Alkionsiirto.
Tampere, TAYS, torstai 26.3.2015
Eli nyt oli se päivä, jota oli odotettu. Hartaasti ja epäuskoisesti. Toivoen parasta, mutta kuitenkin peläten pahinta.
Toimenpiteeseen tulisi saapua virtsarakko täynnä. Ja niin tein. Pitkin matkaa kittasin mehua ja vissyä ja kärvistelin jo Tampereelle tullessamme kauhean pissahädän kanssa. Toimenpiteeseen oli vielä pari tuntia, joten minun oli pakko käydä vessassa, ettei rakkoni räjähtäisi. Menimme TAYS:in kahvilaan tankkaamaan uudelleen.
Kun oli aika, niin kävimme ilmoittautumassa ja siirryimme sitten Ovumia klinikan puolelle odottamaan vuoroamme.
Odotushuoneessa oli meidän lisäksi yksi nuori pariskunta ja yksi yksinäinen nainen. Mietin tuon naisen kohtaloa, koska minusta itsestäni tuntuu siltä, että meillä tämä ainakin on yhteinen projekti. Että miksiköhän hän oli paikalla yksin?
Vaikka tuossa toimenpiteessä ei varsinaisesti miestä tarvitakaan, niin olisi hassu ajatus, että lapsi saisi mahdollisesti alkunsa tilanteessa, jossa isä ei ole paikalla.
No, tuli meidän vuoro. Minuun siirrettiin yksi D2, 4S3.5, huippulaatunen alkio. En ymmärtänyt tuosta luokituksesta yhtään mitään. Sanoivat sen olevan top luokkaa.
Toimenpide kesti muutaman minuutin. Mieheni sai katsoa näytöltä ultranäkymää, että minne se alkio livahti.
Toivotettiin onnea, ja kerrottiin että pakastimeen on saatu 2 alkiota ja lisäksi kaksi vielä on jatkoviljelyssä.
Onnellisina kävelimme käsikädessä autolle, minussa oli nyt pieni osa meitä molempia. Ja fyysisestihän olin periaatteessa raskaana, vaikka alkio nyt ei vielä minuun ollut tarttunutkaan. Se tapahtuisi parin päivän sisällä. Toivottavasti.
Olin sairaslomalla, en niinkään sen takia, että olisin ollut kipeä, mutta henkiset voimavarat olivat vain kertakaikkisen loppu. Tämä matka on niin raastavaa omalle mielelle, ettei sitä voi ymmärtää ennenkuin tämän kokee oikeasti ja itse henkilökohtaisesti.
Nyt sitten odotettiin, oikeasti. Pitkiä piinapäiviä. Tukena kiinnittymiselle oli lugesteron kapselit. Niitä aamulla, päivällä ja illalla sisäisesti, mutta ei suun kautta.
Otin melko rauhallisesti, toki tein normaaleja asioita, mutta ei mitään suuria urotekoja.
Tein ensimmäisen raskaustestin ohjeiden vastaisesti jo päivänä 10, kun minulla alkoi pieni tuhruvuoto. Testi oli negatiivinen.
Odotin ja odotin. Tein testin toisen kerran päivänä 12, ja tikkuun ilmestyi toinenkin viiva. Kalpea, mutta viiva kuitenkin. Raskaana? Koska kaikkihan sanovat, että nuo testit eivät valehtele. Ja, että vuoto alkuraskaudessa on aivan tavallista..
Pieni verensekainen vuoto jatkui, mutta jokapäivä raskaustesti oli positiivinen. Kävin mittauttamassa hcg:n perjantaina ja sekin oli koholla, eli 203 ja meille varattiin varhaisultraan aika 21.4.2015. Kunnes sunnuntaina, piinapäivänä 17 vuoto alkoi oikein todenteolla. Silloin tiesin, että tämä oli tässä.
Sitä ei sanoin voi kuvailla, miten paljon ihminen voi pettyä. Ei vain voi.
Mieheni oli kokoajan enenmmän toiveikas kuin minä. Jotenkin yritin itseäni valmistaa pettymykseen, mutta eihän tällaiseen mitenkään voi etukäteen valmistautua.
En minä tätä yksin kestäisi. En. Joten suurin kiitos ihanalle ja rakkaalle miehelleni siitä, että hän jaksaa olla vahva ja jaksaa lohduttaa ja tarjoaa olkapään jota vasten itkeä.
Keskenmeno. Se se oli, vaikka en ehtinyt ultrassa käydäkään.
Vuoto kesti 9 päivää. Ja Luojan kiitos, tyhjenin ilman mitään lääkkeitä tai kaavintaa.
Varmistukseksi kävin vielä mittauttamassa hcg:n sinä päivänä, kun kalenterissa luki VARHAISULTRA. Hcg oli nollilla.
Ja me olimme taas kerran tyhjän päällä. Edelleen lapseton pariskunta. Kahdestaan.
-M-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti