinnassa mittaamassa pulssia ja hengitystiheyttä. Saturaatiomittari ja kanyyli nesteytystä ja kipulääkettä varten.
Koneet ja laitteet piippaili. Silti vakuutettiin että kaikki on hyvin. Tarkkaillaan vaan ja seurataan hänen vointiaan. Sain koskettaa häntä kaapin luukuista.
Hoitajat sanoivat pikkukeskosten pitävän vahvoista ja varmoista kosketuksista. Ei hipsuttelusta.Sain sinut syliini. Paidan alle turvaan.
Olin maailman onnellisin.

Tunti kerrallaan, maitotippa kerrallaan. Vahvistui vauvan vointi. Jo keskiviikko iltana hengitystuki saatiin pois. Hän siis hengitti täysin omin voimin. Vasta nyt uskoin lääkärien vakuuttelun siitä, että vauvan koko ei vaikuta vointiin, vaan se miten pitkään hän saa kohdussa kehittyä.
Maitomäärä nousi joka päivä. Otin lypsämiseen avuksi sähköisen pumpun. Sain itsestäni irti kaiken maidon mitä Väinö tarvitsi. Ja vähän enemmänkin.

Vauvaa tutkittiin, aivot ja vatsa katsottiin ultralla, samoin sydän. Otettiin ekg:tä. Kävi käsikirurgi, joka sanoi, ettei koskaan aiemmin ollut nähnyt niin pientä kättä. Kutsu tulisi viiden kuukauden iässä tarkempiin tutkimuksiin. Muuten käsi vaikuttaisi normaalilta, peukalo ja etusormi Väinöllä on. Mutta kolme muuta sormea puuttuu, samoin kämmenen luut.
Kanyylin paikkaa jouduttiin vaihtamaan noin 12 tunnin välein, kun pienet suonet ei kestäneet nesteitä. Ne joko puhkesivat tai sitten kanyyli tukkeutui.
Kantapäät oli täynnä pieniä reikiä verikokeiden ottamisesta. Bilirubiiniarvot nousivat ja vauva joutui valohoitoon.
Perjantaina pääsimme kuitenkin pois tehohoitohuoneesta. Osaston puolelle.
Huoneeseen 8.
Vauvan vointi oli hurjan reipas. Muutamia pulssinlaskuja ja pari apneaa, eli hengitys unohtui. Mutta nuo ovat pikkukeskosille hyvin tyypillisiä vaivoja. Valohoidot jatkui, isä kiikutti maitoa osastolle öisinkin ja minä söin ja lypsin. Ihmettelin eloa ja oloa äitinä.

Lauantaina kummit kävi katsomassa Väinöä ensimmäisen kerran. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.
Kotiuduimme perhehuoneesta ja päätimme lähteä käymään kotona. Uskotteko kuitenkin,  miten vaikea on jättää oma pieni ihminen ventovieraiden ihmisten hoiviin.
Vaikeaa se on. Uskomattoman vaikeaa.
Silti oman mielenterveyden kannalta oli järkevä lähteä käymään kotona. Monen viikon jälkeen. Tietäen, että ne ventovieraat ihmiset pitävät meidän vauvasta, Väinöstä hyvän huolen.

Sunnuntaina laukut uudelleen pakattuna, taas kohti Tamperetta. Potilashotelliin vei nyt tie. Onneksi Kela tulee vastaan näissä asioissa, eikä aivan täyttä hotelliyön hintaa tarvinnut maksaa. Eihän meillä ollut aavistustakaan, kauanko Tays aikamme jatkuisi.
Elimme edelleen päivän kerrallaan. Siihen toki olimme jo tottuneet.

Väinön vointi oli ihan uskomattoman reipas.Silmät kirkkaana katseli ympärilleen. Tarkkaavaisesti kunnellen ympäristön ääniä. Maitoa meni nenämahaletkulla päivä päivältä enemmän. Niin, että sitä ei enää laitettukaan ruiskulla käsipelillä, vaan siirryttiin perfuusoriin, joka työnsi tietyn määrän ruiskusta tietyssä ajassa vauvan vatsaan.
Kanyylit ei kestäneet tai siis pienet suonet ei kestäneet. Ja nesteistä luovuttiinkin jo vähän ennemmin kuin oli suunniteltukaan, maanantain ja tiistain välisenä yönä alettiin mennä pelkällä äidinmaidolla. Varovaisia lupauksia siirtymisestä Seinäjoelle. Hoitajat osastolla olivat uskomattoman ihania ja kannustavia. Rohkaiseviakin. Kaikki tuntui sujuvan, kuin oppikirjasta.
Saimme syöttää pieniä määriä maitoa myös ruiskulla suoraan suuhun. Vauva imi innokkaasti pienen ruiskun päästä maitoa.

Tiistaina, kun Väinö oli viikon vanha, saimme ensimmäistä kertaa sylitellä kunnolla. Väinö oli paitani alla kenguruhoidossa useamman tunnin. Tiistaina kävi myös vieraita, mummot ja tädit. Ja itkulta ei voitu välttyä. Minua itketti nähdä heidän onnelliset ilmeensä, pelokkaatkin, kun olihan vauva tosiaan niin uskomattoman pieni. Heitä itketti. Varmaankin osaksi onnesta, rakkaudesta ja pelostakin. Uusi ja ihmeellinen asia meille kaikille. Keskosuus.
Toiset kummit tuli tapaamaan kummipoikaa keskiviikkona. Täti ainakin on aivan hurahtanut. Miksei tietysti setäkin.

Vihdoin keskiviikkona vauva pääsi myös isän paidan alle. Oih mikä näky.
Minun rakkaimmat. Maailman tärkeimmät.
Keskiviikkona lääkäri varmisti meille myös sen iloisen uutisen, että torstaina meidän elämässä kääntyisi uusi lehti. Väinön ensimmäinen muuttomatka. Ambulanssilla Tampereelta Seinäjoelle. Keskolasta keskolaan.
Siitä seuraavaksi.

-M-
Pikkukeskosen äiti.

Tutustumiskäynti keskolaan.

No niin. Täällä ollaan nyt sitten Taysin 4A osastolla.
Ristiriitaisin tuntein.
Toisaalta toivon, että Hän saisi kasvaa tuolla vatsassa, turvassa vielä viikkoja. Mutta se, että yksin makaan täällä, ja se tällähetkellä kaikista rakkain on yksin kotona, suoraan sanottuna kyllä harmittaa. Ikävä on suuri, vaikka tiedänkin että mies kyllä pärjää kotona, ja pitää kodin pystyssä kaikinpuolin.
Välimatka kuitenkin on n. 2,5 tunnin pituinen. Eli käytännössä päivittäin tuon välin ajaminen on lähes hulluutta. Erityisesti sen takia, että minusta ja vauvasta kyllä pidetään täällä hyvä huoli. Onneksi on puhelimet, aina voi nimittäin soittaa, kun ikävä yllättää.
Ja kyllähän me soitellaankin. Niin, ja whatsupilla voi lähettää videoita meidän aamu- ja iltajumpsutuksista sykekäyrällä.

Siihen, miksi täällä nyt ollaan.
Maanantaina menimme yhdessä tuumin kasvukontrolliin Seinäjoelle, tarkoituksena vielä katsoa myös nuo napanuoran virtaukset huolella. Painoarvioksi saatiin 1108 g ja nyt tuossa napavirtauksessa näkyi selkeästi blokkeja, eli katkoja. Katkot eivät luonnollisestikaan ole hyvä asia.
Lääkäri konsultoi Taysin äitipolin erikoislääkäriä, joka suosittelikin lähtemään Tampereelle kutakuinkin välittömästi.
Saimme siis päivystyslähetteen Taysiin, kävimme kotoa hakemassa minulle hieman tavaroita ja lähdimme matkaan. Synnytysvastaanoton kautta, lääkärin otettua sykekäyrän vauvasta ja kurkattua pikaisesti ultralla, päädyimme tänne vuodeosastolle 4A.

