Olen nähnyt sydämen sykkivän. Viimeksi tänään.

Nainen hehkuu raskausaikana.
Tuo lause hymyilyttää.

No varmasti poskeni hehkuvat punaisina, kun aamulla ensitöikseni yökkäilen vessanpöntöllä.
Älkääkä ymmärtäkö väärin. En todellakaan valita yökkäilyistä, tai siitä että minua kuvottaa lähes 24/7.
Hyvästi kahvi. Vaikka ei sillä, sitä ei kyllä ole ollut ikävä. Teelläkin pärjää.
Kahvinkeitin haiseekin kamalalta. Ja se onkin mielenkiintoista, että hajuaisti tuntuu muuttuneen jäätävän tarkaksi.
Niin pahojen, kuin hyvienkin hajujen ja tuoksujen suhteen.
Onnellinen olen siitä, että minua ei närästä. Oikeastaan ollenkaan.
Mielitekojakaan ei ole mainittavasti. Verilettuja ostin jonain päivänä, ja söinkin vaikka niiden tuoksu ei mairitellutkaan ollenkaan. Ja vissyä juon suuria määriä.
Miestäni närästää, ja hänellä on myötätunnosta myös mielitekoja. Eräänä iltana hän olisi halunnut hetipaikalla höyrytettyjä kasviksia. Hmmm....
Hassu mies, mutta niin rakas.

Poskeni hehkuvat varmasti myös yöllä, kun on kuuma ja nousen neljättä kertaa pissalle. :)
Kyllä, minua pissattaa hirveästi. Mutta se tietysti saattaa johtua siitä, että yritän tankata mahdollisimman paljon, etten kuivuisi oksentelun takia ja joutuisi tiputukseen.
Kotona on hyvä olla.

Hehkun myös suunnatonta iloa ja onnea, katsoessani ultrakuvaa tuosta pienestä ihmeestä, joka sisälläni kasvaa. Mielenrauhani säilyttääkseni, ystävällinen neuvolantäti lupasi tänään kurkata ultralla, että kaikki on varmasti hyvin. Sain nähdä jo kolmannen kerran tuon pienen sydämen sykkivän kiivaasti ja tasaisesti.

En saa siitä kyllikseni. Siitä, että näen omin silmin, että kaikki on hyvin.
Neuvolan ultrahan on surkea, niin ettei siitä kuvasta juuri tolkkua saa. Mutta ne valkoiset pienet sydämen läpät jotka siellä läpättää, niin ne on ilahduttavat nähdä.

Hehkun varmasti edelleen myös pelosta. Jännityksestä, siitä että onko kaikki hyvin ja meneekö kaikki loppuun saakka hyvin?
Ensiviikon maanantaina, eli 1.2. onkin taas jännittävä paikka. Nimittäin niskaturvotus ultra. Tai niskapoimu-ultra. Miten nyt haluaakin kutsuttavan.
Siitä lähtien kun aika kolahti postilaatikkoon, olen miettinyt sitä, mitä jos vaihtoehtoa.
Mitä jos niskaturvotusta on paljon? Mitä jos veriseulan tulokset ja niskaturvotus ja tietysti mun ikä nostaa tuon riskiluvun niin korkeaksi, että meille suositellaan lapsivesipunktiota?
Mitä jos?

Se sitäpaitsi on enemmän kuin todennäköistä. Ikäni ei ole meidän puolella.
Mutta se, että haluammeko lapsivesipuntioon, onkin sitten vaikampi kysymys.
Haluammeko tietää? Mitäs sitten jos jokin kromosomihäiriö onkin todennäköinen?
Haluammeko ottaa riskin, joka tuossa punktiossa on? Tietentahtoen en halua nostaa keskenmenon riskiä yhtään.

Paljon mietittävää ja pohdittavaa.
Muiden on helppo sanoa, että nyt vain nautit joka hetkestä ja olet onnellinen.
Olisinhan minä, jos pystyisin. Tai siis tietysti aika ajoin olenkin onnellinen. Olen onneni kukkuloilla. Ja nautin. Sen minkä pystyn. 💓

Edelleen lapseton, mutta onnellisesti raskaana.
-M-