Olen nähnyt sydämen sykkivän. Viimeksi tänään.

Nainen hehkuu raskausaikana.
Tuo lause hymyilyttää.

No varmasti poskeni hehkuvat punaisina, kun aamulla ensitöikseni yökkäilen vessanpöntöllä.
Älkääkä ymmärtäkö väärin. En todellakaan valita yökkäilyistä, tai siitä että minua kuvottaa lähes 24/7.
Hyvästi kahvi. Vaikka ei sillä, sitä ei kyllä ole ollut ikävä. Teelläkin pärjää.
Kahvinkeitin haiseekin kamalalta. Ja se onkin mielenkiintoista, että hajuaisti tuntuu muuttuneen jäätävän tarkaksi.
Niin pahojen, kuin hyvienkin hajujen ja tuoksujen suhteen.
Onnellinen olen siitä, että minua ei närästä. Oikeastaan ollenkaan.
Mielitekojakaan ei ole mainittavasti. Verilettuja ostin jonain päivänä, ja söinkin vaikka niiden tuoksu ei mairitellutkaan ollenkaan. Ja vissyä juon suuria määriä.
Miestäni närästää, ja hänellä on myötätunnosta myös mielitekoja. Eräänä iltana hän olisi halunnut hetipaikalla höyrytettyjä kasviksia. Hmmm....
Hassu mies, mutta niin rakas.

Poskeni hehkuvat varmasti myös yöllä, kun on kuuma ja nousen neljättä kertaa pissalle. :)
Kyllä, minua pissattaa hirveästi. Mutta se tietysti saattaa johtua siitä, että yritän tankata mahdollisimman paljon, etten kuivuisi oksentelun takia ja joutuisi tiputukseen.
Kotona on hyvä olla.

Hehkun myös suunnatonta iloa ja onnea, katsoessani ultrakuvaa tuosta pienestä ihmeestä, joka sisälläni kasvaa. Mielenrauhani säilyttääkseni, ystävällinen neuvolantäti lupasi tänään kurkata ultralla, että kaikki on varmasti hyvin. Sain nähdä jo kolmannen kerran tuon pienen sydämen sykkivän kiivaasti ja tasaisesti.

En saa siitä kyllikseni. Siitä, että näen omin silmin, että kaikki on hyvin.
Neuvolan ultrahan on surkea, niin ettei siitä kuvasta juuri tolkkua saa. Mutta ne valkoiset pienet sydämen läpät jotka siellä läpättää, niin ne on ilahduttavat nähdä.

Hehkun varmasti edelleen myös pelosta. Jännityksestä, siitä että onko kaikki hyvin ja meneekö kaikki loppuun saakka hyvin?
Ensiviikon maanantaina, eli 1.2. onkin taas jännittävä paikka. Nimittäin niskaturvotus ultra. Tai niskapoimu-ultra. Miten nyt haluaakin kutsuttavan.
Siitä lähtien kun aika kolahti postilaatikkoon, olen miettinyt sitä, mitä jos vaihtoehtoa.
Mitä jos niskaturvotusta on paljon? Mitä jos veriseulan tulokset ja niskaturvotus ja tietysti mun ikä nostaa tuon riskiluvun niin korkeaksi, että meille suositellaan lapsivesipunktiota?
Mitä jos?

Se sitäpaitsi on enemmän kuin todennäköistä. Ikäni ei ole meidän puolella.
Mutta se, että haluammeko lapsivesipuntioon, onkin sitten vaikampi kysymys.
Haluammeko tietää? Mitäs sitten jos jokin kromosomihäiriö onkin todennäköinen?
Haluammeko ottaa riskin, joka tuossa punktiossa on? Tietentahtoen en halua nostaa keskenmenon riskiä yhtään.

Paljon mietittävää ja pohdittavaa.
Muiden on helppo sanoa, että nyt vain nautit joka hetkestä ja olet onnellinen.
Olisinhan minä, jos pystyisin. Tai siis tietysti aika ajoin olenkin onnellinen. Olen onneni kukkuloilla. Ja nautin. Sen minkä pystyn. 💓

Edelleen lapseton, mutta onnellisesti raskaana.
-M-

Usko, epäusko, pelko, toivo, ONNI.

Pelottaa. Taas. Mutta nyt eri syystä kuin koskaan ennen eläessäni.
Pelottaa melkein niin, että taas itkettää. Mutta ei kuitenkaan.