Sain huoneen (jossa toistaiseksi olen saanut olla yksin) ja aina yhtä mukavat & tyylikkäät sairaalavaatteet. Erityisesti inhoan noita sairaalan putkisukkia. Ne voisi tunkea syvälle sinne, minne aurinko ei paista.
Mekko on miellyttävä ja mukava, ei kiristä eikä purista. Mitä nyt vatsan kohdasta hieman napit pingottaa.
Jäähyväiset miehelle, hän lähti kotiin ja itse yritin asettua mahdollisimman mukavasti uuteen yksiööni.

Illalla vielä otettiin sykekäyrä vauvasta, ja käyrä olikin oikein mallikas. Reaktiivinen.
Tuntuu, että Hän oikein villiintyy, kun sykkeen jumputus alkaa kuulua. Heittää jos jonkinlaista volttia, niin että liikkeet näkyy ihan selkeästi vatsan päältäkin päin. Itse joudun pidätellä naurua, etten hytkyisi ja heiluttaisi Häntä vielä enempää.

Tiistaina vuorossa oli lääkärin vastaanotto, jossa hyvin tarkasti mittailtiin vauvan koko, joka oli nyt 1160g ja erityisen tarkasti mitattiin napanuoran virtauksia, sekä veren virtausta vauvan sydämessä ja aivoissa.
Uutiset olikin hyviä, ja näyttäisi siltä, että blokit eivät ihan jatkuvia olisikaan. Ainakin joistain kohdista napanuoraa saatiin mitattua oikeinkin hyviä virtauksia. Niiltä kohdin, missä nuora on oikein mutkalla ja kierteellä tulokset olivat huonompia. Hyvä uutinen oli myös se, että vettä oli hyvin, se ei ole vähentynyt.
Lopputulemana kuitenkin oli, että jään osastolle seurattavaksi. Toistaiseksi. Sykekäyrä aamuin illoin, verenpaineen mittausta muutaman kerran päivässä.
Verenpaine onkin ollut koholla, niin että jopa alapaine on jonkin kerran ollut yli 100. Hurja lukema minulle.
Ja tuo verenpaineen nousuhan on perinteisesti yksi merkki alkavasta raskausmyrkytyksestä. Se ja täyslepohan tästä enää puuttuu.

Eilen rakas R kävi, seurana, tuomassa tavaroita ja hetken jopa köllötteli vieressäni sairaalasängyllä. Häntä kyllä hirvitti hieman, että mitä jos sänky rätkähtää rikki. Eipä rätkähtänyt, vaan kesti natisematta meidät kaikki kolme. Kahvilla ja jätskilläkin käytiin.
Ikävä tulee kuitenkin aina heti, kun hisdin ovi kolhahtaa kiinni.

Kätilöt osastolla on tosi mukavia. Vointia kysellään mennen ja tullen. Ruokaa tulee tasaisin väliajoin. Ja se jopa maistuukin joltain, kun pintaan ripottelee reippaasti aromisuolaa. R nauroikin, kun käydessään aromisuolapurkin toi, että toiset miehet tois varmaan kukkia, mutta meillä nuo lahjat ja tuliaiset on aina aika maanläheisiä.

Tänään yksi aamuvuoron kätilöistä ehdotti, että haluanko käydä tutustumassa keskolaan. Tottakai halusin, kun vielä omin jaloin sinne pystyin marssimaan. Mielestäni melko mahtava mahdollisuus. Ystävällinen hoitaja otti minut vastaan, kierrätti koko vastasyntyneiden teho-osaston läpi. Pienten tehohoitohuoneeseen ei päässyt sisälle, mutta ovesta katsoimme sinnekkin. Rohkaisevasti hoitaja kertoi, että me ollaan jo hyvillä viikoilla vauvan kanssa. Ja kertoi, että mahdollisimman nopeasti vauva sitten siirretään omaan keskussairaalaan, lähelle kotia ja lähelle vanhempia. Heti kun vauva vain siirron ambulanssilla kestää.
Muistutti siitä, että vanhempien täytyy läsnäolon lisäksi muistaa pitää huolta itsestään ja muistaa nukkua ja syödä.
Jopa imetysasioista puhuttiin pitkät pätkät, maidon lypsämisestä ja siitä miten tärkeää se oman äidin maito on erityisesti keskosvauvalle.

Huomenna edessä on taas lääkäri ja vauvan ultraus. Sillä tiedolla sitten taas eteenpäin. Sykekäyrä, ultraus, lääkärintarkastus ja kirjaimellisesti päivä kerrallaan. Tällähetkellä tavoitellaan rv 32 täyttymistä. Se päivä koittaisi ensiviikon keskiviikkona.

Toistaiseksi vielä lapseton, mutta tuleva keskosen äiti.
-M-

Paluu maanpinnalle ja sairaslomalle. Perkele.

Kasvukontrollipäivä. Matto vedettiin taas jalkojen alta.
Johan tässä nyt monta viikkoa olikin kaikki hyvin. Liian hyvin ja tasaisesti.
Tiedättekö sen kun suututtaa niin, ettei meinaa housuissaan pysyä. Kun on pettynyt itseensä, niin että itkettää. Kun toivoo jotain niin paljon, että kääntää jo katseensa tuonne ylös jonnekkin, vaikkei oikein mihinkään uskokaan. Kun tekisi mieli hautautua peiton alle ja herätä kahden viikon kuluttua.
Siltä tuntuu tänään.

Kontrolli äitipolilla ja lääkärinä onneksi taas osaston ylilääkäri, erikoislääkäri Saranen. Mukava, rehellinen ja suorapuheinen. Luotettava mies.
Uutiset kuitenkaan ei kovin hyviä. Bebe on kasvanut viimeisen 10 päivän aikana vain vaatimattomat 56 grammaa. Painoarvion ollessa nyt sitten edelleen alle kilon. 966 grammaa, tarkalleen ottaen. Nyt on pudottu pois siltä alimmalta käyrältä. Viiva menikin vaakasuoraan sen sijaan, että olisi kohonnut kauniisti käyrän mukaan.

Napanuoran virtaukset oli muistaakseni jotenkin koholla. Virtauksessa oli siis toisensanoen vastusta. Eli ei hyvä.
Jos tuosta jotain hyvää kaivetaan, niin blokkeja, eli pysähdyksiä ei ainakaan vielä ollut havaittavissa. Virtaus on siis tasaista, vaikkakaan ei niin hyvää.
Ja koska virtaus oli huonoa, niin se heijastui heti hänen aivojensa veren virtauksessa. Se oli alarajoilla. Vielä ihan hyvä, mutta näkyi kuitenkin, että veri virtasi paremmin tärkeimmille elimille.

Verenpaine oli hyvä, ja käyrällä maatessa beben sykettä ei meinattu saada kunnolla kuuluviin, koska hän vaihtoi aina asentoa, kun kunnon kuuluvuus saatiin. Moninaisten viritysten jälkeen kuitenkin onnistuttiin. Ilmeisen hyvät oli sykkeetkin. Tasaiset jumpsutukset.

