Tai kyllä se oli aivan ääni itkua. Lähes hysteeristä.
Kyyneleet kuulostaa kivemmalta, kuin sellainen itku, jossa kädet tärisee niin ettei meinaa saada niistettyä, kun nenä alkaa vuotaa.
Eilinen oli siis hyvä päivä. Mukava alku joulun ja myös mahdollisesti jonkun muunkin odotukselle. Odotetaan nyt kuitenkin ensin se kaksi viikkoa, ja sitten toivottavasti siihen se noin 37 viikkoa vielä päälle. Yritän malttaa mieleni.
Kuusipäiväinen pakastealkio, blastokysti, morula, elämän alku, joka on maljalla jakaantunut jo yli 100 soluiseksi, otetaan sulamaan sieltä pakkasesta samana aamuna kuin se sitten iltapäivällä siirretään turvaan kohdun poimuihin. Siirtoajat on aina puolenpäivän jälkeen, ja soitot tuolta TAYS:in klinikalta tulee joskus aamupäivän aikana, kunhan tiedetään onko se alkio varmasti selvinnyt sulatuksesta, niin että on vielä siirtokelpoinen.
Tämähän tarkoitti siis sitä, että emme voineet odottaa tuota puhelua kotisohvalla, vaan meidän oli jo lähdettävä ajelemän kohti Tamperetta, vailla tietoa siitä, onko siellä meille mitään.
Tuo odotettu ja todella pelätty puhelu tuli, kun olimme jo jossain Hämeenkyrön paikkeilla ajelemassa. Puhelin soi, katsoin miestäni, laitoin radiota hiljaisemmalle ja huokaisin syvään. Vastasin.
Ystävällinen naisääni varmisti että puhelimessa olin todellakin minä, ja esitteli sitten itsensä ja kertoi soittavansa Tampereen hormoni -ja lapsettomuuspoliklinikalta. Ja sanoi sitten, että teillä oli tänään lähete pakastealkionsiirtoon, TERVETULOA! Teidän aikanne on klo 13:30. Muistutti vielä tankkaamisesta, että muista tulla rakko täynnä. Nähään sitten.
Ainoa mitä taisin saada sanottua tuolle ilouutisen soittaneelle naiselle, oli että : "Luojan kiitos!" Varmistin ajan ja suljin puhelimen.
Sitten purskahdin itkuun. Sopersin miehelleni, että saadaan mennä. Sulatus on onnistunut. Itkin ja niistin. Ja itkin. Kädet tärisi, niinkuin kovemmassakin horkassa.
Miten helpottunut olin, kun olin viimeiset kaksi viikkoa ajatellut ja pelännyt kokoajan pahinta. Eihän ne edelliset alkiotkaan selvinneet sulatuksesta, niin miksi tämä yksi ainokainen nyt selviäisi?
Olin vähän ennen tuota puhelua sanonut R:lle, että voi kumpa niintä alkiota olisi vaikka 3 tai 4 siellä, niin todennäköisyys olisi paljon suurempi sille, että jokin niistä edes sulaisi kunniallisesti.
No siellä se nyt oli, kuitenkin.
Olimme ajoissa Biokadulla ja kävimme kahvilassa juomassa kahvit ja hakemassa vähän vissyä ja limua.
Kävimme ilmoittautumassa kerroksessa 7 ja sitten hurautimme hissillä kerrokseen 4, eli Ovumian tiloihin.
Nuo Ovumian käynnit ovatkin sitten tässä, kun tulevan joulutauon aikana Hormoni - ja lapsettomuuspoliklinikka muuttaa uusiin tiloihin Finn Medi 4 rakennukseen, joka sekin on Biokadulla, mutta eri rakennuksessa siis kuin vanha paikka. Uusissa tiloissa on sitten kaikki palvelut saman katon alla ja vieläpä samassa kerroksessa.
Toivotaan nyt kuitenkin, ettei noihin uusiin tiloihin tarvitse aivan lähiaikoina käydä tutustumassa.
Taas odotushuoneessa oli vain yksinäisiä naisia. Ihmetyksen aihe minulle jokakerta. Mutta me olimme yhdessä ja yhdessä aiomme olla vastakin. Meidän aika ja vuoro koitti.
Kätilö/lääkärimme kertoi, että alkio on säilynyt sulatuksessa 100 % ja siinä oikeastaan onkin kaikki mitä muistan tuosta alkiosta kerrottaneen. Muistan myös hämärästi, että jonkin luokituksenkin hän tuolle alkiolle antoi, mutta mitään hajua ei ole siitä että mikä se oli. Alkio oli hyvä. Se on tärkeintä.
Ja se on nyt minussa. Se vasta tärkeää onkin.
Eniten haluaisin nyt että se myös pysyy minussa. Mutta se jää nähtäväksi.
Ystävät ovat olleet hyvin kannustavia, ja uskovat nyt tähän asiaan ehkä vielä enemmän kuin minä.
Toivottavasti eilen on uusi tähti taivaalle syttynyt ja toivottavasti tuo tähti jaksaa palaa kirkkaasti ja valaista meidän tietä tulevaisuudessa.❤
Lapseton, mutta toiveikas -M-
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
lauantai 28. marraskuuta 2015
Miten onni korjataan?
Ristiriitainen viikko.
Tunteet taas rallattaa aasta ööhön. Välillä voisi hautautua peittojen alle, eikä huvittaisi nousta sängystä ollenkaan. Pimeä, ankea, märkä ja kaikenkukkuraksi vielä tuulinen kurakeli ei houkuttele pihalle ollenkaan. Aamulla pihanpoikki autolle, töissä parkkipaikalta sisälle ja iltapäivällä sama päinvastoin. Ahdistavaa.
Nyt on marraskuun loppu, ja ulkona on +8°C lämmintä. Mikä juttu?
Ikkunasta kuuluisi avautua oikeasti kaunis talvinen ja luminen maisema. Pakkasta sopivasti ja lunta voisi sadella leijailemalla. Jouluvalot alkaa koristaa talojen ikkunoita ja pihamaita. Nekään ei näytä muutakuin typeriltä, kun maailma on musta.
Tahdon lunta. Talven ja joulumielen. Tarvitsen sitä.
Viimeyönä syntyi ystäväpariskunnalle kaksoset. ❤💙
Tyttö ja poika. Pienet uudet ihmisen alut.
Miten vilpittömän onnellinen voinkaan olla?
Olin varma, että tuo kaksosten syntymä ahdistaa minua, mutta tälläkertaa ei olekaan niin. Päinvastoin. Olen haljeta onnesta. Sekä vanhempien puolesta, että vauvojen puolesta. He kaikki ansaitsevat toisensa, ja ikuisen onnen. Siinä kodissa riittää rakkautta. Onneksi.
Niin kovin onnellinen olen myös sisarusteni lapsista. Vanhempi kummipoikanen nukkuu juurikin tällähetkellä tuolla vierashuoneessa. Niin iso poika jo. Reipas ja kohtelias nuori miehen alku. Eilen sain myös ihastella siskoni pojan aitoutta. Hän on pian 9 kuukauden ikäinen ja oppii jokapäivä uusia taitoja, joilla maailmassa pärjää.
Se lapsen nauru. Puhdas ja niin viaton. Onni pienistä asioista.
Sen kun osaisi itsekin.
Osaisi olla onnellinen. Nauttia elämän pienistä onnenmurusista, joita jokaiseen päivään sisältyy. Olla onnellinen siitä mitä on. Nauttia tästä hetkestä. Koska se on kuitenkin tärkeintä mitä tällähetkellä on.
Huomisesta ei koskaan tiedä.
Ei tiedä, mitä se tuo tullessaan. Tuoko mitään?
Ensiviikko pelottaa, vaikka samalla tunnen syyllisyyttä siitä, miksi en ole innoissani. Miksi en ole onnellinen mahdollisuudesta? Siellä se D6 on vielä pakastimessa. Autuaan tietämättömänä maailman julmuudesta. Maailman mahdollisuuksista.
Viimeaikaiset maailman tapahtumatkin, Venäjän pakotteet, pakolaisvirta, terrori iskut, raiskaukset, lentokoneiden pudotukset. Mikä ihmisiä vaivaa?
Eniten silti, edelleen haluisin olla äiti.
Suojelisin häntä parhaan kykyni mukaan kaikelta maailman pahuudelta. Ja tiedän että mieheni suojelisi meitä molempia.
-M-
Tunteet taas rallattaa aasta ööhön. Välillä voisi hautautua peittojen alle, eikä huvittaisi nousta sängystä ollenkaan. Pimeä, ankea, märkä ja kaikenkukkuraksi vielä tuulinen kurakeli ei houkuttele pihalle ollenkaan. Aamulla pihanpoikki autolle, töissä parkkipaikalta sisälle ja iltapäivällä sama päinvastoin. Ahdistavaa.
Nyt on marraskuun loppu, ja ulkona on +8°C lämmintä. Mikä juttu?
Ikkunasta kuuluisi avautua oikeasti kaunis talvinen ja luminen maisema. Pakkasta sopivasti ja lunta voisi sadella leijailemalla. Jouluvalot alkaa koristaa talojen ikkunoita ja pihamaita. Nekään ei näytä muutakuin typeriltä, kun maailma on musta.
Tahdon lunta. Talven ja joulumielen. Tarvitsen sitä.
Viimeyönä syntyi ystäväpariskunnalle kaksoset. ❤💙
Tyttö ja poika. Pienet uudet ihmisen alut.
Miten vilpittömän onnellinen voinkaan olla?
Olin varma, että tuo kaksosten syntymä ahdistaa minua, mutta tälläkertaa ei olekaan niin. Päinvastoin. Olen haljeta onnesta. Sekä vanhempien puolesta, että vauvojen puolesta. He kaikki ansaitsevat toisensa, ja ikuisen onnen. Siinä kodissa riittää rakkautta. Onneksi.
Niin kovin onnellinen olen myös sisarusteni lapsista. Vanhempi kummipoikanen nukkuu juurikin tällähetkellä tuolla vierashuoneessa. Niin iso poika jo. Reipas ja kohtelias nuori miehen alku. Eilen sain myös ihastella siskoni pojan aitoutta. Hän on pian 9 kuukauden ikäinen ja oppii jokapäivä uusia taitoja, joilla maailmassa pärjää.
Se lapsen nauru. Puhdas ja niin viaton. Onni pienistä asioista.
Sen kun osaisi itsekin.
Osaisi olla onnellinen. Nauttia elämän pienistä onnenmurusista, joita jokaiseen päivään sisältyy. Olla onnellinen siitä mitä on. Nauttia tästä hetkestä. Koska se on kuitenkin tärkeintä mitä tällähetkellä on.
Huomisesta ei koskaan tiedä.
Ei tiedä, mitä se tuo tullessaan. Tuoko mitään?
Ensiviikko pelottaa, vaikka samalla tunnen syyllisyyttä siitä, miksi en ole innoissani. Miksi en ole onnellinen mahdollisuudesta? Siellä se D6 on vielä pakastimessa. Autuaan tietämättömänä maailman julmuudesta. Maailman mahdollisuuksista.
Viimeaikaiset maailman tapahtumatkin, Venäjän pakotteet, pakolaisvirta, terrori iskut, raiskaukset, lentokoneiden pudotukset. Mikä ihmisiä vaivaa?
Eniten silti, edelleen haluisin olla äiti.
Suojelisin häntä parhaan kykyni mukaan kaikelta maailman pahuudelta. Ja tiedän että mieheni suojelisi meitä molempia.
-M-
sunnuntai 15. marraskuuta 2015
Murphyn laki.
Kun jokin voi mennä pieleen, niin se myös menee pieleen.
Niin se tuntuu tässä asiassa olevan. Enemmän, kuin vähemmän.
Eniten odotan sitä päivää, että tulisi vihdoin ja viimein se positiivinen päivä. Positiivinen testi, positiivinen mieli. Mutta se vain tuntuu olevan niin suunnattoman kaukana.
Silti periaatteessa se päivä voisi tulla oikeastaan ihan koska tahansa.
Meille ei ole koko tänä aikana sanottu, etteikö me voitaisi luomusti tulla raskaaksi.
Mutta onhan se nyt jo nähty. Lokakuussa alkoi jo neljäs vuosi tällä meidän lapsettomuustaipaleella.
Neljäs vuosi.
