Usko, epäusko, pelko, toivo, ONNI.

Pelottaa. Taas. Mutta nyt eri syystä kuin koskaan ennen eläessäni.
Pelottaa melkein niin, että taas itkettää. Mutta ei kuitenkaan.

Olen kuvitellut aina, että positiivisen raskaustestin tekeminen on maailman onnellisin hetki. Maailman onnellisin päivä. Mutta eipäs se ollutkaan.
Se oli pelottavaa.

Mitä, minäkö, onko tämä totta, ei se kuitenkaan pysy, EI VOI OLLA TOTTA?

Ensimmäisen testin tein jo joulukuun 8 päivänä, eli siirrosta oli vasta viikko. Testiin tuli ihan hetkessä hailakka toinenkin viiva. Siis kaksi viivaa vierekkäin.
Tein testin myös kahtena seuraavana päivänä. Viivat vain vahvistui. Ja sitten pp 10 tein ensimmäisen Clearbluen digitestin, jonka näyttöön pärähti RASKAANA 2-3.
Seuraavan testin tein virallisena testipäivänä, eli 15 joulukuuta. Kun siirrosta oli kulunut 2 viikkoa. Positiivinen. Vahvasti positiivinen.
Hullua.

Soitin klinikallemme, josta onniteltiin positiivisesta tuloksesta ja katseltiin kalenterista meille aika varhaisraskauden ultraan. Ilmoitin testin tuloksesta myös TAYS:lle, koska he toivovat tuloksen, oli se mikä hyvänsä. Aika ultraan saatiin tammikuun 4 päivälle. Koska välissä oli joulun ja uudenvuoden pyhät sekoittelemassa kalenteria. Ja mielellään kai tuo aika annetaankin raskausviikolle 7, niin että jos ultrassa jotain on näkyäkseen, niin siellä sitten myös varmasti näkyy.

Onhan tässä jännitetty. Voitteko kuvitella miten pitkiltä päivät tuntuu, kun odotat jotain tuollaista tietoa? Miten helvetin pitkiä ne päivät on. Ja yöt. Yrität elää normaalisti.
Tarkkailet jokaikistä oiretta, tai sitä että oireita ei ole.
Se, että jokaikistä vessareissua pelkää. Sitä, että koska se vuoto alkaa? Alkaako se?

Se, että haukottelet kokoajan. Lähes taukoamatta. Nukut päiväunia, vaikket oikeasti koskaan tee niin. Koko kroppaan puskee finnejä, ja olet iloinen niistä. Itket, kun työmatkalla tulee radiosta joku niiiiiiin ihana biisi. Hiukset rasvoittuu samantien kuin sammutat föönin, edellisen pesun ja kuivauksen jäljiltä. Se kun päivän paras hetki on se, kun saat koko kroppaa ahdistavat rintsikat pois töistä kotiin tultuasi. Se, että luulet potevasi krapulaa, vaikka edellisestä bissestä on 2 kuukautta.

Raskaana. Hassu tunne. Enkä uskoisi sitä vieläkään, jos minulla ei olisi kuvaa siitä 15 millisestä pienestä kätyristä, joka sisälläni asustaa.
Siitä, jonka sydämen lyönnit näimme käsikädessä mieheni kanssa maanantaina iltapäivällä. Siitä pienestä pavun kokoisesta tyypistä, josta lapsettomuuslääkärimme ja hoitajamme meitä vilpittömästi onnitteli.

Meidän kolmen ja puolen vuoden odotus on muuttunut yhdeksän kuukauden odotukseksi. Tänään eletään vasta raskausviikkoa 8+0, eli tässä on vielä monta mutkaa matkassa. Ja suunnilleen 30 viikkoa odotusaikaa jäljellä.

Seuraava iso etappi on 18 tammikuuta, kun ensimmäinen äitiysneuvolakäynti on edessä. Minulla. Ja kunhan np.ultrasta raskausviikolla12 selvitään, niin sitten odotettavaa on enää 26 viikkoa.

Pessimisti ei pettyisi. Mutta nyt yritän iloita, olla onnellinen ja yhtä positiivinen, kuin se kauan odotettu kaksiviivainen raskaustesti. Ja toivon, että mitään pahaa ei tapahtuisi. Yrittäen pitää mielessä kaikki mahdolliset realiteetit.

Varmasti tulen pelkäämään koko tämän tulevan raskausajan. Mutta yritän muistaa myös nauttia.

Edelleen lapseton. Mutta nyt virallisesti ja todistetusti raskaana.
-M-