Viimeistään siinä vaiheessa kauhistuin, kun mainittiin Tampere. Ja seuraavassa lauseessa kortisoni.
Lääkäri soittikin TAYS:in päivystävälle synnytyslääkärille ja kertoi tilanteen. Tampereelta kuitenkin oltiin sitä mieltä, että ihan niin suuri hätä ei ole, että päivystystapauksena sinne tarvitsisi lähteä. Vauvan liikkeet kuitenkin tuntuu ihan hyvin.
Kiireellinen lähete sinne kuitenkin laitettiin. Lähipäivinä sitten pitäisi sieltä kuulua jotain. Puoleen tai toiseen. Viikkoja kun kuitenkin kasassa meillä on vasta 29+5.
Kortisonipiikki kankkuun ja kontrolliaika Seinäjoen äitipolille ensiviikon maanantaiksi, josko vaikka sinne Tampereelle lähtöä ei vaikka tulisikaan. Huomenna toinen kortisoni annos vielä, keuhkojen kypsyttelyksi. Varmuuden vuoksi, jos vaikka täytyy lähiviikkoina toimia, niinkuin lääkäri asian ilmaisi. Sokerit ei tälläkertaa kiinnostanut ketään. Vaikka hyviä ne kyllä on ollut onneksi.
Sairasloma, mielenrauha, syöminen, liikkeiden seuranta, henkinen hyvinvointi. Siitä on seuraavat päivät tehty.

Kannustus lähipiiristä on uskomatonta. Kun oma mieli on musta, ja usko jossain helvetin perkeleessä.
Ja tuo mun mies. Mitä mä olisin ilman? Miten mä pärjäisin, tai miten ME pärjättäisiin?
Voin kertoa, että ei kyllä mitenkään.

Taas mä toivon. Niin paljon me toivotaan, että tuo pieni pippuri kasvaisi. Kasvaisi mielummin tuolla vatsassa, kuin ulkopuolella. Me oltais mieluusti kotona vielä. Yhtenä kappaleena. Ja kasvettais. Isoksi ja vahvaksi.


Lapseton, edelleen. Ja vähän väsynyt vastoinkäymisiin.
-M-

910 g eli melkein kaksi pakettia voita.

Eihän vauvaa voi verrata voihin. Vauvan kokoa kuitenkin voi.
Tulipas monta voita alkuun. Mennään siis asiaan. Tänään eletään viikolla 28+6.

Viimeviikon torstaina kävimme Beben kasvukontrollissa yhdessä koko perhe. Meidän pieni perhe, minä, mieheni ja minun mahani. Käynti oli taas mieltä rauhoittava. Lääkäri oli sitä mieltä, että hän tuolla vatsassa on hyvin päättäväinen. Pysyi mittauksen ajan poikittain, vaikka raajat vispasikin kokoajan. Pää oikealla kyljelläni, jalat vasemmalla. Istukan takana, niin että mittaus oli taas hieman hankalaa. Mitat kuitenkin saatiin ja niiden perusteella Hän painoi 910grammaa. Napanuoran virtausten mittaus se vasta työlästä olikin. Mutta monen yrityksen jälkeen nekin onnistui. Kotiin tulleessa epikriisissä lukikin, että mittausten aikana vauva liikkui mahdottomasti.
Lapsivettä oli normaali määrä. Ja nuo napanuoran virtaukset oli hyvät. Hän kasvaa säännöllisesti ja tasaisesti sillä alakäyrällä. Ja edelleen olen sitä mieltä, että se riittää. Kunhan kasvaa.

Sokerit on ollut hyvät, ja sainkin luvan nyt vähentää mittauskertoja. Enää 2 kertaa päivässä. Aamun sokeri ja jokin arvo sitten tunti syömisen jälkeen (aamiaisen, lounaan, päivällisen tai iltapalan). Hyvin samaan tyyliin olen syönyt, kuin tähänkin asti. Ehkä vähän säännöllisemmin. Eikä ehkä karkkeja niinkään, vaikka normaalista poiketen niitä ei koko raskausaikana hirveästi ole tehnytkään mieli.
Tyytyväinen olen. Painoakaan ei ole tullut hirveästi tähän mennessä. Mutta sehän nyt vielä voi muuttua. Kunhan nyt sitä reipasta kahtakymmentä kiloa ei tulisi.

Lämpimät säät töissä istumisen lisäksi saa nilkat turpoamaan päivän aikana melkoisiksi limpuiksi. Viikonloppuna tilanne oli huomattavasti parempi, kun en paikoillani juuri istunut.
Yritän kyllä hillitä touhuilujani, mutta aika huonolla menestyksellä. En vain osaa, ja kun vointi sen sallii, niin puuhailen vielä niin paljon kuin jaksan ja pystyn.
Puutarha, kasvihuone ja piha ylipäätään vetää magneetin lailla puoleensa.

Hankinnat alkaa olla suurilta osin tehtynä.
Vaunut on valmiina, ostimme Ilmajoen Vaunulasta uudet mustat Firkon Swingit. Niissä vaunun koppa on oma osansa, ja ratasosa on erikseen. Näin tuo koppa on hieman suurempi, ja toivottavasti vauva mahtuu siihen nukkumaan vielä seuraavana talvenakin. Vaunujen renkaat on suuret, ilmakumirenkaat, näyttää hieman retrohenkisiltä.
Ja retroista mieleeni tulikin, että meillä on vintissä kirkkaan keltaiset mieheni siskolla käytössä olleet vaunut. Ihana anoppini on ne säästänyt. Pitäisi ne kiikuttaa sieltä alas, ja puhdistaa.
Turvakaukalo on testivoittaja, Brion Primo isofix telakalla. Toinen telakka olisi tarkoitus vielä hankkia, niin että molempien autossa on telakka kiinni valmiina, ettei sitä tarvitse siirrellä autosta toiseen.
Hoitopöytä hankittiin ystäviltä edullisesti käytettynä, ja siskoltani saamme lainaksi kauniin Stokken ovaalin muotoisen sängyn.
Siinähän ne suurimmat sitten onkin. Lisäksi on itkuhälyttimet, kuumemittari, niistäjä sekä  toinen toistaan suloisempia tutteja. Muutama tuttipullokin on varmuuden vuoksi jo ostettuna.
Pieniä vaatteita on pestynä ja viikattuna Hänen omassa laatikossaan kodinhoitohuoneessa. Vaatteita sain lainaksi siskoltani, muutamien itse hankkimieni lisäksi. Sideharsojakin on pestynä ja silitettynä, odottamassa niitä pieniä ja vaikka isompiakin maitopukluja.

Työaamut alkaa käydä vähiin. Määrittelemättömäksi ajaksi. Niin ajattelen tällähetkellä.


Lapseton, tuleva äiti.
-M-

Kahdeskymmenesseitsemäs viikko.

Niinhän tässä vain sitkutellaan viikko kerrallaan eteenpäin. Tänään on rv 26+0, ja ainakin viimeviikon kontrollissa hän mennä viiletti tasaisesti sillä alakäyrällä.
Kasvaa kasvaa, sitkeästi, kuin pieni pippuri.
Pippuriksi häntä tätinsä on alkanut nimittääkin.

Onhan hän. Sitkeä ja sinnikäs. Pieni, mutta pärjää.
Meille kyllä riittää se, että hän kasvaa. Ihan millä käyrällä hyvänsä. Edellisessä kontrollissa oli myös lapsiveden määrä normaali. Se tieto olikin suuri helpotus viimeksi kuulla. Edes joku on normaalia. Tuomiona kuitenkin oli, että edelleen meitä kontrolloidaan kymmenen päivän välein. Seurataan tarkasti, että pysytään jossain tahdissa tuon kasvun kanssa ja samalla vaksitaan myös tuota lapsiveden määrää.