Mitä jos olisin tullutkin vaikka raskaaksi heti silloin 2012 marraskuussa, kun mahdolisuus oli. Nyt meillä voisi olla oli reilu 2-vuotias pikkukätyri seurana tässä, meidän elämässä.
Mutta me ollaan edelleen lapsettomia. Edelleen kahdestaan.
Toivoa ei saisi heittää. Pitäisi pysyä avoimin mielin ja ajatella parasta mahdollista.
Pitäisi luottaa tulevaan ja uskoa lääketieteeseen.
Omaan kehoon en enää luota. Se ei toimi, ei ainakaan oikeaan aikaan. Molemmat alkiinsiirrot kehoni on hylännyt. Ensimmäinen tarttui jollaintapaa. Kemiallinen raskaus taitaa olla oikein termi, sille tarttumiselle. Ei raskaus. Eihän se kestänyt, kuin päiviä. Ei edes viikkoja.
Toinen siirto ei edes meinannut tarttua. Ei toimi, ei.
Tämän toisen ICSI kierroksenkin kortit on siis melkein katsottuna.
Meillä siellä Tampereella on miinus 196 asteen pakkasessa se YKSI kuusipäiväinen alkio. Meidän ainokainen. Ja siinä se sitten tämän vuoden saldo onkin.
Vielä kun se ainokainen saataisiin tämän vuoden puolella siirrettyä. Viimekierrossa kehoni ei toiminut. Tai siis toimi, mutta vääränä päivänä tietysti. Ovulaatio oli sunnuntaina, ja kun ovispäivä on päivä nro 0, niin kuusipäiväisen alkion siirto olisi osunut tietenkin lauantaille. Ja viikonloppuisinhan siirtoja ei tehdä. Niin se on. Ja taas tässä päivät, viikot ja kuukaudet vierii. Ja kohta taas vuodet.
Ja tämän toisen kierroksen jälkeen on jäljellä enää yksi, viimeinen julkisen puolen hoitokierros. Sen suhteenkaan odotukset ei kovin korkealla ole, kun katsoo taaksepäin.
Mutta silti päätään nostaa taas pieni toivonkipinä. Eihän siihen raskautumiseen tarvita kuin yksi onnistunut yritys. Luonnollinen, tuoresiirto tai pakaste. Yksi ainut.
Nyt on taas uusi kierto alkanut, ja toivo siitä pakastealkionsiirrosta tämän vuoden puolelle nostaa päätään.
Ultra aika on kalenterissa, ja jos se saamarin ovulaatio vaan nyt tulee ja osuu millekkä muulle päivälle tahansa kuin sunnuntaille tai maanantaille. Ja jos se tulee ajoissa, niin että siirtopäivä on ennen 11 joulukuuta (joulukuun lopun hormoni-ja lapsettomuuspoli on kiinni, kun muuttavat uusiin tiloihin).
Ja jos sitten se meidän kallisarvoinen ainokainen sieltä pakastimesta selviää. Jos selviää sulatuksesta, toisin kuin edelliset. Jos sitten onnistuneen siirton jälkeen tarttuu tiukasti kiinni minun kohtuuni, jonnekkin sinne poimuihin ja jatkaa jakaantumistaan, muuttuen sitten alkiosta sikiöksi.
Montako jossia yhteen raskautumisyritykseen oikein voikaan mahtua?
Liian monta mahdollisuutta herra Murphylle. Meille vain yksi.
Tänävuonna toivon vain yhtä joululahjaa. Yhtä ainutta.
Lapseton -M-
Niin se tuntuu tässä asiassa olevan. Enemmän, kuin vähemmän.
Eniten odotan sitä päivää, että tulisi vihdoin ja viimein se positiivinen päivä. Positiivinen testi, positiivinen mieli. Mutta se vain tuntuu olevan niin suunnattoman kaukana.
Silti periaatteessa se päivä voisi tulla oikeastaan ihan koska tahansa.
Meille ei ole koko tänä aikana sanottu, etteikö me voitaisi luomusti tulla raskaaksi.
Mutta onhan se nyt jo nähty. Lokakuussa alkoi jo neljäs vuosi tällä meidän lapsettomuustaipaleella.
Neljäs vuosi.
Mitä jos olisin tullutkin vaikka raskaaksi heti silloin 2012 marraskuussa, kun mahdolisuus oli. Nyt meillä voisi olla oli reilu 2-vuotias pikkukätyri seurana tässä, meidän elämässä.
Mutta me ollaan edelleen lapsettomia. Edelleen kahdestaan.
Toivoa ei saisi heittää. Pitäisi pysyä avoimin mielin ja ajatella parasta mahdollista.
Pitäisi luottaa tulevaan ja uskoa lääketieteeseen.
Omaan kehoon en enää luota. Se ei toimi, ei ainakaan oikeaan aikaan. Molemmat alkiinsiirrot kehoni on hylännyt. Ensimmäinen tarttui jollaintapaa. Kemiallinen raskaus taitaa olla oikein termi, sille tarttumiselle. Ei raskaus. Eihän se kestänyt, kuin päiviä. Ei edes viikkoja.
Toinen siirto ei edes meinannut tarttua. Ei toimi, ei.
Tämän toisen ICSI kierroksenkin kortit on siis melkein katsottuna.
Meillä siellä Tampereella on miinus 196 asteen pakkasessa se YKSI kuusipäiväinen alkio. Meidän ainokainen. Ja siinä se sitten tämän vuoden saldo onkin.
Vielä kun se ainokainen saataisiin tämän vuoden puolella siirrettyä. Viimekierrossa kehoni ei toiminut. Tai siis toimi, mutta vääränä päivänä tietysti. Ovulaatio oli sunnuntaina, ja kun ovispäivä on päivä nro 0, niin kuusipäiväisen alkion siirto olisi osunut tietenkin lauantaille. Ja viikonloppuisinhan siirtoja ei tehdä. Niin se on. Ja taas tässä päivät, viikot ja kuukaudet vierii. Ja kohta taas vuodet.
Ja tämän toisen kierroksen jälkeen on jäljellä enää yksi, viimeinen julkisen puolen hoitokierros. Sen suhteenkaan odotukset ei kovin korkealla ole, kun katsoo taaksepäin.
Mutta silti päätään nostaa taas pieni toivonkipinä. Eihän siihen raskautumiseen tarvita kuin yksi onnistunut yritys. Luonnollinen, tuoresiirto tai pakaste. Yksi ainut.
Nyt on taas uusi kierto alkanut, ja toivo siitä pakastealkionsiirrosta tämän vuoden puolelle nostaa päätään.
Ultra aika on kalenterissa, ja jos se saamarin ovulaatio vaan nyt tulee ja osuu millekkä muulle päivälle tahansa kuin sunnuntaille tai maanantaille. Ja jos se tulee ajoissa, niin että siirtopäivä on ennen 11 joulukuuta (joulukuun lopun hormoni-ja lapsettomuuspoli on kiinni, kun muuttavat uusiin tiloihin).
Ja jos sitten se meidän kallisarvoinen ainokainen sieltä pakastimesta selviää. Jos selviää sulatuksesta, toisin kuin edelliset. Jos sitten onnistuneen siirton jälkeen tarttuu tiukasti kiinni minun kohtuuni, jonnekkin sinne poimuihin ja jatkaa jakaantumistaan, muuttuen sitten alkiosta sikiöksi.
Montako jossia yhteen raskautumisyritykseen oikein voikaan mahtua?
Liian monta mahdollisuutta herra Murphylle. Meille vain yksi.
Tänävuonna toivon vain yhtä joululahjaa. Yhtä ainutta.
Lapseton -M-
keskiviikko 28. lokakuuta 2015
Tuoreen alkion siirto tavanomaisella tekniikalla. TLW10
Perjantai 11.9.2015
Punktiosta jollain tavalla toivuttu. Edelleen kuitenkin ns. paikat hellinä. Tarkoitan siis alavatsaa lähinnä. Munasarjojen seutua tarkemmin ottaen.
Yhdessä taas, tie käy kohti Tamperetta. Yhdessä siksi, koska tämä on meidän molempien asia. Alkionsiirtoonhan voisi mennä nainen yksinkin, mutta me toivotaan, että ollaan molemmat paikalla, kun meidän mahdollinen jälkikasvu saa alkunsa.
Ovumian vastaanottoaulassa tavataan tuttu pariskunta. Tiesin kyllä heidän myös käyvän hoidoissa, mutta silti tunne siitä, että tämä lapsettomuus on yleisempää kuin luullaankaan, saa vahvistusta taas. He käyvät yksityisellä hoidoissa, ja ovat pakastealkiota "hakemassa".
Meidän vuoro, ja jännitys kasvaa vain. Pissahätä on taas ihan järjetön. (toimenpiteeseen pyydetään tulemaan virtsarakko täynnä)
Saamme kuulla, että munasoluista 5 on hedelmöittynyt. Hieman petyn, koska olin toivonut, että niitä olisi ollut enemmän.
Tilanne siis:
Munasoluja 11
Kypsiä 9
Siemenneste 1,5 milj/ml, 0+4%, pesutulos 0,05 milj
Hoito ICSI
Hedelmöittyneitä munasoluja 5
Alkioita 5
Siirtoon 2 ET, 7S1,5 ja 8S 1,5
eli 7 soluinen 1,5 luokkainen ja 8 soluinen 1,5 luokkainen (1 on top, 2 hyvä ja 3 kelpaa tuoresiirtoon mutta ei pakastukseen) ihan kelpo siirrettäviä siis.
Pakastetaan 0
Jatkoviljelyyn 3
Varmistusviljelyyn 0
Siirto helppo
Luteaalituki Lugesteron 200 mg x 3
Eli meille, tai siis minuun siirretään 2 alkiota. Siirto menee hyvin, on kivuton ja nopeasti ohi.
Onnellisina, toiveikkaina, mutta todella epäuskoisina ja pelokkaina astumme TAYS:in ovista ulos. Me ja meidän keskinkertaiset alkiot. Pakko on heittää edes jonkinlaista huumoria asiasta.
R on vahvasti sitä mieltä, että nyt tärppää. Keskinkertaisia, vähän niinkuin me itse. Pakkohan niiden on matkassa pysyä.
Kotona otan rauhallisesti. Päätän jäädä sairaslomalle, kun tuntuu, että ei pää pysy mukana kaikessa tässä. Ei pysty käsittelemään taas kaikkea tätä kerralla. Kaksi pitkää PIINAVIIKKOA, todella pitkää viikkoa, ennenkuin saa tehdä raskaustestin.
Yritän tehdä asioita, jotka vie ajatukset edes hetkeksi muualle. Netfliks sarjoja ja pihalla oloa. En silti oikastaan halua nähdä ketään. On jotenkin helpompi olla yksin.
Lugesteronit turvottaa ja väsyttää. Ja jos en kuvittele, niin saa myös mielialat menemään edestakaisin alhaalta ylös ja yhtä äkkiä takaisin tosi alas.
Kahta viikkoa ei tarvitse odottaa. Ei itseasiassa edes viikkoa.
Kuudentena päivänä siirron jälkeen alkaa jo ruskehtava vuoto. Tuhruvuoto, niinkuin sanotaan.
Tiedän heti. Vaikka R yrittääkin tsempata ja uskoa.
piinapäivänä 9 alkaa kunnon vuoto. Menkat tulee ihan reippaasti lugejen läpi.
Vuoto on jo loppunut, kun raskaustestipäivä on. Tunnollisesti käytin lugesteroneja viimeiseen saakka. Tein testin, joka oli negatiivinen. Soitin tuloksen omalle polille.
Pettyneenä. Surullisena. Epäuskoisena.
Miksi? Mitä tein väärin? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Miksei meille? Miksi me ei voida onnistua?
En halua edes ajatella asiaa muutamaan viikkoon.
Kun uusi kierto alkaa, ajattelen sitten.
Pakastimessa meillä on 1 (YKSI) sitkeä kuusi päiväinen alkio.
Surullinen lapseton.
-M-
Punktiosta jollain tavalla toivuttu. Edelleen kuitenkin ns. paikat hellinä. Tarkoitan siis alavatsaa lähinnä. Munasarjojen seutua tarkemmin ottaen.
Yhdessä taas, tie käy kohti Tamperetta. Yhdessä siksi, koska tämä on meidän molempien asia. Alkionsiirtoonhan voisi mennä nainen yksinkin, mutta me toivotaan, että ollaan molemmat paikalla, kun meidän mahdollinen jälkikasvu saa alkunsa.