Olen kuvitellut aina, että positiivisen raskaustestin tekeminen on maailman onnellisin hetki. Maailman onnellisin päivä. Mutta eipäs se ollutkaan.
Se oli pelottavaa.

Mitä, minäkö, onko tämä totta, ei se kuitenkaan pysy, EI VOI OLLA TOTTA?

Ensimmäisen testin tein jo joulukuun 8 päivänä, eli siirrosta oli vasta viikko. Testiin tuli ihan hetkessä hailakka toinenkin viiva. Siis kaksi viivaa vierekkäin.
Tein testin myös kahtena seuraavana päivänä. Viivat vain vahvistui. Ja sitten pp 10 tein ensimmäisen Clearbluen digitestin, jonka näyttöön pärähti RASKAANA 2-3.
Seuraavan testin tein virallisena testipäivänä, eli 15 joulukuuta. Kun siirrosta oli kulunut 2 viikkoa. Positiivinen. Vahvasti positiivinen.
Hullua.

Soitin klinikallemme, josta onniteltiin positiivisesta tuloksesta ja katseltiin kalenterista meille aika varhaisraskauden ultraan. Ilmoitin testin tuloksesta myös TAYS:lle, koska he toivovat tuloksen, oli se mikä hyvänsä. Aika ultraan saatiin tammikuun 4 päivälle. Koska välissä oli joulun ja uudenvuoden pyhät sekoittelemassa kalenteria. Ja mielellään kai tuo aika annetaankin raskausviikolle 7, niin että jos ultrassa jotain on näkyäkseen, niin siellä sitten myös varmasti näkyy.

Onhan tässä jännitetty. Voitteko kuvitella miten pitkiltä päivät tuntuu, kun odotat jotain tuollaista tietoa? Miten helvetin pitkiä ne päivät on. Ja yöt. Yrität elää normaalisti.
Tarkkailet jokaikistä oiretta, tai sitä että oireita ei ole.
Se, että jokaikistä vessareissua pelkää. Sitä, että koska se vuoto alkaa? Alkaako se?

Se, että haukottelet kokoajan. Lähes taukoamatta. Nukut päiväunia, vaikket oikeasti koskaan tee niin. Koko kroppaan puskee finnejä, ja olet iloinen niistä. Itket, kun työmatkalla tulee radiosta joku niiiiiiin ihana biisi. Hiukset rasvoittuu samantien kuin sammutat föönin, edellisen pesun ja kuivauksen jäljiltä. Se kun päivän paras hetki on se, kun saat koko kroppaa ahdistavat rintsikat pois töistä kotiin tultuasi. Se, että luulet potevasi krapulaa, vaikka edellisestä bissestä on 2 kuukautta.

Raskaana. Hassu tunne. Enkä uskoisi sitä vieläkään, jos minulla ei olisi kuvaa siitä 15 millisestä pienestä kätyristä, joka sisälläni asustaa.
Siitä, jonka sydämen lyönnit näimme käsikädessä mieheni kanssa maanantaina iltapäivällä. Siitä pienestä pavun kokoisesta tyypistä, josta lapsettomuuslääkärimme ja hoitajamme meitä vilpittömästi onnitteli.

Meidän kolmen ja puolen vuoden odotus on muuttunut yhdeksän kuukauden odotukseksi. Tänään eletään vasta raskausviikkoa 8+0, eli tässä on vielä monta mutkaa matkassa. Ja suunnilleen 30 viikkoa odotusaikaa jäljellä.

Seuraava iso etappi on 18 tammikuuta, kun ensimmäinen äitiysneuvolakäynti on edessä. Minulla. Ja kunhan np.ultrasta raskausviikolla12 selvitään, niin sitten odotettavaa on enää 26 viikkoa.

Pessimisti ei pettyisi. Mutta nyt yritän iloita, olla onnellinen ja yhtä positiivinen, kuin se kauan odotettu kaksiviivainen raskaustesti. Ja toivon, että mitään pahaa ei tapahtuisi. Yrittäen pitää mielessä kaikki mahdolliset realiteetit.

Varmasti tulen pelkäämään koko tämän tulevan raskausajan. Mutta yritän muistaa myös nauttia.

Edelleen lapseton. Mutta nyt virallisesti ja todistetusti raskaana.
-M-