Viimeviikolla kävin keskiviikkona myös sokerirasituksessa. Ja voitteko arvata, kun pitää olla 12 tuntia paastolla, syömättä ja juomatta, että miten vatsa kurnii nälkäänsä koko yön? Ja janottaa niin, ettei tiedä miten päin olisi. Joka vessakäynnillä tekisi mieli juoda puolilitraa JÄÄKYLMÄÄ VETTÄ. Mutta tyytyminen oli pieneen kulaukseen.
Ja ehkä ärsytyksestäkin johtuen pää oli kipeä jo valmiiksi koko yön.
Itse verikokeethan ei tuskaa tuottanut, eikä se sokeriliemen juominenkaan mitenkään mahdotonta ollut. Makeaa, etäisesti vadelman makua muistuttavaa lientä.
Pitkäksi vain aika tuli, istuessa ja odottaessa. Vaikka kirjakin oli mukana. Päänsärky vain yltyi aamun mittaan. Niinkin kovasti, että päätin jäädä loppupäiväksi kotiin.
Tulokset sain samana päivänä. Neuvolasta terkkari soitti tulokset, ja kuin anteeksi pyydellen ilmoitti, että paastoarvo oli hiukan yli rajan. Eli kun yksikin raja kolmesta paukahtaa yli sallitun, on diagnoosi raskausdiabetes.

Itseänihän tuo tulos, ei juurikaan yllättänyt. Ei oikeastaan ollenkaan. Olin tähän jo henkisesti valmistautunut. Tuomio mikä tuomio. Pah!
Maanantaina sitten kävin neuvolassa, ja sain ohjeet syödä lautasmallin mukaisesti, terveellisesti ja rasvattomasti. Ei herkkuja eikä karkkeja. Liikuntaa lisää. Sain myös verensokerimittarin kaikkine oheistarvikkeineen.
Reikä sormeen, pisara verta. Liuska koneeseen ja veripisara liuskaan. Helppoa ja nopeaa. Mutta, että viisi kertaa päivässä, ensi alkuun joka päivä.
Olen nyt mitannut kolme päivää, eli 15 kertaa. Ja joka ikinen arvo on ollut alle rajan.
Ja vaikka jokainen arvo olisikin alle, niin silti minun näitä sokereita on mitattava raskauden loppuun saakka.
Tuskin kuitenkaan joka päivä, vaan harvennetaan mittailuja sitten mahdollisuuksien mukaan. Mutta tämän kanssa me nyt eletään. Minkäänlaista syyllisyyttä en kuitenkaan tuosta diagnoosista tunne, vaikka olenkin ylipainoinen ja yli-ikäinen ja sukurasitekin tuon diabeteksen osalta löytyy. Kyllä tässä on niin monta muutakin asiaa ollut murheena tämän 26 viikon aikana, että yhdet sokerit menee tässä samaan syssyyn.

Huomenna on taas kasvukontrollipäivä. Käydään mittailemassa taas tuota pientä ihmisen alkua, joka ainakin liikkeistä päätellen on hyvinkin virkeä tapaus.
Kysyinkin tänään mieheltäni pihasaunassa istuessamme, että onko hän oikeasti ajatellut sitä, että tuolla vatsassani ihan oikeasti kasvaa pikkuinen alien? Josta puolet on häntä ja puolet minua. Hurjaa.
Mieheni vastasi että on kyllä miettinyt, että mitkähän ominaisuudet vauva sitten perii kummaltakin? Sehän tässä jännittääkin. Saamme kohta kasvattaa kauan toivomaamme yhteistä lasta. Joka ihan todellisesti on meidän verta ja lihaa. Meidän ikioma.

Rakastunut, onnellinen, vielä lapseton.
Raskaana kuitenkin.

-M-

Pienen beben elämää, ei enempää, ei vähempää.

Perjantain 22.4. kontrollikäynti huojensi mieltä hieman.
Vaikka kovin pikkuinen Hän on edelleen. Tasaisesti kuitenkin kulkee mitoissansa alakäyrällä. Nyt ei tarvinnut arpoa kätilön kuvailtavana, vaan aika oli onneksi lääkärille. Ja kun lääkäriksi vielä sattui osaston ylilääkäri, joka viimeksikin kätilön jälkeen asioita varmisteli, niin helpotti se omaa pääkoppaa kummasti.
Haluan mielummin kuulla rehellisesti ja suorapuheisesti sen, miten asiat ovat. Enkä jäädä epätietoisuuteen ja arpomaan asioita omassa päässäni.
Sehän ihmisen hulluksi saa, jos alkaa ihan itse tekemään diagnooseja, ja googlaamaan mahdollisia tekijöitä tai sitä mitä asioista mahdollisesti seuraa.

Lääkäri ultraili kaikessa rauhassa, mittaili tarvittavat mitat ja tsekkasi vielä tuon sydämenkin huolella.
Sydän oli kunnossa, siitä ei löytynyt mitää poikkeavaa. Mitat antoi painoarvioksi 410 g. Eli Hän tosiaan oli kasvanut viime kerrasta riittävästi. Tasaisesti alakäyrällä. Kaikki mitat oli kasvanut samaan tahtiin.
Istukka on vain niin täydellisesti tuossa edessä, että hänen kuvaamisesna on haastavaa. Lääkäri oli jopa sitä mieltä, että saattaa olla, ettei 3d kuvaa saada koko raskauden aikana, jos istukka on ja pysyy noin. Istukan ja beben väliin tarvittaisiin ilmeisesti enemmän tilaa, niin että kuvaus onnistuisi.

Mehän kyllä pärjätään ilmankin, näkeehän Hänet sitten, kun Hän syntyy. Toinen mitä ei vieläkään ole kunnolla nähty, on sukupuoli. Salamyhkäinen kaveri. Ja toisaalta aivan samantekevä tieto. Edelleen tärkeintä on se, että Hän syntyy elävänä tähän maailmaan. Meidän perheeseen.

Lapsiveden määrääkin mittailtiin, ja sitä on vähän, mutta riittävästi vielä. Siinä on tuon kasvun lisäksi toinen asia mitä meistä kontrolloidaan. Istukan virtauksia mittaili lääkäri myös hyvin tarkasti. Virtaukset oli kunnossa. Hyvät.
Eli vieläkään siis ei selvinnyt syytä tuohon hitaampaan kasvuun.
Sen verran vielä tsekattiin, että sain käydä jättämässä 7 putkilollista verta, tarkistetaan virusvasta-aineet.
Muistaakseni nuo on kyllä katsottu silloin hoitojen alkaessa, ja silloin kaikki oli kunnossa. Mutta parempi tietysti varmistaa, kaikki mahdollinen.

Nyt me jatketaan mahdollisimman normaalia elämää. Edellenkään suurempia ponnistelematta. Ainakin tuo vatsan seutu on pyöristynyt, ja pikkuiset liikkeet tuntuu hiljakseen tuolla kyljissä. Dopplerilla edelleen kuunnellaan tuota tasaista sydämen jumpsutusta. Se saa hymyn huulille.

Niin ja olinhan neuvolassakin tällä viikolla. Sain raskaustodistuksen Kelaa varten, tein äitiyspakkaushakemuksen, sekä äitiysraha/vanhempainraha hakemuksen.
Virallinen äitiysloman alkamispäivä on 13.7. Nyt pitäis vielä hoitaa Hänelle vakuutus. Ja olishan tässä vielä käytännön hankitoja tehtävänä. Turvakaukalon haluan uutena, vaunuilla ei niin ole väliä, kunhan on siistit, helpot käyttää ja laittaa kasaan.
Päivä kerrallaan. Intoilematta, mutta ei ehkä ihan niin kauhuissaan.