Ovumian vastaanottoaulassa tavataan tuttu pariskunta. Tiesin kyllä heidän myös käyvän hoidoissa, mutta silti tunne siitä, että tämä lapsettomuus on yleisempää kuin luullaankaan, saa vahvistusta taas. He käyvät yksityisellä hoidoissa, ja ovat pakastealkiota "hakemassa".
Meidän vuoro, ja jännitys kasvaa vain. Pissahätä on taas ihan järjetön. (toimenpiteeseen pyydetään tulemaan virtsarakko täynnä)
Saamme kuulla, että munasoluista 5 on hedelmöittynyt. Hieman petyn, koska olin toivonut, että niitä olisi ollut enemmän.
Tilanne siis:
Munasoluja 11
Kypsiä 9
Siemenneste 1,5 milj/ml, 0+4%, pesutulos 0,05 milj
Hoito ICSI
Hedelmöittyneitä munasoluja 5
Alkioita 5
Siirtoon 2 ET, 7S1,5 ja 8S 1,5
eli 7 soluinen 1,5 luokkainen ja 8 soluinen 1,5 luokkainen (1 on top, 2 hyvä ja 3 kelpaa tuoresiirtoon mutta ei pakastukseen) ihan kelpo siirrettäviä siis.
Pakastetaan 0
Jatkoviljelyyn 3
Varmistusviljelyyn 0
Siirto helppo
Luteaalituki Lugesteron 200 mg x 3
Eli meille, tai siis minuun siirretään 2 alkiota. Siirto menee hyvin, on kivuton ja nopeasti ohi.
Onnellisina, toiveikkaina, mutta todella epäuskoisina ja pelokkaina astumme TAYS:in ovista ulos. Me ja meidän keskinkertaiset alkiot. Pakko on heittää edes jonkinlaista huumoria asiasta.
R on vahvasti sitä mieltä, että nyt tärppää. Keskinkertaisia, vähän niinkuin me itse. Pakkohan niiden on matkassa pysyä.
Kotona otan rauhallisesti. Päätän jäädä sairaslomalle, kun tuntuu, että ei pää pysy mukana kaikessa tässä. Ei pysty käsittelemään taas kaikkea tätä kerralla. Kaksi pitkää PIINAVIIKKOA, todella pitkää viikkoa, ennenkuin saa tehdä raskaustestin.
Yritän tehdä asioita, jotka vie ajatukset edes hetkeksi muualle. Netfliks sarjoja ja pihalla oloa. En silti oikastaan halua nähdä ketään. On jotenkin helpompi olla yksin.
Lugesteronit turvottaa ja väsyttää. Ja jos en kuvittele, niin saa myös mielialat menemään edestakaisin alhaalta ylös ja yhtä äkkiä takaisin tosi alas.
Kahta viikkoa ei tarvitse odottaa. Ei itseasiassa edes viikkoa.
Kuudentena päivänä siirron jälkeen alkaa jo ruskehtava vuoto. Tuhruvuoto, niinkuin sanotaan.
Tiedän heti. Vaikka R yrittääkin tsempata ja uskoa.
piinapäivänä 9 alkaa kunnon vuoto. Menkat tulee ihan reippaasti lugejen läpi.
Vuoto on jo loppunut, kun raskaustestipäivä on. Tunnollisesti käytin lugesteroneja viimeiseen saakka. Tein testin, joka oli negatiivinen. Soitin tuloksen omalle polille.
Pettyneenä. Surullisena. Epäuskoisena.
Miksi? Mitä tein väärin? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Miksei meille? Miksi me ei voida onnistua?
En halua edes ajatella asiaa muutamaan viikkoon.
Kun uusi kierto alkaa, ajattelen sitten.
Pakastimessa meillä on 1 (YKSI) sitkeä kuusi päiväinen alkio.
Surullinen lapseton.
-M-
tiistai 20. lokakuuta 2015
Punctio follicularis ovarii transvaginalis.
Eli suomeksi sanottuna; munasarjarakkulan tyhjennys neulalla emättimestä.
Yleiskielellä siis meidän toinen munasolupunktio. 8.9.2015 tiistaina klo 8:30.
En kovin lippu korkealla tuonne punktioon lähtenyt, koska kysta tuntui vieneen tilaa kasvaa follikkeleilta tuolla oikealla puolella.
Lähdimme kuitenkin aamuyöllä hyvissä ajoin ajelemaan Tampereelle. Osoite oli taas Biokatu 12. Olimme ajoissa perillä, niinkin ajoisssa ettei kahvila ollut vielä edes auki. Odottelimme autossa hetkisen ja kun aika oli niin surautimme hissillä 7 kerroksen Hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikan tiloihin. Ilmoittauduin automaattiin ja istuimme odottamaan vuoroamme. Neuvonnan nainen jostain syystä kuitenkin "unohti" meidät ja minua tultiin jo kutsumaan toipumishuoneeseen, ennenkuin papereita oli allekirjoitettu ja mieheni päässyt hoitamaan osuuttaan.
No, nimet papareihin ja mies ovumian puolelle ja minä toipumishuoneeseen.
Hoitaja/kätilö oli tälläkin kerralla todella mukava, lämmin ja ystävällinen. Tuolla tulee sellainen tunne, että sinusta todella välitetään ja pidetään huolta.
Sain tipan kämmenselkään, esilääkityksen ja käväisin vessassa. Ihmettelin, että missä R viipyy. Edellinen pari tuli jo toimenpidehuoneesta takaisin toipumishuoneeseen. Tiesin, että vuoroni olisi ihan kohta.
Ja niin se tulikin. Pääsin pöydälle ja minulle melkein ehdittiin antaa jo rauhoittava lääke, kun toipumishuoneen kätilö tuli hakemaan apua toimenpidehuoneen kätilöiltä/lääkäreiltä. Minua ennen toimenpiteessä ollut nainen voi huonosti ja menetti tajuntansa.
Ilmeisesti jännitys ja lääkkeet olivat hänelle huono yhdistelmä.
Jäin toimenpidehuoneeseen kahdestaan biologin kanssa. Hän rauhoitteli minua ja kertoi omasta kokemuksestaan. Hänellä oli lapsi, jonka oli saanut hedelmöityshoitojen avulla. Muutaman minuutin kuluttua edellisen potilaan akuutti tilanne oli ohi ja aloitimme minun osuuteni vihdoin klo 9:20.
Sain ensin rauhoittavan lääkkeen suoraan suoneen, ja sitten puudutuspiikit suoraan vaginaan. Punktioitiin ensin vasemman puolen follit, jotka olivat melko pieniä. Kelpasivat kuitenkin. Sen jälkeen oikea puoli, josta ensin tyhjennettiin follikkelit ja sen jälkeen kysta.
Munasoluja saatiin kuitenkin peräti 11 kpl.
Toimenpide meni hyvin, eikä ollut edes kovin kivulias. Ainakaan näin jälkikäteen ajateltuna.
Pääsin takaisin toipumishuoneeseen ja siinä samassa mieheni luurasi ovesta huoneeseen.
Hän oli odottanut Ovumian puolella kuuliaisesti vuoroaan, ja sielläkin neuvonnan/labran nainen oli missannut hänet. Ilmeisesti pitäisi kuitenkin marssia suoraan luukulle, vaikka vuoronumero tai aika olisikin annettu?
Noh, kumpikin jokatapauksessa oli nyt suoriutunut osuudestaan. Ja taas oli asiat muiden kuin meidän käsissä.
Toipumishuoneessa henkilökunta joutui keskittymään melko pitkälti tuohon minua ennen olleeseen naiseen, ja hänen ympärillään kävikin melkoinen hälinä ja hyörinä. Sain kuitenkin tarvitsemani huomion, lisää kipulääkettä, lämpötyynyn ja heti perään kylmäpussin, kun lämmin ei ollutkaan hyväksi.
Otin pienet tirsat, R kävi kahvilla. Ja itseasiassa sitten jo reilun tunnin kuluttua, kunhan suoriduin itsekseni vessareissusta, pääsimme lähtemään kotiin.
Alkionsiirtopäiväksi sovittiin perjantai 11.9.2015 ja sain sairaslomaa koko loppuviikon. Itseasiassa sairasloma tuli todellakin tarpeeseen, sillä munasarjani olivat melko hellänä useamman päivän. Olo oli todella turpea.
Pari päivää otin kyllä todellakin rauhallisesti, lepoa, telkkua ja rauhallisia/kevyitä kotihommia.
Jännitti tuleva perjantai.
Edelleen lapseton.
-M-
Yleiskielellä siis meidän toinen munasolupunktio. 8.9.2015 tiistaina klo 8:30.
En kovin lippu korkealla tuonne punktioon lähtenyt, koska kysta tuntui vieneen tilaa kasvaa follikkeleilta tuolla oikealla puolella.
Lähdimme kuitenkin aamuyöllä hyvissä ajoin ajelemaan Tampereelle. Osoite oli taas Biokatu 12. Olimme ajoissa perillä, niinkin ajoisssa ettei kahvila ollut vielä edes auki. Odottelimme autossa hetkisen ja kun aika oli niin surautimme hissillä 7 kerroksen Hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikan tiloihin. Ilmoittauduin automaattiin ja istuimme odottamaan vuoroamme. Neuvonnan nainen jostain syystä kuitenkin "unohti" meidät ja minua tultiin jo kutsumaan toipumishuoneeseen, ennenkuin papereita oli allekirjoitettu ja mieheni päässyt hoitamaan osuuttaan.
No, nimet papareihin ja mies ovumian puolelle ja minä toipumishuoneeseen.
Hoitaja/kätilö oli tälläkin kerralla todella mukava, lämmin ja ystävällinen. Tuolla tulee sellainen tunne, että sinusta todella välitetään ja pidetään huolta.
Sain tipan kämmenselkään, esilääkityksen ja käväisin vessassa. Ihmettelin, että missä R viipyy. Edellinen pari tuli jo toimenpidehuoneesta takaisin toipumishuoneeseen. Tiesin, että vuoroni olisi ihan kohta.
Ja niin se tulikin. Pääsin pöydälle ja minulle melkein ehdittiin antaa jo rauhoittava lääke, kun toipumishuoneen kätilö tuli hakemaan apua toimenpidehuoneen kätilöiltä/lääkäreiltä. Minua ennen toimenpiteessä ollut nainen voi huonosti ja menetti tajuntansa.
Ilmeisesti jännitys ja lääkkeet olivat hänelle huono yhdistelmä.
Jäin toimenpidehuoneeseen kahdestaan biologin kanssa. Hän rauhoitteli minua ja kertoi omasta kokemuksestaan. Hänellä oli lapsi, jonka oli saanut hedelmöityshoitojen avulla. Muutaman minuutin kuluttua edellisen potilaan akuutti tilanne oli ohi ja aloitimme minun osuuteni vihdoin klo 9:20.
Sain ensin rauhoittavan lääkkeen suoraan suoneen, ja sitten puudutuspiikit suoraan vaginaan. Punktioitiin ensin vasemman puolen follit, jotka olivat melko pieniä. Kelpasivat kuitenkin. Sen jälkeen oikea puoli, josta ensin tyhjennettiin follikkelit ja sen jälkeen kysta.
Munasoluja saatiin kuitenkin peräti 11 kpl.
Toimenpide meni hyvin, eikä ollut edes kovin kivulias. Ainakaan näin jälkikäteen ajateltuna.
Pääsin takaisin toipumishuoneeseen ja siinä samassa mieheni luurasi ovesta huoneeseen.
Hän oli odottanut Ovumian puolella kuuliaisesti vuoroaan, ja sielläkin neuvonnan/labran nainen oli missannut hänet. Ilmeisesti pitäisi kuitenkin marssia suoraan luukulle, vaikka vuoronumero tai aika olisikin annettu?
Noh, kumpikin jokatapauksessa oli nyt suoriutunut osuudestaan. Ja taas oli asiat muiden kuin meidän käsissä.
Toipumishuoneessa henkilökunta joutui keskittymään melko pitkälti tuohon minua ennen olleeseen naiseen, ja hänen ympärillään kävikin melkoinen hälinä ja hyörinä. Sain kuitenkin tarvitsemani huomion, lisää kipulääkettä, lämpötyynyn ja heti perään kylmäpussin, kun lämmin ei ollutkaan hyväksi.
Otin pienet tirsat, R kävi kahvilla. Ja itseasiassa sitten jo reilun tunnin kuluttua, kunhan suoriduin itsekseni vessareissusta, pääsimme lähtemään kotiin.
Alkionsiirtopäiväksi sovittiin perjantai 11.9.2015 ja sain sairaslomaa koko loppuviikon. Itseasiassa sairasloma tuli todellakin tarpeeseen, sillä munasarjani olivat melko hellänä useamman päivän. Olo oli todella turpea.
Pari päivää otin kyllä todellakin rauhallisesti, lepoa, telkkua ja rauhallisia/kevyitä kotihommia.
Jännitti tuleva perjantai.
Edelleen lapseton.
-M-
keskiviikko 16. syyskuuta 2015
ICSI kierros 2.
Kutsu uudelle suunnittelukäynnille kävi.
10.8.2015 käytiin yhdessä miehen kanssa omalla klinikallamme suunnittelemassa, että mistä tällä kerralla jatketaan.
Edelleenhän meillä on vain ja ainoastaan tuo yksi mahdollinen keino, eli ICSI. Ja tuota nyt sitten käytiin läpi. Minuun kurkattiin ultrallakin ja muniksia oli tuossa kierrossa hurjan paljon. Toisella puolella yli 10 ja toisella puolella melkein 20. Pieniä tietysti. Mutta kuitenkin. Usko tulevaan oli kova, kun ilman lääkkeitäkin näyttää kasvavan edes jotain.
Lääkärimme on todella mahtava. Reilu ja suora. Puhuu selkokielellä ja ajattelee ääneen. Näin pysyn itsekin kärryillä siitä missä mennään.
Päädyttiin taas lyhyeen kaavaan, koska kiertoni on niin säännöllinen. Keskimäärin sen 26 päivää, heittoa ehkä päivä suuntaan tai toiseen.
Lääke päätettiin vaihtaa ja se tulisi olemaan tällä kerralla Gonal F, annoksella 250 ui.
Eli Gonal F kasvatteluun, Orgalutran jarruksi ja Pregnyl irrotukseen.
Lapsettomuushoitaja neuvoi meille Gonal F kynän käytön. Se oli melko simppeli, valmis kynä, josta ruuvataan vaan haluamansa annos, laitetaan neula kiinni ja pistetään vatsamakkaraan. Neula irti, kierrätykseen ja kynällä voi pistää taas seuraavana päivänä. Yhdessä kynässä on 900 ui.
Uusi kierto alkoikin sunnuntaina 23.8. Eli nnin ollen pistäminen kierron päivänä 2.
Lääkkeet olin hakenut jo valmiiksi edellisellä viikolla, eli ne oli valmiiksi kotona jääkaapissa.
Gonalin pistäminen oli ihan helppoa. Neula on todella pieni ja ohut, eikä siitä syystä juurikaan sattunut. Kyllähän se ensimmäinen kerta oli taas hieman erikoista, mutta sujui kuitenkin. Oltiin miehen kanssa sovittu, että hän on aina paikalla kun pistoksen aika on ja näin oli nytkin. Minä pistän ja mies huolehtii neuloista ja ruiskuista ja muista.
Ensimmäinen kontrolliultra oli perjantaina 28.8. Eli olin ehtinyt pistää vasta neljänä iltana. No ultrassapa ei näyttänytkään sitten ollenkaan siltä miltä olin toivonut. Munarakkuloita oli vasta muutamia 5-6 millisiä, ja oikeaan munasarjaan oli kasvanut kysta.
Kystaa minulla ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Ei ainakaan tämän prosessin aikana, kun ultrattu on USEITA kertoja....
No, onneksi lääkärimme oli kuitenkin loppujenlopuksi sitä mieltä, että kystasta huolimatta stimulaatiota jatketaan, ja yritetään unohtaa koko kysta.
Sovittiin, että nostetaan gonalin annos 300 unittiin ja otetaan orgalutran jarruksi kierron päivänä 9.
Jatkoin siis tuolla kaavalla. Ensimmäinen orgalutran pistos tuli mukaan 31.8.
Ja jos joku on inhottavaa, niin tuon pistäminen on. Se sattuu.
Neula on viistokärkinen ja tylsän tuntuinen. Ja se pitäisi muistaa pistää 45 asteen kulmassa, eli ei kohtisuoraan. Ei mennyt niinku ohjekirjassa lukee, ja ensimmäisestä kerrasta muistutti mehevä mustelma vatsassa melkein viikon. Jaiks!
Seuraava ultrakäynti oli tiistaina 1.9. Eikä tuokaan ultraus kertonut ilouutisia.
Tuntui, ettei mikään muu ollut kasvanut kuin se saakelin kysta. Ja se kyllä jo tuntuikin alavatsakipuna. Muniksia oli vasemmalla puolella ehkä 5 sellaista, joista jotain voisi tulla ja oikealla kystan lisäksi 4 ja nekin aivan kiinni kystassa tai sen takana piilossa.
Lääkäri ehdotti, että muutetaan hieman hormonicoctailia ja otetaan lisäksi vielä Pergoveris. Minulle uusi lääke ja ei kauhean yleinen ilmeisesti muutenkaan, kun sitä ei meinannut mistään apteekista löytyä.
Pyysin sairaslomaa, koska koin että tuo kysta haittaa elämää sen verran. Eikä pääkoppakaan kauhean positiivisessa vireessä ollut.
Sain tuota Pergoveristä sen verran, että pääsin alkuun. Kotona heitin lääkkeet jääkaappiin odottamaan iltaa.
Otin illalla onneksi lääkkeen jääkaapista esille jo kahdeksalta. Ja aioin lukea käyttöohjeet.
Pergoverishän on siis kuiva-aine ja liuotin eri ampulleissa ja tarkoitus on miksata se itse valmiiksi liuokseksi.
NOH, tuossa paketissa ei ollut mukana ruiskua eikä neuloja!!!!! What the fuck?
Minulla oli edellisestä hoitojaksosta jäänyt kotiin pari neulaa. Mutta ei yhtäkään ruiskua. Tai oli meillä 30 millin steriilejä ruiskuja ja kasa paksuja neuloja jotka oli tarkoitettu lihan suolaamiseen. Hah! Tuossa pullossa liuotinta oli 1 millilitra, eli en todellakaan aikonut sitä imaista isoon ruiskuun.
Mitäs sitten? Paikallinen terveyskeskus ei todellakaan tullut kysymykseen. Vaikka ehkä jälkikäteen ajateltuna vuodeosastolta olisi varmaan jonkun saanut kiinni ja ruiskuja sieltä varmastikin olisi löytynyt.
Päätin kuitenkin kääntyä ystävän puoleen. Soitin hänelle ja hän vastasikin minulle mökiltä. Esitin asiani ja hän lupasi soittaa miehelleen, joka onneksi oli kotona. Miehellä on nimittäin ollut joskus muutamia vuosia sitten ambulanssifirma ja ajattelin että josko heillä sattuisi olemaan kotona vielä kotain ambulanssiaikaista kamaa. Thank Good! Oli. Hyppäsimme autoon ja ajoimme hakemaan ruiskun. Sain niitä ison kourallisen. Kiitos! Onni on ihmiset jotka auttaa, aina.
Kotiin ja Pergoveris nahkaan.
Seuraavaan ultraan jatkoin Gonal F 200 ui + Pergoveris + Orgalutran.
Ultra oli perjantaina 4.9. muniksia oli yhteensä ehkä noin 8. Kysta oli kasvanut.
Sovittiin kuintenkin punktiopäivä kierron päivälle 17, eli 8.9. Jatkoin vielä tuolla samalla yhdistelmällä perjantain ja lauantain. Sunnuntai aamuna pistin vielä lempparini Orgalutranin ja illalla sitten irrotuspiikiksi Pregnyliä 5000 ui.
Vielä kahdestaan.
-M-
10.8.2015 käytiin yhdessä miehen kanssa omalla klinikallamme suunnittelemassa, että mistä tällä kerralla jatketaan.
Edelleenhän meillä on vain ja ainoastaan tuo yksi mahdollinen keino, eli ICSI. Ja tuota nyt sitten käytiin läpi. Minuun kurkattiin ultrallakin ja muniksia oli tuossa kierrossa hurjan paljon. Toisella puolella yli 10 ja toisella puolella melkein 20. Pieniä tietysti. Mutta kuitenkin. Usko tulevaan oli kova, kun ilman lääkkeitäkin näyttää kasvavan edes jotain.
Lääkärimme on todella mahtava. Reilu ja suora. Puhuu selkokielellä ja ajattelee ääneen. Näin pysyn itsekin kärryillä siitä missä mennään.
Päädyttiin taas lyhyeen kaavaan, koska kiertoni on niin säännöllinen. Keskimäärin sen 26 päivää, heittoa ehkä päivä suuntaan tai toiseen.
Lääke päätettiin vaihtaa ja se tulisi olemaan tällä kerralla Gonal F, annoksella 250 ui.
Eli Gonal F kasvatteluun, Orgalutran jarruksi ja Pregnyl irrotukseen.
Lapsettomuushoitaja neuvoi meille Gonal F kynän käytön. Se oli melko simppeli, valmis kynä, josta ruuvataan vaan haluamansa annos, laitetaan neula kiinni ja pistetään vatsamakkaraan. Neula irti, kierrätykseen ja kynällä voi pistää taas seuraavana päivänä. Yhdessä kynässä on 900 ui.
Uusi kierto alkoikin sunnuntaina 23.8. Eli nnin ollen pistäminen kierron päivänä 2.
Lääkkeet olin hakenut jo valmiiksi edellisellä viikolla, eli ne oli valmiiksi kotona jääkaapissa.
Gonalin pistäminen oli ihan helppoa. Neula on todella pieni ja ohut, eikä siitä syystä juurikaan sattunut. Kyllähän se ensimmäinen kerta oli taas hieman erikoista, mutta sujui kuitenkin. Oltiin miehen kanssa sovittu, että hän on aina paikalla kun pistoksen aika on ja näin oli nytkin. Minä pistän ja mies huolehtii neuloista ja ruiskuista ja muista.
Ensimmäinen kontrolliultra oli perjantaina 28.8. Eli olin ehtinyt pistää vasta neljänä iltana. No ultrassapa ei näyttänytkään sitten ollenkaan siltä miltä olin toivonut. Munarakkuloita oli vasta muutamia 5-6 millisiä, ja oikeaan munasarjaan oli kasvanut kysta.
Kystaa minulla ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Ei ainakaan tämän prosessin aikana, kun ultrattu on USEITA kertoja....
No, onneksi lääkärimme oli kuitenkin loppujenlopuksi sitä mieltä, että kystasta huolimatta stimulaatiota jatketaan, ja yritetään unohtaa koko kysta.
Sovittiin, että nostetaan gonalin annos 300 unittiin ja otetaan orgalutran jarruksi kierron päivänä 9.
Jatkoin siis tuolla kaavalla. Ensimmäinen orgalutran pistos tuli mukaan 31.8.
Ja jos joku on inhottavaa, niin tuon pistäminen on. Se sattuu.
Neula on viistokärkinen ja tylsän tuntuinen. Ja se pitäisi muistaa pistää 45 asteen kulmassa, eli ei kohtisuoraan. Ei mennyt niinku ohjekirjassa lukee, ja ensimmäisestä kerrasta muistutti mehevä mustelma vatsassa melkein viikon. Jaiks!
Seuraava ultrakäynti oli tiistaina 1.9. Eikä tuokaan ultraus kertonut ilouutisia.
Tuntui, ettei mikään muu ollut kasvanut kuin se saakelin kysta. Ja se kyllä jo tuntuikin alavatsakipuna. Muniksia oli vasemmalla puolella ehkä 5 sellaista, joista jotain voisi tulla ja oikealla kystan lisäksi 4 ja nekin aivan kiinni kystassa tai sen takana piilossa.
Lääkäri ehdotti, että muutetaan hieman hormonicoctailia ja otetaan lisäksi vielä Pergoveris. Minulle uusi lääke ja ei kauhean yleinen ilmeisesti muutenkaan, kun sitä ei meinannut mistään apteekista löytyä.
Pyysin sairaslomaa, koska koin että tuo kysta haittaa elämää sen verran. Eikä pääkoppakaan kauhean positiivisessa vireessä ollut.
Sain tuota Pergoveristä sen verran, että pääsin alkuun. Kotona heitin lääkkeet jääkaappiin odottamaan iltaa.
Otin illalla onneksi lääkkeen jääkaapista esille jo kahdeksalta. Ja aioin lukea käyttöohjeet.