Lapseton, raskaana, rakastunut.
-M-

Raskaus on onnellisinta aikaa naisen elämässä. In my ass.

Luottavaisesti raskaana. Pyh!
Jo tuo onnellisuus taas karisi harteilta. Ei voida onnea meille helpolla suoda.
Taas kerran kysyn sitä, että mitä pahaa mä oon tehnyt ansaitakseni tämän kaiken huolen ja murheen? Miksi minä, miksi me, MIKSI?!

Eilisen piti olla ihan peace of cake. Kaiken piti vihdoin ja viimein olla hyvin. Rakenneultran piti olla elämämme onnellisin päivä. Varmistus siitä, että kaikki on hyvin. Vahvistus epäilyille hänen sukupuolestaan. Varmistus sille, että meistä tulee elokuussa äiti ja isä.

Ihan niinkuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Vaikka voihan kaikki olla edelleen ihan hyvin. Mutta. Jokakerta on joku helvetin mutta.

Eilen oli siis rv 21+1, mutta ultran mittausten mukaan hän vastaa kooltaan rv 19 kokoista sikiötä. Eli ei siis vastaa kasvultaan tai kooltaan raskausviikkojen mukaista. Vaikka ennen tätä tehdyissä ultrissa hän on aina vastannut kooltaan ikäistään. Meillä kun ei kuitenkaan tuo hedelmöittymisajankohta voi olla epäselvä. Se on tasantarkkaan päivälleen tiedossa ja aivan vuorenvarma.

Hyvä asia kuitenkin oli se, että hän on kooltaan pienempi säännöllisesti, eli pään, vartalonympäryksen ja reisiluun mitta vastasivat kaikki samaa rv 19 kokoa. Ja ilmeisesti kaikki muutkin mitat. Muita mittoja meille ei tarkemmin kerrottu, kuin tuo pään mitta, eli pdb, joka oli 43 mm. Painoarviota ei sanottu ollenkaan. Mutta tuskin tosiaan vielä on tuota 400 grammaa, niinkuin edelleisessä postauksessa jo hehkutin.
Sisäelimet oli kuitenkin kohdillaan, samoin kuin aivot ja mitat joita niistä otettiin. Sydäntä ei kunnolla saatu tutkittua, kun edessä oleva istukka jotenkin varjosti, niin ettei kunnolla nähnyt. Kammioita kyllä erottui, mutta ilmeisesti ne isot verisuonet ja virtaukset jäi hämärän peittoon.
Ensin ultrasi kätilö ja sitten vielä toiseen kertaan osaston ylilääkäri. Tämä ystävällinen ylilääkäri oli kuitenkin kovin kannustava, ja sanoi, että paremmin sydäntä saadaankin kuvattua vasta viikoilla 26-28. Ja mitä tuohon hänen pieneen kokoonsa tulee, niin siihen ei oikein minkäänlaista selitystä ollut. Se voi johtua monestakin eri syystä.
Istukan toimintahäiriö, kromosomihäiriö, napanuoran virtaukset huonot tai sitten ei mikään olekaan vialla. Hän vain on pieni. Herra ylilääkäri kuitenkin yritti lohduttaa sanomalla, ettei tämän takia nyt kannata yöuniansa menettää.
Nyt odotamme sitten piinaavat 2 viikkoa, jolloin on seuraava ultra. Kasvukontrolli.

Eli taas meitä seurataan ja tarkkaillaan. Mikä tietysti on hyvä asia. Mutta voitteko kuvitella miten pitkät kaksi viikkoa on taas edessä? Yksi yö ja päiväkin on tuntunut pitkältä.
Kokoajan me pelätään ja odotetaan jotain. Viimeiset kaksi vuotta on pelätty, toivottu ja odotettu. Ja voin kertoa, että tähän piinaan ei totu.
Ja kenenkään ei enää kannata sanoa, että nyt vain nautit olostasi. Ja olet onnellisesti raskaana.
En nauti. En nauti hetkeäkään, ennenkuin tiedän, että hän on kasvanut sen kokoiseksi, että hän voi selvitä elävänä ja hengissä tähän maailmaan. Elän päivän kerrallaan. Ja sitten viikon kerrallaan.
Siihen hänen kasvamiseensa tarvitaan nyt varmasti vielä enemmän kuin se 3 viikkoa, mikä oli raja, että edes yritetään pelastaa, jos hän syntyisi ennen aikojaan. En jaksa uskoa, että hän olisi vielä tarpeeksi vahva jaksaakseen 24 viikon ikäisenä, kun on vielä noin pieni.

Mutta, nyt ei auta taas kuin kasata pääkoppaa, yrittää toivoa, että hän kasvaa. Kasvaa isoksi ja vahvaksi, kuin isänsä.

Lapseton. Eikä enää luottavainen.
-M-

21 viikkoa on nyt täynnä.

Niin ne viikot kuitenkin kuluu. Äkkiä.
Nyt ollaan tällä raskausretkellä jo yli puolen välin. Kuulostaa hurjalta.
Hän on nyt noin 400 g painoinen ja 26 cm mittainen. Kovin pikkuinen vielä, mutta venyttää vatsannahkaani mukavasti. Enää ei tavalliset housut jalkaan mahdu, ja takit alkaa kinnata tuosta navan seudulta.
Vaikka painoa ei montaa kiloa olekaan tullut, niin silti vatsa kasvaa. Eikä sillä, ei tuota painoa tarvitsisi montaa kiloa tullakaan. Näilläkin pärjätään. Mitään paineita en silti tuosta aiheesta aio ottaa, ja sen olen kyllä hyvin selkokielisesti myös neuvolassa tuonut esille. Niin kauan kun bebellä on kaikki hyvin, eikä paino aiheuta sille ongelmia, niin painoni on oma asiani. Itse kiloni kannan.

Huomenna on tiedossa taas jännittävä päivä. Hematoomasta kontrolli ja RAKENNEULTRA. Tuo rakenneultra jännittää, vaikka toisaalta luotan siihen, että kaikki on hyvin, koska ainakin np-ultran aikana kaikki oli mallikkaasti. Kaikki tuleva tieto kuitenkin otetaan vastaan, oli se tieto sitten mitä tahansa. Ja vaikka meille on aivan yhdentekevää se, että kumpaa sukupuolta tuo salamatkustaja edustaa, niin väkisinkin vatsanpohjaa kutkuttaa tieto siitä, että huomenna tuokin mahdollisesti selviää. Hui!

Päivät ja viikot kuluu kyllä huomattavan paljon mukavammin, kun saa olla töissä. Ainut mikä viime viikkoina on vähän vaivannut on se, että jalat meinaa hieman turvota työpäivän aikana. Turvotus menee kyllä melko nopeasti ohi, kunhan hetkeksi oikaisee työpäivän jalkeen. Mukavaa on ollut myös puuhastella pihalla. Haravointia ja loputonta oksien keräämistä. Kottikärrykaupalla. Nyt sitä on tehtävä, kun vielä taittuu kumartelemaan ja kyykkimään.

Palaan taas, lähipäivinä, kun on jotain kerrottavaa.

Lapseton, mutta luottavaisesti raskaana. Hieman jopa onnellinen.
-M-

Paluu arkeen ja rauhallisesti töissäkäyväksi ihmiseksi.