Pergoverishän on siis kuiva-aine ja liuotin eri ampulleissa ja tarkoitus on miksata se itse valmiiksi liuokseksi.
NOH, tuossa paketissa ei ollut mukana ruiskua eikä neuloja!!!!! What the fuck?
Minulla oli edellisestä hoitojaksosta jäänyt kotiin pari neulaa. Mutta ei yhtäkään ruiskua. Tai oli meillä 30 millin steriilejä ruiskuja ja kasa paksuja neuloja jotka oli tarkoitettu lihan suolaamiseen. Hah! Tuossa pullossa liuotinta oli 1 millilitra, eli en todellakaan aikonut sitä imaista isoon ruiskuun.
Mitäs sitten? Paikallinen terveyskeskus ei todellakaan tullut kysymykseen. Vaikka ehkä jälkikäteen ajateltuna vuodeosastolta olisi varmaan jonkun saanut kiinni ja ruiskuja sieltä varmastikin olisi löytynyt.
Päätin kuitenkin kääntyä ystävän puoleen. Soitin hänelle ja hän vastasikin minulle mökiltä. Esitin asiani ja hän lupasi soittaa miehelleen, joka onneksi oli kotona. Miehellä on nimittäin ollut joskus muutamia vuosia sitten ambulanssifirma ja ajattelin että josko heillä sattuisi olemaan kotona vielä kotain ambulanssiaikaista kamaa. Thank Good! Oli. Hyppäsimme autoon ja ajoimme hakemaan ruiskun. Sain niitä ison kourallisen. Kiitos! Onni on ihmiset jotka auttaa, aina.
Kotiin ja Pergoveris nahkaan.
Seuraavaan ultraan jatkoin Gonal F 200 ui + Pergoveris + Orgalutran.
Ultra oli perjantaina 4.9. muniksia oli yhteensä ehkä noin 8. Kysta oli kasvanut.
Sovittiin kuintenkin punktiopäivä kierron päivälle 17, eli 8.9. Jatkoin vielä tuolla samalla yhdistelmällä perjantain ja lauantain. Sunnuntai aamuna pistin vielä lempparini Orgalutranin ja illalla sitten irrotuspiikiksi Pregnyliä 5000 ui.
Vielä kahdestaan.
-M-
torstai 27. elokuuta 2015
Kahvihuonekeskusteluja.
Mistä ihmiset puhuu?
Työikäiset, varhaiskeski-ikäiset, ihmiset joihin itseni siis luen.
Ihmiset puhuvat lapsista. Aina ja jokapaikassa. Miehet ja naiset, äidit ja isät, mummot ja vaarit.
Kahvihuoneessa, kaupan kassajonossa, terassilla, sosiaalisessa mediassa. Lapset ovat läsnä aina. Erityisesti se tuntuu olevan tapetilla aina näin kesän jälkeen. Koulut ja päiväkodit alkaa ja vanhemmat palaavat töihin.
"Kuinkas teidän Mirjamarjaanan koulu on lähtenyt sujumaan?"
"Meidän Einoiivari kiukuttelee iltaisin, kun pitäisi mennä nukkumaan ajoissa ja mulla niiiiiin palaa käämit!"
"Hei, täällä äiti, Ootko jo herännyt? Syönyt? Pessy hampaat? Muista sammuttaa valot ja laita ovi lukkoon, kun lähdet kouluun!"
"Montakos lastenlasta sulla jo on? Mulla on seittemän, kolme poikaa ja neljä tyttöä."
HUOKAUS!
Istun mielummin kahvihuoneessa omaan pöytään ja olen lukevinani lehteä. Kuulen silti ympärilläni käytävät keskustelut. Käyn kaupassa, ja toivon etten tapaa ketään puolituttua. Ettei tarvitse puhua mistään. Kuulen silti ventovieraiden ihmisten keskusteluja. Lapsistaan.
Tänään on taas se päivä, että voisi hautautua maan alle. Antaa olla.
Kun kuuntelee ihmisten keskusteluja, ja sitä kuinka he kovin usein puhuvat siitä, miten hankalaa oli illalla, kun lapset eivät menneet kiltisti nukkumaan, että kuinka ensin piti saada raivokohtaus ja viedä Ile ja Jare jäähylle ennekuin iltapalan syönti onnistui.
Kuinka aamulla taaaaas myöhästyttiin päiväkodista, kun Lissu ei halunnutkaan laittaa kumppareita jalkaan.
Kun kuuntelee sitä, kuinka rankasti vanhemmat arvostelevat oman lapsensa sanomisia tai tekemisiä.
Satuttaa ja suututtaa.
Tekisi mieli huutaa noille aivottomille vanhemmille, että lopettakaa!!!!
Kuuntele mitä puhut ja ajattele mitä sanot.
Sinulla on joku, jota voit ehdoitta rakastaa. Ja joka ehdoitta rakastaa sinua. Pitää sinusta sellaisena, kuin olet (vaikka varmasti 13 vuotiaana saattaakin haistattaa sinulle pitkät).
Ja tarvitsee sinua, joka ikinen päivä. Tarvitsee turvaa ja rakkautta. Rajoja ja sääntöjä.
Asiat voi sanoa monella tavalla.
Ajatteles jos miehesi tai vaimosi puhuisi sinusta kahvihuoneessa tai kassajonossa arvostellen ja kritisoiden käytöstäsi. Olisiko se oikein?
Edelleen kahdestaan.
-M-
Työikäiset, varhaiskeski-ikäiset, ihmiset joihin itseni siis luen.
Ihmiset puhuvat lapsista. Aina ja jokapaikassa. Miehet ja naiset, äidit ja isät, mummot ja vaarit.
Kahvihuoneessa, kaupan kassajonossa, terassilla, sosiaalisessa mediassa. Lapset ovat läsnä aina. Erityisesti se tuntuu olevan tapetilla aina näin kesän jälkeen. Koulut ja päiväkodit alkaa ja vanhemmat palaavat töihin.
"Kuinkas teidän Mirjamarjaanan koulu on lähtenyt sujumaan?"
"Meidän Einoiivari kiukuttelee iltaisin, kun pitäisi mennä nukkumaan ajoissa ja mulla niiiiiin palaa käämit!"
"Hei, täällä äiti, Ootko jo herännyt? Syönyt? Pessy hampaat? Muista sammuttaa valot ja laita ovi lukkoon, kun lähdet kouluun!"
"Montakos lastenlasta sulla jo on? Mulla on seittemän, kolme poikaa ja neljä tyttöä."
HUOKAUS!
Istun mielummin kahvihuoneessa omaan pöytään ja olen lukevinani lehteä. Kuulen silti ympärilläni käytävät keskustelut. Käyn kaupassa, ja toivon etten tapaa ketään puolituttua. Ettei tarvitse puhua mistään. Kuulen silti ventovieraiden ihmisten keskusteluja. Lapsistaan.
Tänään on taas se päivä, että voisi hautautua maan alle. Antaa olla.
Kun kuuntelee ihmisten keskusteluja, ja sitä kuinka he kovin usein puhuvat siitä, miten hankalaa oli illalla, kun lapset eivät menneet kiltisti nukkumaan, että kuinka ensin piti saada raivokohtaus ja viedä Ile ja Jare jäähylle ennekuin iltapalan syönti onnistui.
Kuinka aamulla taaaaas myöhästyttiin päiväkodista, kun Lissu ei halunnutkaan laittaa kumppareita jalkaan.
Kun kuuntelee sitä, kuinka rankasti vanhemmat arvostelevat oman lapsensa sanomisia tai tekemisiä.
Satuttaa ja suututtaa.
Tekisi mieli huutaa noille aivottomille vanhemmille, että lopettakaa!!!!
Kuuntele mitä puhut ja ajattele mitä sanot.
Sinulla on joku, jota voit ehdoitta rakastaa. Ja joka ehdoitta rakastaa sinua. Pitää sinusta sellaisena, kuin olet (vaikka varmasti 13 vuotiaana saattaakin haistattaa sinulle pitkät).
Ja tarvitsee sinua, joka ikinen päivä. Tarvitsee turvaa ja rakkautta. Rajoja ja sääntöjä.
Asiat voi sanoa monella tavalla.
Ajatteles jos miehesi tai vaimosi puhuisi sinusta kahvihuoneessa tai kassajonossa arvostellen ja kritisoiden käytöstäsi. Olisiko se oikein?
Edelleen kahdestaan.
-M-
sunnuntai 23. elokuuta 2015
Kertoa vai ei?
Niin, kertoako tästä lapsettomuudesta ihmisille vai ei?
Ei ihan helpoin aihe ole. Eikä aina oikein tiedä miten asian kertoisi.
Kenelle kertoa, kenen kuuluu tietää, vai olisiko sittenkin parempi, ettei kukaan tiedä?
Itse olen sen veraan hölösuu ja avoin ylipäätään puhumaan asioistani, että minusta oli luonnollista kertoa heti läheisimmilleni tästä tilanteesta.
Olinhan jo jokatapauksessa kertonut siskoilleni ja muutamille ystäville kun ehkäisy pois jätettiin. Viimeiset ehkäisypillerit olen syönyt noin 3 vuotta sitten, ja oikeastaan se ehkäisy loppuikin sitten kertalaakista siihen.
No kyllähän tietysti muutaman kuukauden jälkeen alkoi jo itseäkin ihmetyttää, että missä mättää, miksei iloisia uutisia kuulu. Ja jos itseä ihmetyttää, niin miksei tietysti niitä muitakin, jotka sitä raskausuutista odotti yhtälailla kuin me itsekin.
Tottakai asiasta sitten keskusteltiin.
Vanhemmille kerrottiin sitten, kun prosessi oli jo käynnistynyt ja oli saatu ensimmäinen lähete omalta paikkakunnalta eteenpäin.
Molempien äitien reaktio oli samankaltainen. Kumpikin oli jo osannut jotain tällaista odottaa, kun ei kerran niitä vauvauutisia kuulunut.
Töissä kerroin itse esimiehelleni, kun henkinen kantti alkoi olla kertakaikkiaan lopussa. Tämä tilanne on kuitenkin aika hel...in paljon rassannut mieltäni, ja sen takia kun voimat on ollut loppu, niin sairaslomapäiviä on jokusia kertynyt.
Esimieheni tuntui alkuksi suhtautuvan asiaan ihan hyvin, mutta mitä pidemmälle projekti on edennyt, sitä kärsimättömämmäksi hän on tullut.
Hänelle olisi pitänyt osata kertoa tarkkoja päiviä etukäteen, koska poissaoloja töistä tulee. Miten hoidot etenee ja kuinka pitkiä aikoja joudun olla pois?
Kaikki, jotka tästä prosessista jotain tietää, tietää myös sen, että niitä päiviä ei etukäteen voi päättää, eikä niihin pysty itse vaikuttamaan millään tavalla. Kroppa vastaa hoitoihin kaikilla eritavalla, ja erityisen eritavalla kaikilla toimii pääkoppa.
Petyin kyllä tosi paljon tuohon esimieheni suhtautumiseen. Hänen lisäksi en kertonut kuin muutamalle läheisimmälle työkaverille. Toki vasta sitten, kun jäin pidemmälle sairaslomalle, ensimmäisen hormonitykityksen aikoihin.
Nyt työkuvioni on paremmalla mallilla. Siirryin sisäisesti eri osastolle, ja eri esimiehen alaisuuteen. Hän on mies, ja tuntuu silti ymmärtävän minua paremmin, kuin edellinen naispuolinen pomoni.
Tässä uudessa mukavassa työporukassa olen kertonut kaikille. Koska mielestäni he ovat luottamuksen arvoisia. On reilua, että he tietävät miksi olen välillä sairaslomalla, ja miksi joudun käymään kesken työpäivän lääkärissä, tai miksi tekemiseni on ajoittain hieman rajoittunutta.
Ja he myös hyväksyvät ja ymmärtävät sen. Vaikka toisaalta, erityisemmin en heidän lupaansa tähän tarvitsekaan.
Ystäväpiirille on kerrottu pikkuhiljaa, kun on ollut sopivia hetkiä. Suurin osa lähipiiristämme tietää nyt tilanteestamme ja mielestäni se on hyvä.
Näin vältymme siltä, että kukaan kyselisi tai ihmettelisi sitä, että miksi emme ole lisääntyneet. Silti on vielä monia jotka ei tiedä. Ja olenkin ihan kahden vaiheilla, että linkitänkö tämän blogin sosiaaliseen mediaan. Kerronko ihan avoimesti tästä kaikille?