Hui, ompas kolme viikkoa kulunut yhdessä hujauksessa.
Nyt eletään siis raskausviikkoa 17+5. Päivä ja viikko kerrallaan eteenpäin.
Viime postauksen jälkeen onkin tapahtunut taas melkoisesti. Maanantaina 22.2. oli kontrolli tuosta hematoomasta synnärin päivystyksessä. Odotellessa meni taas useampi tunti, mutta kyllä sen kestää, kun tietää että saa tietoa tilanteesta ja mielensä rauhoittumaan nähdessään sen pienen ihmeen liikkuvan tuolla vatsassa vimmatusti. Tilanne ei ollut juuri muuttunut, vuoto rauhoittunut, mutta hematooma hieman kasvanut. Crp ja leukosyytit olivat kuitenkin kohonneet edellisestä mittauksesta vähäsen, mutta olivat vielä kohtuulliset, niin että antibioottia ei tarvinnut aloittaa. Pääsin kotiin, lepäilemään ja ottamaan rauhallisesti.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä vuoto kuitenkin taas yltyi, ihan reippaaksi veriseksi vuodoksi. Perkele, että vastustaa.
Soitin aamulla jo ennen seitsemää synnärille, kerroin asiani ja sain kätilöltä ohjeet aloittaa Caprilonit ja tulla päivystykseen tarkastuttamaan tilanne.
Olin synnärillä aamulla kahdeksan jälkeen ja odottelin vuoroani taas muutaman tunnin.
Eihän minulla kuitenkaan hengenhätää ollut, enkä vuotanut kuiviin.
Pääsin lääkärille, crp ja leukkarit olivat taas nousseet. Kohdunkaula oli hyvän mittainen, yli 4 cm. Mutta verta vuoti kokoajan. Hematooma oli edelleen kasvanut, ja oli nyt kooltaan suunnilleen 1,5 cm × 3 cm. Ei suuri, mutta riittävä kuitenkin.
Lääkäri sanoi, että nyt tilanne on se, että jäät osastolle, jatketaan Caprilonia ja aloitetaan antibiootit. Häkellyin, ja kysyin tyhmänä, että ai nyt hetikö jään tänne?
No nii-in, heti.
Kävin laittamassa parkkimittariin lisää rahaa ja soitin uutisen miehelleni.
Yritin kertoa asian niin, että hän ei säikähtäisi. Vaikka samalla itse pidättelin itkuani, peloissani tilanteesta. Onhan se pelottavaa, vaikka samalla turvallistakin jäädä osastolle. Siellä kuitenkin tarkkaillaan tilannetta kokoajan, ja pidetään sinusta hyvää huolta.
Viestitin tilanteen myös äidilleni, siskoilleni, ystävälleni ja anopille.

Synnärin hoitaja keräsi minulle sairaalan vaatteet, tulosti rannekkeen ja vei minut naistentautien osastolle. Hieman hämilläni vaihdoin vaatteet, ja soitin sitten miehelleni, että millä osastolla olen ja että auton saisi hakea pois, koska heti seuraavana päivänä pois en pääse.
Hyvää huoltahan tuolla tosiaan pidetään, ruokaa ja lääkkeitä tuodaan tasaiseen tahtiin. Oma huone, telkkari ja sänky.
Mitäs sitä muuta. Seuraa ainoastaan kaipaa. Ja unta.
Ensimmäisenä yönä en juuri nukkunut. Kello tikitti, ilmastointi hurisi, valot häiritsi, hoitaja kävi yölläkin tsekkaamassa vointia. Miestä ja omaa sänkyä oli ikävä.

Kaksi yötä ja kolme päivää. Vuoto rauhoittui ja tilanne tasaantui. Kotiuttamassa meitä oli lauantaina meille hyvin tutuksi tullut lääkäri. Nimittäin lääkäri, joka oli hoitanut meitä jo koko tämän lapsettomuusrumban ajan. Hän on selkokielinen ja suorapuheinen.
Nytkin kertoi realiteetit ja tilanteen melko koruttomasti.
Verenpurkauma (hematooma) joka vuotaa ja kohonneet tulehdusarvot ei ole hyvä yhdistelmä. Runsas vuoto haurastuttaa sikiökalvoja, ja jos kalvot puhkeaa ja lapsivesi pääsee poistumaan ennen aikojaan, ei sille kukaan voi tehdä mitään.
Viikolle 24 pitäisi selvitä, että vauvaa yritettäisiin pelastaa, viikolla 32 saisi synnyttää Seinäjoella, eikä tarvitsisi TAYS:iin lähteä, viikon 34-35 paikkeilla synnytystä ei enää yritettäisi estellä. Siinä tavoitteet.

Lepo, yhdyntäkielto (viimeiset kaksi vuotta joku muu kuin me itse, on hallinut seksielämäämme), seuraava kontrolli 8.3. ja sitten katsotaan jatko. Antibiootit jatkui kotona vielä 5 päivää, Caprilonit lopetettiin, kun vuotokin rauhoittui.
Olipas ihana olla kotona. Ja tuon reissun opettamana osaan ottaa rauhallisesti kotonakin. Mielummin nimittäin otan rauhallisesti kotona, kuin makaan keskussairaalassa. Huoh!

Kontrollissa hematooman todettiin edelleen olevan paikoillaan. Mutta koska tilanne on rauhallinen, vuotoa ei ole, kohdunkaula on täysimittainen. Vauva voi hyvin, liikkuu aktiivisesti ja vastaa täysin kooltaan menossa olevia viikkoja, niin voin palata töihin, jos mahdollista on tehdä jotain kevyempää työtä. Isossa firmassa työskennellessä on se hyvä puoli, että oli helppo löytää minun tilanteeseeni sopivaa työtä, siitä kiitos henkilöstöpäällikölle.
Pian olen siis ollut taas viikon töissä, ja tuntuu siltä, että olen niinkuin uusi ihminen. Tietysti huoli edelleen on olemassa tuosta meidän ihmeestä, mutta mieli rauhoittuu joka kerta, kun dopplerin laskee, nyt jo kovasti pyöristyneelle vatsalle.

Niin, ja etten unohtaisi hehkuttaa: oksentaminen on mennyttä aikaa tässä raskaudessa. Se loppui vähän niinkuin puolisalaa tuolla sairaalareissulla.


Kahdeksattatoista viikoa raskaana.
-M-

Raska(u)sviikko 14, pelko ja usko, tutut tunteet.

Nyt eletään siis raskausviikolla 14+3.
Oksennusta riittää edelleen, jokaikinen aamu. Hammaspesu, oksennus, mehua, oksennus, lisää juomista, oksennus, aamupala ja oksennus. Ja ehkä vielä jonkin ajan kuluttua kerta kiellon päälle.
Tuntuu, että olen tottunut jo tuohon. Mutta kurkku alkaa olla jo melko karhea ja päivä päivältä ylävatsaan sattuu tuo oksentaminen enemmän ja enemmän.

Niskapoimu-ultrassa olimme yhdessä mieheni kanssa helmikuun alussa. Hän, tuo pieni salamatkustaja, jota ei vielä ulospäin näy, voi siellä vatsassa oikein mainiosti, niinkuin kätilö asian ilmaisi.
Itsepäinen vain oli niinkuin isänsä ja rauhallinen niinkuin äitinsä. Sitkeästi pysyi niin, ettei kätilö meinannut milläään saada mitattua niskasta tuota turvotusta.
Tökittiin ja pökittiin, kävelin ja hypin & pompin tutkimuksen välillä. Mitta saatiin ja se oli hyvä 1,2-1,4 mm, eli ei mitään hälyyttävää. Veriseulan tuloksetkin olivat hyvät, eikä edes ikäni nostanut riskilukua niin, että meille olisi lapsivesipunktiota tai istukkabiobsiaa suositeltu. Luojan kiitos! Olisi ollut piinaavaa, edes ajatella, että jokin vielä voisi olla pielessä.