Tilanteemme on tämä, ja sen kanssa joudumme kuitenkin itse elämään koko ajan.
Joka päivä.
Ikuisestiko kahdestaan?
-M-
Ei ihan helpoin aihe ole. Eikä aina oikein tiedä miten asian kertoisi.
Kenelle kertoa, kenen kuuluu tietää, vai olisiko sittenkin parempi, ettei kukaan tiedä?
Itse olen sen veraan hölösuu ja avoin ylipäätään puhumaan asioistani, että minusta oli luonnollista kertoa heti läheisimmilleni tästä tilanteesta.
Olinhan jo jokatapauksessa kertonut siskoilleni ja muutamille ystäville kun ehkäisy pois jätettiin. Viimeiset ehkäisypillerit olen syönyt noin 3 vuotta sitten, ja oikeastaan se ehkäisy loppuikin sitten kertalaakista siihen.
No kyllähän tietysti muutaman kuukauden jälkeen alkoi jo itseäkin ihmetyttää, että missä mättää, miksei iloisia uutisia kuulu. Ja jos itseä ihmetyttää, niin miksei tietysti niitä muitakin, jotka sitä raskausuutista odotti yhtälailla kuin me itsekin.
Tottakai asiasta sitten keskusteltiin.
Vanhemmille kerrottiin sitten, kun prosessi oli jo käynnistynyt ja oli saatu ensimmäinen lähete omalta paikkakunnalta eteenpäin.
Molempien äitien reaktio oli samankaltainen. Kumpikin oli jo osannut jotain tällaista odottaa, kun ei kerran niitä vauvauutisia kuulunut.
Töissä kerroin itse esimiehelleni, kun henkinen kantti alkoi olla kertakaikkiaan lopussa. Tämä tilanne on kuitenkin aika hel...in paljon rassannut mieltäni, ja sen takia kun voimat on ollut loppu, niin sairaslomapäiviä on jokusia kertynyt.
Esimieheni tuntui alkuksi suhtautuvan asiaan ihan hyvin, mutta mitä pidemmälle projekti on edennyt, sitä kärsimättömämmäksi hän on tullut.
Hänelle olisi pitänyt osata kertoa tarkkoja päiviä etukäteen, koska poissaoloja töistä tulee. Miten hoidot etenee ja kuinka pitkiä aikoja joudun olla pois?
Kaikki, jotka tästä prosessista jotain tietää, tietää myös sen, että niitä päiviä ei etukäteen voi päättää, eikä niihin pysty itse vaikuttamaan millään tavalla. Kroppa vastaa hoitoihin kaikilla eritavalla, ja erityisen eritavalla kaikilla toimii pääkoppa.
Petyin kyllä tosi paljon tuohon esimieheni suhtautumiseen. Hänen lisäksi en kertonut kuin muutamalle läheisimmälle työkaverille. Toki vasta sitten, kun jäin pidemmälle sairaslomalle, ensimmäisen hormonitykityksen aikoihin.
Nyt työkuvioni on paremmalla mallilla. Siirryin sisäisesti eri osastolle, ja eri esimiehen alaisuuteen. Hän on mies, ja tuntuu silti ymmärtävän minua paremmin, kuin edellinen naispuolinen pomoni.
Tässä uudessa mukavassa työporukassa olen kertonut kaikille. Koska mielestäni he ovat luottamuksen arvoisia. On reilua, että he tietävät miksi olen välillä sairaslomalla, ja miksi joudun käymään kesken työpäivän lääkärissä, tai miksi tekemiseni on ajoittain hieman rajoittunutta.
Ja he myös hyväksyvät ja ymmärtävät sen. Vaikka toisaalta, erityisemmin en heidän lupaansa tähän tarvitsekaan.
Ystäväpiirille on kerrottu pikkuhiljaa, kun on ollut sopivia hetkiä. Suurin osa lähipiiristämme tietää nyt tilanteestamme ja mielestäni se on hyvä.
Näin vältymme siltä, että kukaan kyselisi tai ihmettelisi sitä, että miksi emme ole lisääntyneet. Silti on vielä monia jotka ei tiedä. Ja olenkin ihan kahden vaiheilla, että linkitänkö tämän blogin sosiaaliseen mediaan. Kerronko ihan avoimesti tästä kaikille?
Tilanteemme on tämä, ja sen kanssa joudumme kuitenkin itse elämään koko ajan.
Joka päivä.
Ikuisestiko kahdestaan?
-M-
tiistai 14. heinäkuuta 2015
Mistä syystä tätä kaikkea jaksaa?
Välillä, tai itseasiassa oikeastaan kokoajan sitä miettii, että miksi tätä projektia oikeasti jaksaa?
Ja siihenhän on vain ja ainoastaan yksi syy.
Siksi, että me ihan oikeasti halutaan vanhemmiksi.
Me halutaan lapsi, ja me halutaan olla perhe, jolla on lapsi tai jopa lapsia. Sen lisäksi minä haluan kokea sen, miltä tuntuu olla raskaana, ja miltä tuntuu synnytys, imetys ja äitiys. Miltä tuntuu se, että saan syliinii pienen ihmsen alun, joka on osa meitä.
Miltä tuntuu se, että meidän vastuulla on joku muu, kuin vain me itse?
Sitä me halutaan ja siksi me tätä jaksetaan. Me halutaan olla kahden sijasta kolme.
Olen monesti miettinyt sitä, että miltä se tuntuu, kun sen oman lapsen saa ensimmäisen kerran syliinsä? Miten paljon voi rakastaa?
Sitä ei voi kukaan kuvailla, eikä sitä voi kuvitella. Se pitää kokea. Äidin ja isän rakkaus.
Rakastanhan minä miestäni. Rakastan välillä ehkä jopa enemmän kuin itseäni. Niin paljon, että se välillä satuttaa. Onko se oman lapsen rakastaminen kuitenkin erilaista? Epäilisin, että on. Mutta en tiedä.
Tähän projektiin antaa voimia sisarusteni lapset. Kaikkia heitä olen hoitanut, paljonkin. Ja mielelläni. He irrottavat minut arjesta. Pitävät jalat maassa. Antavat todellista ja vilpitöntä rakkautta. Minä saan antaa myös heille rakkautta ja hellyyttä. Saan hoivata, lohduttaa, kuunnella, kertoa, neuvoa, oppia itse uutta. Saan kuulla hauskoja juttuja, lukea satuja, leikkiä leikkejä, opettaa heille uusia asioita, saan myös kasvattaa ja komentaa heitä kuin omiani.
Koskaan en ole tähän sisaruksiltani lupaa kysynyt, mutta näin olen aina toiminut.
Mielestäni lapsia kasvattaa koko perhe. Mummot ja vaarit, tädit, sedät ja sisarukset.
Vanhemmat viimeisen sanan aina sanoo, eikä heidän kasvatustapaansa voi eikä saa kyseenalaistaa. Ei kukaan. Mutta kasvattaa voi yhdessä, ja monellakin tavalla.
Meillä lapset saa rakkautta ja rajoja. Meillä he saavat olla omia itsejään. Saavat olla kuin kotonaan. Kiukutellakin. Ja tarpeen vaatiessa meillä joutuu jäähyllekkin. Mutta rakkaudella.
Tätä minä haluan. Oikeasti. Enemmän kuin mitään.
Tätä me haluamme. Ja tämän takia jaksamme jatkaa. Tämän takia me rakastamme toisiamme. Me haluamme tietää, miltä se tuntuu. Vanhemmuus.
-M-
Ja siihenhän on vain ja ainoastaan yksi syy.
Siksi, että me ihan oikeasti halutaan vanhemmiksi.
Me halutaan lapsi, ja me halutaan olla perhe, jolla on lapsi tai jopa lapsia. Sen lisäksi minä haluan kokea sen, miltä tuntuu olla raskaana, ja miltä tuntuu synnytys, imetys ja äitiys. Miltä tuntuu se, että saan syliinii pienen ihmsen alun, joka on osa meitä.
Miltä tuntuu se, että meidän vastuulla on joku muu, kuin vain me itse?
Sitä me halutaan ja siksi me tätä jaksetaan. Me halutaan olla kahden sijasta kolme.
Olen monesti miettinyt sitä, että miltä se tuntuu, kun sen oman lapsen saa ensimmäisen kerran syliinsä? Miten paljon voi rakastaa?
Sitä ei voi kukaan kuvailla, eikä sitä voi kuvitella. Se pitää kokea. Äidin ja isän rakkaus.
Rakastanhan minä miestäni. Rakastan välillä ehkä jopa enemmän kuin itseäni. Niin paljon, että se välillä satuttaa. Onko se oman lapsen rakastaminen kuitenkin erilaista? Epäilisin, että on. Mutta en tiedä.
Tähän projektiin antaa voimia sisarusteni lapset. Kaikkia heitä olen hoitanut, paljonkin. Ja mielelläni. He irrottavat minut arjesta. Pitävät jalat maassa. Antavat todellista ja vilpitöntä rakkautta. Minä saan antaa myös heille rakkautta ja hellyyttä. Saan hoivata, lohduttaa, kuunnella, kertoa, neuvoa, oppia itse uutta. Saan kuulla hauskoja juttuja, lukea satuja, leikkiä leikkejä, opettaa heille uusia asioita, saan myös kasvattaa ja komentaa heitä kuin omiani.
Koskaan en ole tähän sisaruksiltani lupaa kysynyt, mutta näin olen aina toiminut.
Mielestäni lapsia kasvattaa koko perhe. Mummot ja vaarit, tädit, sedät ja sisarukset.
Vanhemmat viimeisen sanan aina sanoo, eikä heidän kasvatustapaansa voi eikä saa kyseenalaistaa. Ei kukaan. Mutta kasvattaa voi yhdessä, ja monellakin tavalla.
Meillä lapset saa rakkautta ja rajoja. Meillä he saavat olla omia itsejään. Saavat olla kuin kotonaan. Kiukutellakin. Ja tarpeen vaatiessa meillä joutuu jäähyllekkin. Mutta rakkaudella.
Tätä minä haluan. Oikeasti. Enemmän kuin mitään.
Tätä me haluamme. Ja tämän takia jaksamme jatkaa. Tämän takia me rakastamme toisiamme. Me haluamme tietää, miltä se tuntuu. Vanhemmuus.
-M-
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Miksi lapsen haluamisesta pitää maksaa?
Taas kerran kysyn, että miksi?
Tälläkertaa mietin sitä, että miksi meidän pitää maksaa siitä, että me halutaan perustaa perhe. Onko se oikein?
Toisille se on kuitenkin ilmaista.
Vaikka raha tässä projektissa onkin sivuseikka, niin silti. Ja vaikka periaatteessa julkisella puolella saakin ns. ilmaiset hoidot, niin kyllä sitä rahaa vaan palaa.
Meillä on nyt mennyt 1250, 17 € eikä lapsesta ole tietoakaan. Tällä rahalla on saatu yksi ainut tuoresiirto icsi:llä.
Tällä on saatu 9 käyntiä omalla polilla, mukaanlukien labrakokeet. 2 käyntiä TAYS:n hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikalla. Kaksi spermanäytteen tutkimusta yksityisellä. Nämä käynnit on tehneet reilun 500 €.
Lääkkeisiin on mennyt yli 800 €. Ja koska lääkekatto tuli jo täyteen, niin saimme kelalta jo noin 70 € rahoja takaisin.
Tästä vuoden loppuun saakka lääkkeiden hinta on 1,50 €/ lääke. Poislukien lugesteronit, jotka ei kuulu kelan korvattaviin lääkkeisiin.
Eli, vaikka hoitojen pitäisi olla ilmaiset, niin eipä se sitä ole.
Mutta nämä on kuitenkin loppujen lopuksi hyvinkin halpaa lystiä verrattuna yksityisten klinikoiden hintoihin.
Olen klinikoita vertaillut ja selannut hintoja. Mutta ei kyllä meidän tuloilla yksityiselle voida edes ajatella. Ei ainakaan ennenkuin julkisen puolen kaikki hoidot on käytetty. Ja sittenkin todennäköisesti pitää ottaa joko lainaa tai kaataa metsää. Tai voittaa lotossa.
Kaamea ajatus, että pitäisi ottaa lainaa lapsen saamiseksi.
Mutta katsotaan nyt, ensin tosiaan tämä julkisen puolen tarjonta. Vielähän meillä on kaksi hoitokertaa jäljellä. Ja toivottavasti saadaan aikaiseksi muutakin kuin yksi tuoresiirto kummaltakin kerralta.
Toivottavasti saadaan se, mitä me eniten halutaan. Vaikka sitten rahalla, eikä romanttisesti rakastelemalla.
Edelleen eniten haluaisin olla äiti.
-M-
Tälläkertaa mietin sitä, että miksi meidän pitää maksaa siitä, että me halutaan perustaa perhe. Onko se oikein?
Toisille se on kuitenkin ilmaista.
Vaikka raha tässä projektissa onkin sivuseikka, niin silti. Ja vaikka periaatteessa julkisella puolella saakin ns. ilmaiset hoidot, niin kyllä sitä rahaa vaan palaa.
Meillä on nyt mennyt 1250, 17 € eikä lapsesta ole tietoakaan. Tällä rahalla on saatu yksi ainut tuoresiirto icsi:llä.
Tällä on saatu 9 käyntiä omalla polilla, mukaanlukien labrakokeet. 2 käyntiä TAYS:n hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikalla. Kaksi spermanäytteen tutkimusta yksityisellä. Nämä käynnit on tehneet reilun 500 €.
Lääkkeisiin on mennyt yli 800 €. Ja koska lääkekatto tuli jo täyteen, niin saimme kelalta jo noin 70 € rahoja takaisin.
Tästä vuoden loppuun saakka lääkkeiden hinta on 1,50 €/ lääke. Poislukien lugesteronit, jotka ei kuulu kelan korvattaviin lääkkeisiin.
Eli, vaikka hoitojen pitäisi olla ilmaiset, niin eipä se sitä ole.
Mutta nämä on kuitenkin loppujen lopuksi hyvinkin halpaa lystiä verrattuna yksityisten klinikoiden hintoihin.
Olen klinikoita vertaillut ja selannut hintoja. Mutta ei kyllä meidän tuloilla yksityiselle voida edes ajatella. Ei ainakaan ennenkuin julkisen puolen kaikki hoidot on käytetty. Ja sittenkin todennäköisesti pitää ottaa joko lainaa tai kaataa metsää. Tai voittaa lotossa.
Kaamea ajatus, että pitäisi ottaa lainaa lapsen saamiseksi.
Mutta katsotaan nyt, ensin tosiaan tämä julkisen puolen tarjonta. Vielähän meillä on kaksi hoitokertaa jäljellä. Ja toivottavasti saadaan aikaiseksi muutakin kuin yksi tuoresiirto kummaltakin kerralta.
Toivottavasti saadaan se, mitä me eniten halutaan. Vaikka sitten rahalla, eikä romanttisesti rakastelemalla.
Edelleen eniten haluaisin olla äiti.
-M-
maanantai 29. kesäkuuta 2015
Henkisesti melko loppu.
Raastavaa.
Se on ehkä sopivin sana kuvaamaan viimeisten kahden ja puolen vuoden mielialaa?
Rakastunut, on toinen hyvä sana. Sitä olen nyt ollut jo kolme ja puoli vuotta.
Nämä kaksi sanaa kuvaavat kyllä täydellisesti tilannettani.
Tietenkään tässä tilanteessa ei edes oltaisi, jos en olisi näin rakastunut. Mutta toisaalta se ahdistus, jonka tämä tilanne on luonut satuttaa minun lisäksi myös hirveän paljon miestäni. Minä olen tästä asiasta kertonut läheisimmilleni jo hyvissä ajoin, ja yleensäottaen naisten on helpompi tällaisesta asiasta keskustellakin. Onneksi lähipiirissämme on yksi pariskunta, joka on keinohedelmöityksella saanut yhden lapsen ja toinen pariskunta, joka on vasta hakeutumassa tutkimuksiin ja sitämyötä mahdollisimman pian myös hoitoihin. Nämä parit ymmärtävät ja tietävät sen, miltä tämä oikeasti tuntuu. Ja miehenikin on saanut näin ainakin jonkin verran asialle vertaistukea.
Vaikka myötätuntoa monelta taholta saammekin, niin se ei silti oloa helpota. Päinvastoin, monesti ne lohduttavat sanat saattavat satuttaa vielä enemmän.
Mikään ei ole niin kamalaa kuulla, kuin se, että: "älkää ajatelko asiaa, älkää stressatko, kyllä teidän vuoro vielä tulee, se tulee sitten kun sitä vähiten odottaa, jne..."
Ja vitut.
Ihan niinkuin tässä nyt ei oltaisi yritetty olla stressaamatta. Ja ihan niinkuin sitä vuoroa ei olisi jo tässä odotettu.
Saati, että asiaa pystyisi olla ajattelematta. Oikeasti.
Vauvauutiset ystäväpiirissä ne onkin sitten asia erikseen.
Vaikka miten haluaisit olla onnellinen, ja niinkuin kaikki vauvaa odottavat pariskunnat kaiken onnen ansaisevatkin. Niin.
On se vaikeaa.
Vaikka vilpittömän onnellinen olenkin kaikkien lähipiirimme äitien ja isien puolesta.
Kyllä se väkisinkin mieleen tulee, että miksi nuo onnistuvat, miksi noin nopeasti, miksei me?
Ja toinen on se, kuinka tarkasti sitä seuraa, että miten vanhemmat kohtelevat lastaan, ja miten vakavasti suhtautuvat vanhemmuuteensa. Se, että miten vanhemmat arvostavat sitä omaa vanhemmuuttaan, sekä sitä, että miten paljon arvostavat lapsiaan.
Enkä tarkoita tällä nyt sitä, että vanhempien pitäisi "vakavasti" suhtautua. Vaan sitä, että kiinnitän huomiota siihen miten sille lapselle puhutaan ja miten sen kanssa vietetään aikaa.
Kaikilla on tietysti oma tapansa lapsensa kasvattaa. Enkä minä ole mikään siinä ketään neuvomaan. Enhän voi neuvoa, kun ei itsellä ole lapsia, enkä itse ole vanhempi. Ei minulla ole kokemusta.
Mutta sen voin sanoa, että rakastakaa lastanne, antakaa aikaa, kuunnelkaa, leikkikää, hellikää ja hoivatkaa. Sivusta seuranneena osaan sen sanoa, että lapset kasvavat niin hurjan nopeasti, että nauttikaa kaikesta. Se ärsyttävinkin kyselyikä ja uhmaraivohermokohtaukset, ne ovat ohimeneviä. Ja ne kuuluvat asiaan.
Ja senkin osaan sanoa, että lapsesta huomaa sen, jos häntä ei huomioida ja kuunnella. Ja lapsi turvautuu aina ensimmäisenä siihen ihmiseen, johon luottaa kaikkein eniten. On se sitten isä, äiti, mummu tai paappa. Tai jopa täti. Kyllä lapsi aistii, tietää, kuulee ja näkee.
Jokainen lapsi ansaitsee turvallisen ja rakkaudentäyteisen lapsuuden. Joka ikinen.
Se satuttaa minua, kun tiedän miten paljon sellaisia lapsia on, jotka eivät rakkautta ja turvaa lapsuudessaan saa.
Ikuisesti kahdestaan?
-M-
Se on ehkä sopivin sana kuvaamaan viimeisten kahden ja puolen vuoden mielialaa?
Rakastunut, on toinen hyvä sana. Sitä olen nyt ollut jo kolme ja puoli vuotta.
Nämä kaksi sanaa kuvaavat kyllä täydellisesti tilannettani.
Tietenkään tässä tilanteessa ei edes oltaisi, jos en olisi näin rakastunut. Mutta toisaalta se ahdistus, jonka tämä tilanne on luonut satuttaa minun lisäksi myös hirveän paljon miestäni. Minä olen tästä asiasta kertonut läheisimmilleni jo hyvissä ajoin, ja yleensäottaen naisten on helpompi tällaisesta asiasta keskustellakin. Onneksi lähipiirissämme on yksi pariskunta, joka on keinohedelmöityksella saanut yhden lapsen ja toinen pariskunta, joka on vasta hakeutumassa tutkimuksiin ja sitämyötä mahdollisimman pian myös hoitoihin. Nämä parit ymmärtävät ja tietävät sen, miltä tämä oikeasti tuntuu. Ja miehenikin on saanut näin ainakin jonkin verran asialle vertaistukea.
Vaikka myötätuntoa monelta taholta saammekin, niin se ei silti oloa helpota. Päinvastoin, monesti ne lohduttavat sanat saattavat satuttaa vielä enemmän.
Mikään ei ole niin kamalaa kuulla, kuin se, että: "älkää ajatelko asiaa, älkää stressatko, kyllä teidän vuoro vielä tulee, se tulee sitten kun sitä vähiten odottaa, jne..."
Ja vitut.
Ihan niinkuin tässä nyt ei oltaisi yritetty olla stressaamatta. Ja ihan niinkuin sitä vuoroa ei olisi jo tässä odotettu.
Saati, että asiaa pystyisi olla ajattelematta. Oikeasti.
Vauvauutiset ystäväpiirissä ne onkin sitten asia erikseen.
Vaikka miten haluaisit olla onnellinen, ja niinkuin kaikki vauvaa odottavat pariskunnat kaiken onnen ansaisevatkin. Niin.
On se vaikeaa.
Vaikka vilpittömän onnellinen olenkin kaikkien lähipiirimme äitien ja isien puolesta.
Kyllä se väkisinkin mieleen tulee, että miksi nuo onnistuvat, miksi noin nopeasti, miksei me?
Ja toinen on se, kuinka tarkasti sitä seuraa, että miten vanhemmat kohtelevat lastaan, ja miten vakavasti suhtautuvat vanhemmuuteensa. Se, että miten vanhemmat arvostavat sitä omaa vanhemmuuttaan, sekä sitä, että miten paljon arvostavat lapsiaan.
Enkä tarkoita tällä nyt sitä, että vanhempien pitäisi "vakavasti" suhtautua. Vaan sitä, että kiinnitän huomiota siihen miten sille lapselle puhutaan ja miten sen kanssa vietetään aikaa.
Kaikilla on tietysti oma tapansa lapsensa kasvattaa. Enkä minä ole mikään siinä ketään neuvomaan. Enhän voi neuvoa, kun ei itsellä ole lapsia, enkä itse ole vanhempi. Ei minulla ole kokemusta.
Mutta sen voin sanoa, että rakastakaa lastanne, antakaa aikaa, kuunnelkaa, leikkikää, hellikää ja hoivatkaa. Sivusta seuranneena osaan sen sanoa, että lapset kasvavat niin hurjan nopeasti, että nauttikaa kaikesta. Se ärsyttävinkin kyselyikä ja uhmaraivohermokohtaukset, ne ovat ohimeneviä. Ja ne kuuluvat asiaan.
Ja senkin osaan sanoa, että lapsesta huomaa sen, jos häntä ei huomioida ja kuunnella. Ja lapsi turvautuu aina ensimmäisenä siihen ihmiseen, johon luottaa kaikkein eniten. On se sitten isä, äiti, mummu tai paappa. Tai jopa täti. Kyllä lapsi aistii, tietää, kuulee ja näkee.
Jokainen lapsi ansaitsee turvallisen ja rakkaudentäyteisen lapsuuden. Joka ikinen.
Se satuttaa minua, kun tiedän miten paljon sellaisia lapsia on, jotka eivät rakkautta ja turvaa lapsuudessaan saa.
Ikuisesti kahdestaan?
-M-
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Pakastealkionsiirto luomukierrolla? Tai sitten ei.
Niin. Keskenmenon jälkeen pitäisi taas jaksaa jatkaa elämää.
Miksi? Miksi juuri meille käy näin, miksi elämä on näin julmaa?
Itsesyytökset tähän kaiken päälle. Teinkö jotain väärin? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Aiheutinko tämän itse?
Toisaalta. Tieto siitä, että alkio kuitenkin kiinnittyi. Jokin meistä peräisin oleva tarttui minun sisääni, ainakin muutamaksi päiväksi. Ehkä minä joskus voin tulla kuitenkin raskaaksi?
Nyt taas odotettiin. Laskettiin kiertopäiviä ja odotettiin uuden kierron alkamista.
Uusi kierto alkoi 9.5.2015 ja monen vuoden jälkeen olin iloinen menkkojen alkamisesta.
Tähän luomukiertoon tehtäisiin meidän ensimmäinen pakastealkion siirto.