Mieheni kanssa olimme kyllä jo puhuneet, että jos hänessä jokin vika olisi, niin olisi se kyllä melko ihme. Hän on jo tähän mennessä selvinnyt spermanäytepurkista ja munasolupunktioputkista maljalle, jossa on kasvatuskaapissa viettänyt 6 päivää, sitten parin kuukauden pakastamisesta -196 asteessa, tuosta syväjäästä sulatuksesta taas labraan ja putkeen. Siirrosta tuonne kohdun poimuihin, tarttunut minuun tiukasti.
Luulisi karsiutuneen jo, jos jokin vika vielä olisi ollut.
Sitkeä pakkaus, joka nyt on jo kasvanut siitä pienestä pavun kokoisesta möykystä 10 cm pitkäksi sikiöksi, joka painaa jo noin 50 grammaa.
Tuolla pienellä ihmeellä on jo kaikki sisäelimet, varpaat ja sormet jo erottuu ultrassa. Silmät, nenä, suu ja korvat. Ja jopa hiuspyörteet sikiön päässä alkavat erottua.
Pieni sydän pumppaa 28 litraa verta joka päivä.
Ja miten ihanalta tuo pienen sydämen pampatus kuulostaakin.

Kotidopplerilla löytää hänet jo ihan helposti, ja sydämen tsupsutus kuulostaa todella helpottavalta. Varsinkin tälläviikolla tuo doppler on tuonut varmuutta siihen, että hän siellä todellakin on.

Olimme tämän kuluvan viikon Rukalla talvilomalla mieheni ja siskojeni perheiden kanssa. Tiistaina lähdimme mieheni kanssa kahdestaan syömään Kuusamon tropiikin O'Learysiin. Ennen ruokailua kävin vessassa, ja mitäpäs muuta, kuin pyyhkiessä paperiin tulikin hieman verta.
Yritin kasata ajatukseni ja todistaa itselleni, että kaikki on varmasti hyvin. Se on vain jotain viatonta, normaalia vuotoa, jota raskausaikana on monilla naisilla.
Kerroin miehelleni, saimme ruokaa pöytään, mutta jostain syystä se ei oikein maistunut kummallekkaan. Kävin tuon syömisen aikana vessassa useamman kerran ja joka kerrallla vuoto vain runsastui.
Sulloin tukon paperia housuihini ja päätimme, että käymme Kuusamon terveyskeskuksessa päivystyksessä, josko siellä ultralla nähtäisiin mikä on asian laita.
Iso käsi Kuusamon päivystykselle, hoitajat ottivat minut heti tosissaan, pääsin makuulle ja lääkärikin tuli paikalle jo parinkymmenen minuutin kuluttua saapumisestamme.
Päivystävänä lääkärinä oli suomen nuorin dosentti Joonas Kauppila, josta hoitajatkin tuntuivat olevan kovin ylpeitä.
Eikä varmasti suotta. Ystävällinen nuori mies, joka puhui selkokielellä ja käytti maalaisjärkeä. Hän katsoi ultralla, ja kaikki siellä kohdussa oli oikein hienosti. Sydän sykki kovasti ja kädet viuhtoivat vimmatusti.
Huokaus, molempien suusta pääsi syvä helpotuksen huokaus. Terveyskeskuksen käyntimaksu on pieni hinta mielenrauhasta.

Takaisin mökille, loma jatkukoon. Vuotoa kuitenkin oli enemmän ja vähemmän. Jonain yönä vessassa käydessäni oikein lorahti kirkasta verta.
Ei oikein nostata fiilistä. Vuoto oli kuitenkin kohtuullista, joten katsoin, että voimme odottaa perjantain neuvolakäynnille, josko sitten tarkemmin selviäisi mistä tuo johtuu.

Loma oli ohi, ja pitkän ajomatkan päätteeksi oma sänky tuntui paremmalta kuin koskaan ennen. Neuvola oli siis eilen aamulla. Kerroin terveydenhoitajalle tilanteesta, ja käynti aloitettiinkin heti ultralla ja kuuntelemalla sydänäänet. Kaikki hyvin!
Hoitaja kirjoitti kuitenkin lähetteen Seinäjoelle synnytysvastaanoton päivystykseen.
Muuten neuvolakäynti oli oikein mukava. Lähinnä keskustelimme lapsen kasvatuksesta ja siitä millaisia haluamme vanhempina olla tulevalle lapselle.
Paljon olemme jo yhdessä kotonakin asiasta puhuneet, ja kasvatusperiaatteet tuntuu olevan hyvin samankaltaiset meillä molemmilla. Hyvä niin.

No neuvolan jälkeen ajelimme Seinäjoelle, ja istuimme odottamaan vuoroamme.
Odotusaikaa kertyikin melkein 4 tuntia, mutta kyllä se sen väärti on, että saa tietää mikä on vialla. Vuoromme koitti, ja ystävällinen hoitaja ja erikoistuva nuori lääkäri otti meidät vastaan. Sisätutkimus ja ultraus selittivät hieman asiaa.
Istukka on tällähetkellä aivan kohdunsuun reunassa, pieni hematoomakin löytyi, ja ilmeisesti tuo vuoto on nyt peräisin tuosta hematoomasta.
Tulehdusarvot olivat pikkuisen koholla, mutta tuolla hetkellä vuotoa ei ollut.
Kontrolliaika maanantaille, tuonne samaiseen päivystykseen. Katsotaan crp uudelleen ja tarkistetaan että mitä tuolle hematoomalle kuuluu, kasvaako se, vai kuihtuuko. Antibiootit sitten, jos tulehdusarvot ovat nousseet.

Sain myös Caprilonia, jos vuoto vielä jatkuu. Tuo lääke hillitsee tuota verenvuotoa. Mutta käytän sitä vain sitten tarvittaessa. Nyt tilanne on rauhallinen, kuten myös mieleni.
Maanataina kontrolli ja katsotaan sitten taas päivä kerrallaan eteenpäin.

Sanoin jo, että ikäni taitaa olla tätä raskautta vastaan, tai mistä lie sitten johtuukin, niin minulle tuntuu nyt tulevan kaikki mahdolliset vaivat ja ongelmat jotka raskauteen jollain tapaa vain liittyy.

Päivä päivältä silti olen onnellisempi, ja varmempi siitä, että josko kuitenkin kaikki sujuu hyvin loppuun saakka.


Edelleen lapseton, mutta raskaasti raskaana.
-M-

Olen nähnyt sydämen sykkivän. Viimeksi tänään.

Nainen hehkuu raskausaikana.
Tuo lause hymyilyttää.

No varmasti poskeni hehkuvat punaisina, kun aamulla ensitöikseni yökkäilen vessanpöntöllä.
Älkääkä ymmärtäkö väärin. En todellakaan valita yökkäilyistä, tai siitä että minua kuvottaa lähes 24/7.
Hyvästi kahvi. Vaikka ei sillä, sitä ei kyllä ole ollut ikävä. Teelläkin pärjää.
Kahvinkeitin haiseekin kamalalta. Ja se onkin mielenkiintoista, että hajuaisti tuntuu muuttuneen jäätävän tarkaksi.
Niin pahojen, kuin hyvienkin hajujen ja tuoksujen suhteen.
Onnellinen olen siitä, että minua ei närästä. Oikeastaan ollenkaan.
Mielitekojakaan ei ole mainittavasti. Verilettuja ostin jonain päivänä, ja söinkin vaikka niiden tuoksu ei mairitellutkaan ollenkaan. Ja vissyä juon suuria määriä.
Miestäni närästää, ja hänellä on myötätunnosta myös mielitekoja. Eräänä iltana hän olisi halunnut hetipaikalla höyrytettyjä kasviksia. Hmmm....
Hassu mies, mutta niin rakas.

Poskeni hehkuvat varmasti myös yöllä, kun on kuuma ja nousen neljättä kertaa pissalle. :)
Kyllä, minua pissattaa hirveästi. Mutta se tietysti saattaa johtua siitä, että yritän tankata mahdollisimman paljon, etten kuivuisi oksentelun takia ja joutuisi tiputukseen.
Kotona on hyvä olla.

Hehkun myös suunnatonta iloa ja onnea, katsoessani ultrakuvaa tuosta pienestä ihmeestä, joka sisälläni kasvaa. Mielenrauhani säilyttääkseni, ystävällinen neuvolantäti lupasi tänään kurkata ultralla, että kaikki on varmasti hyvin. Sain nähdä jo kolmannen kerran tuon pienen sydämen sykkivän kiivaasti ja tasaisesti.

En saa siitä kyllikseni. Siitä, että näen omin silmin, että kaikki on hyvin.
Neuvolan ultrahan on surkea, niin ettei siitä kuvasta juuri tolkkua saa. Mutta ne valkoiset pienet sydämen läpät jotka siellä läpättää, niin ne on ilahduttavat nähdä.

Hehkun varmasti edelleen myös pelosta. Jännityksestä, siitä että onko kaikki hyvin ja meneekö kaikki loppuun saakka hyvin?
Ensiviikon maanantaina, eli 1.2. onkin taas jännittävä paikka. Nimittäin niskaturvotus ultra. Tai niskapoimu-ultra. Miten nyt haluaakin kutsuttavan.
Siitä lähtien kun aika kolahti postilaatikkoon, olen miettinyt sitä, mitä jos vaihtoehtoa.
Mitä jos niskaturvotusta on paljon? Mitä jos veriseulan tulokset ja niskaturvotus ja tietysti mun ikä nostaa tuon riskiluvun niin korkeaksi, että meille suositellaan lapsivesipunktiota?
Mitä jos?

Se sitäpaitsi on enemmän kuin todennäköistä. Ikäni ei ole meidän puolella.
Mutta se, että haluammeko lapsivesipuntioon, onkin sitten vaikampi kysymys.
Haluammeko tietää? Mitäs sitten jos jokin kromosomihäiriö onkin todennäköinen?
Haluammeko ottaa riskin, joka tuossa punktiossa on? Tietentahtoen en halua nostaa keskenmenon riskiä yhtään.

Paljon mietittävää ja pohdittavaa.
Muiden on helppo sanoa, että nyt vain nautit joka hetkestä ja olet onnellinen.
Olisinhan minä, jos pystyisin. Tai siis tietysti aika ajoin olenkin onnellinen. Olen onneni kukkuloilla. Ja nautin. Sen minkä pystyn. 💓

Edelleen lapseton, mutta onnellisesti raskaana.
-M-

Usko, epäusko, pelko, toivo, ONNI.

Pelottaa. Taas. Mutta nyt eri syystä kuin koskaan ennen eläessäni.
Pelottaa melkein niin, että taas itkettää. Mutta ei kuitenkaan.

Olen kuvitellut aina, että positiivisen raskaustestin tekeminen on maailman onnellisin hetki. Maailman onnellisin päivä. Mutta eipäs se ollutkaan.
Se oli pelottavaa.

Mitä, minäkö, onko tämä totta, ei se kuitenkaan pysy, EI VOI OLLA TOTTA?

Ensimmäisen testin tein jo joulukuun 8 päivänä, eli siirrosta oli vasta viikko. Testiin tuli ihan hetkessä hailakka toinenkin viiva. Siis kaksi viivaa vierekkäin.
Tein testin myös kahtena seuraavana päivänä. Viivat vain vahvistui. Ja sitten pp 10 tein ensimmäisen Clearbluen digitestin, jonka näyttöön pärähti RASKAANA 2-3.
Seuraavan testin tein virallisena testipäivänä, eli 15 joulukuuta. Kun siirrosta oli kulunut 2 viikkoa. Positiivinen. Vahvasti positiivinen.
Hullua.

Soitin klinikallemme, josta onniteltiin positiivisesta tuloksesta ja katseltiin kalenterista meille aika varhaisraskauden ultraan. Ilmoitin testin tuloksesta myös TAYS:lle, koska he toivovat tuloksen, oli se mikä hyvänsä. Aika ultraan saatiin tammikuun 4 päivälle. Koska välissä oli joulun ja uudenvuoden pyhät sekoittelemassa kalenteria. Ja mielellään kai tuo aika annetaankin raskausviikolle 7, niin että jos ultrassa jotain on näkyäkseen, niin siellä sitten myös varmasti näkyy.

Onhan tässä jännitetty. Voitteko kuvitella miten pitkiltä päivät tuntuu, kun odotat jotain tuollaista tietoa? Miten helvetin pitkiä ne päivät on. Ja yöt. Yrität elää normaalisti.
Tarkkailet jokaikistä oiretta, tai sitä että oireita ei ole.
Se, että jokaikistä vessareissua pelkää. Sitä, että koska se vuoto alkaa? Alkaako se?

Se, että haukottelet kokoajan. Lähes taukoamatta. Nukut päiväunia, vaikket oikeasti koskaan tee niin. Koko kroppaan puskee finnejä, ja olet iloinen niistä. Itket, kun työmatkalla tulee radiosta joku niiiiiiin ihana biisi. Hiukset rasvoittuu samantien kuin sammutat föönin, edellisen pesun ja kuivauksen jäljiltä. Se kun päivän paras hetki on se, kun saat koko kroppaa ahdistavat rintsikat pois töistä kotiin tultuasi. Se, että luulet potevasi krapulaa, vaikka edellisestä bissestä on 2 kuukautta.

Raskaana. Hassu tunne. Enkä uskoisi sitä vieläkään, jos minulla ei olisi kuvaa siitä 15 millisestä pienestä kätyristä, joka sisälläni asustaa.
Siitä, jonka sydämen lyönnit näimme käsikädessä mieheni kanssa maanantaina iltapäivällä. Siitä pienestä pavun kokoisesta tyypistä, josta lapsettomuuslääkärimme ja hoitajamme meitä vilpittömästi onnitteli.

Meidän kolmen ja puolen vuoden odotus on muuttunut yhdeksän kuukauden odotukseksi. Tänään eletään vasta raskausviikkoa 8+0, eli tässä on vielä monta mutkaa matkassa. Ja suunnilleen 30 viikkoa odotusaikaa jäljellä.

Seuraava iso etappi on 18 tammikuuta, kun ensimmäinen äitiysneuvolakäynti on edessä. Minulla. Ja kunhan np.ultrasta raskausviikolla12 selvitään, niin sitten odotettavaa on enää 26 viikkoa.

Pessimisti ei pettyisi. Mutta nyt yritän iloita, olla onnellinen ja yhtä positiivinen, kuin se kauan odotettu kaksiviivainen raskaustesti. Ja toivon, että mitään pahaa ei tapahtuisi. Yrittäen pitää mielessä kaikki mahdolliset realiteetit.

Varmasti tulen pelkäämään koko tämän tulevan raskausajan. Mutta yritän muistaa myös nauttia.

Edelleen lapseton. Mutta nyt virallisesti ja todistetusti raskaana.
-M-