Tampereelta oli tullut hoitopalaute, jossa kerrottiin, että pakastettuna oli kaksi D2 alkiota ja jatkoviljellyt kaksi alkiota eivät selvinneet pakkaseen saakka. Eli kaiken järjen mukaan meillä olisi tsäänssit kahteen pakastealkion siirtoon.
Tarkoitus oli tikutella ovulaatiota itse kotona ja soittaa sitten omalle poliklinikalle, että tsekataan tilanne kierron päivänä 9-11. Aika oli 19.5.2015, jossa todettiin endometriumin olevan vasta 6 mm, toinen follikkeli 10 mm ja toinen 13 mm. Eli pieniä vielä. Kierto oli siis jiukan vinksallaan keskenmenon jälkeen.
Testataan vielä kotona koska ovulaatio positiivinen ja sitten soitto polille.
Tässähän oli sitten vielä sekin, että jos positiivinen ovis tulee tiistaina tai keskiviikkona, niin siirtoon ei päästä, koska siirtoja ei tehdä viikonloppuna, tai alkiota ei voi ottaa sulamaan sunnuntaina.
Tässä vaiheessa jo mietin, että minkä ihmeen takia näitä edes sitten yritetään tehdä luonnollisiin kiertoihin, kun negatiivisesti vaikuttavia tekijöitä on heti alkuunsa?
Ovulaatiotesti kuitenkin näytti positiivista perjantaina 22.5.2015 ja soitin innosta piukeana sekä omalle lapsettomuushoitajalle sekä suoraan Tampereelle. Siirtopäiväksi sovittiin tiistai 26.5.2015. Ja me olimme haljeta odotuksen riemusta. Jospa se nyt sitten tarttuisi ja pysyisi kiinni? Oih!
Hermot oli kuitenkin niin riekaleina, että en kertakaikkiaan pystynyt töihin. Kävinkin hakemassa maanantaina sairaslomaa. Juuri lääkärille asian selittäneenä ja sairaslomalapun kanssa autoon päästyäni puhelin soi.
Iloinen naisääni esitteli itsensä ja sanoi soittavansa TAYS:in hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikalta.
Arvasin heti, ettei sieltä soiteta kuin huonoja uutisia, koska alunperin minun oli tarkoitus itse kysyä tiistaina aamupäivällä miten sulatus on sujunut.
Nainen sanoi, että olivat joutuneet sulattamaan molemmat alkiot ja valitettavasti kumpikaan ei selvinnyt sulatuksesta. Pahoitteli.
Minä pidättelin itkua. Enkä osannut sanoa mitään. Kysyi vielä, että onko minulla asiasta jotain kysyttävää?
Mitä ihmettä siinä olisi voinut kysyä?
Sain soperrettua sen verran, että kiitin ilmoituksesta.
Sitten romahdin. Jouduin ajamaan auton tien sivuun. Itkin, toivotonta tilannetta.
Ilmoitin miehelleni ja ajoin kotiin. Kotimatkasta en juuri muista.
Mieheni oli vähintäänkin yhtä pettynyt. Mutta silti vahvempi kuin minä. Olkapää.
Tiistain ja keskiviikon olin hautautuneena kotiin. Tiistain piti olla taas yksi elämämme merkittävistä päivistä. Ei ollut ei. Torstaina posti toi potilaskertomuksen TAYS:ista.
"Eilen sulatettu kaksi pakastettuna ollutta kahden päivän ikäistä alkiota. Kumpikaan ei säily eikä siirtoon päästä. Pakasteeseen ei jää alkioita."
Perjantaina soitin toiveikkaana omalle polille, josta kuvittelin saavani ajan jo ennen seuraavan kierron alkua. Niin, että saadaan taas kasa reseptejä ja päästään aloittamaan taas kaikki alusta. Piikit & neulat, jutut ja systeemit. Munasolujen kasvatus.
Puhelimeen vastasi erittäin epäystävällinen nainen, joka sanoi, että : "Eeeei. Ette te saa aikaa. Teidän täytyy taas odottaa aikaa uudelle suunnittelukäynnille. Sitäpaitsi nyt on tulossa kesätauko. Ja teidän edellä on useita pareja jonossa jo toiselle hoitokierrokselle. Aika tulee sitten ehkä joskus elokuussa postissa."
Mitä? Mikä helvetin kesätauko? Ja mikä suunnittelukäynti?
Eihän tässä mikään suunnittelu auta. Meille on olemassa yksi ainut mahdollinen hoitokeino ja se on icsi. Se jo tiedetään.
Suututti. Ja suututtaa vieläkin. Suututtaa niiiiin helvetin paljon.
Toivoton. Ikuisesti kahdestaan. Edelleen eniten haluaisin olla äiti.
-M-
Miksi? Miksi juuri meille käy näin, miksi elämä on näin julmaa?
Itsesyytökset tähän kaiken päälle. Teinkö jotain väärin? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Aiheutinko tämän itse?
Toisaalta. Tieto siitä, että alkio kuitenkin kiinnittyi. Jokin meistä peräisin oleva tarttui minun sisääni, ainakin muutamaksi päiväksi. Ehkä minä joskus voin tulla kuitenkin raskaaksi?
Nyt taas odotettiin. Laskettiin kiertopäiviä ja odotettiin uuden kierron alkamista.
Uusi kierto alkoi 9.5.2015 ja monen vuoden jälkeen olin iloinen menkkojen alkamisesta.
Tähän luomukiertoon tehtäisiin meidän ensimmäinen pakastealkion siirto.
Tampereelta oli tullut hoitopalaute, jossa kerrottiin, että pakastettuna oli kaksi D2 alkiota ja jatkoviljellyt kaksi alkiota eivät selvinneet pakkaseen saakka. Eli kaiken järjen mukaan meillä olisi tsäänssit kahteen pakastealkion siirtoon.
Tarkoitus oli tikutella ovulaatiota itse kotona ja soittaa sitten omalle poliklinikalle, että tsekataan tilanne kierron päivänä 9-11. Aika oli 19.5.2015, jossa todettiin endometriumin olevan vasta 6 mm, toinen follikkeli 10 mm ja toinen 13 mm. Eli pieniä vielä. Kierto oli siis jiukan vinksallaan keskenmenon jälkeen.
Testataan vielä kotona koska ovulaatio positiivinen ja sitten soitto polille.
Tässähän oli sitten vielä sekin, että jos positiivinen ovis tulee tiistaina tai keskiviikkona, niin siirtoon ei päästä, koska siirtoja ei tehdä viikonloppuna, tai alkiota ei voi ottaa sulamaan sunnuntaina.
Tässä vaiheessa jo mietin, että minkä ihmeen takia näitä edes sitten yritetään tehdä luonnollisiin kiertoihin, kun negatiivisesti vaikuttavia tekijöitä on heti alkuunsa?
Ovulaatiotesti kuitenkin näytti positiivista perjantaina 22.5.2015 ja soitin innosta piukeana sekä omalle lapsettomuushoitajalle sekä suoraan Tampereelle. Siirtopäiväksi sovittiin tiistai 26.5.2015. Ja me olimme haljeta odotuksen riemusta. Jospa se nyt sitten tarttuisi ja pysyisi kiinni? Oih!
Hermot oli kuitenkin niin riekaleina, että en kertakaikkiaan pystynyt töihin. Kävinkin hakemassa maanantaina sairaslomaa. Juuri lääkärille asian selittäneenä ja sairaslomalapun kanssa autoon päästyäni puhelin soi.
Iloinen naisääni esitteli itsensä ja sanoi soittavansa TAYS:in hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikalta.
Arvasin heti, ettei sieltä soiteta kuin huonoja uutisia, koska alunperin minun oli tarkoitus itse kysyä tiistaina aamupäivällä miten sulatus on sujunut.
Nainen sanoi, että olivat joutuneet sulattamaan molemmat alkiot ja valitettavasti kumpikaan ei selvinnyt sulatuksesta. Pahoitteli.
Minä pidättelin itkua. Enkä osannut sanoa mitään. Kysyi vielä, että onko minulla asiasta jotain kysyttävää?
Mitä ihmettä siinä olisi voinut kysyä?
Sain soperrettua sen verran, että kiitin ilmoituksesta.
Sitten romahdin. Jouduin ajamaan auton tien sivuun. Itkin, toivotonta tilannetta.
Ilmoitin miehelleni ja ajoin kotiin. Kotimatkasta en juuri muista.
Mieheni oli vähintäänkin yhtä pettynyt. Mutta silti vahvempi kuin minä. Olkapää.
Tiistain ja keskiviikon olin hautautuneena kotiin. Tiistain piti olla taas yksi elämämme merkittävistä päivistä. Ei ollut ei. Torstaina posti toi potilaskertomuksen TAYS:ista.
"Eilen sulatettu kaksi pakastettuna ollutta kahden päivän ikäistä alkiota. Kumpikaan ei säily eikä siirtoon päästä. Pakasteeseen ei jää alkioita."
Perjantaina soitin toiveikkaana omalle polille, josta kuvittelin saavani ajan jo ennen seuraavan kierron alkua. Niin, että saadaan taas kasa reseptejä ja päästään aloittamaan taas kaikki alusta. Piikit & neulat, jutut ja systeemit. Munasolujen kasvatus.
Puhelimeen vastasi erittäin epäystävällinen nainen, joka sanoi, että : "Eeeei. Ette te saa aikaa. Teidän täytyy taas odottaa aikaa uudelle suunnittelukäynnille. Sitäpaitsi nyt on tulossa kesätauko. Ja teidän edellä on useita pareja jonossa jo toiselle hoitokierrokselle. Aika tulee sitten ehkä joskus elokuussa postissa."
Mitä? Mikä helvetin kesätauko? Ja mikä suunnittelukäynti?
Eihän tässä mikään suunnittelu auta. Meille on olemassa yksi ainut mahdollinen hoitokeino ja se on icsi. Se jo tiedetään.
Suututti. Ja suututtaa vieläkin. Suututtaa niiiiin helvetin paljon.
Toivoton. Ikuisesti kahdestaan. Edelleen eniten haluaisin olla äiti.
-M-
maanantai 15. kesäkuuta 2015
Keneltä saa kysyä vai saako kysyä?
Tänään osui kaverin jakamana seuraava kirjoitus silmiini:
Lue ihmeessä teksti läpi ja mieti hetki sen jälkeen mitä juuri luit. Kuka oikeasti saa kysyä ja keneltä? Mitä toiselle ihmiselle voi perheen perustamisesta sanoa vai saako sanoa? Itse olen joskus joltain tuon kysymyksen kysynyt ja enää koskaan en sitä virhettä tee.
Mun ystäväpiiriin kuuluu ihmisiä, joille on tarjoutunut mahdollisuus perheen perustamiselle ja he ovat mahdollisuuteen tarttuneet. Kuuluu myös ihmisiä joille tätä mahdollisuutta ei ole annettu, vaikka puitteet on kunnossa. Kuuluu ihmisiä joilta tämä mahdollisuus on viety, puitteet siinä samalla. Kuuluu ihmisiä joilla olisi mahdollisuus, mutta ei puitteita.
Meitä on niin moneen. Monella on syynsä lapsiin tai lapsettomuuteen, mutta loppupeleissä se on jokaisen ihmisen sekä pariskunnan oma asia. Saattaa jopa tehä hallaa kun sitä lähtee puolihuolimattomasti kyselemään.
Mä oon tän elämäni aikana kuullut kommentteja päätöksestäni olla haluamatta lapsia vaikka mitä. "Kyllä sä viä muutat mieles." "Katotaan hei kymmenen vuoden päästä." "Vielä tulee mies joka haluaa lapsia ja teet niitä sen kanssa." "Et voi vielä tietää varmaks kun oot noin nuori." "Kaikkihan lapsia haluaa." "Nyt kun on omakotitalo niin kohta tulee lapset kuvioon vai?"
Ihmiset mitä helvettiä? Mitä kysymyksiä tai tokasuja noi oikein on? Onko kukaan joka on noin sanonut/kysynyt niin hetkeekään miettiny et ei helkutti, pystyinkö just oikeesti sanoon noin?
On naisia jotka eivät ole "syntyneet äideiksi" ja se ei muuta tätä maailmaa mitenkään. Jos ei halua lapsia ei niitä tee, ei ainakaan siks, että joku toinen niitä haluaa jos itse ei. En koskaan olis tehnyt lapsia miehelle vain siksi, että hän haluaisi. Perheen perustaminen on kahden kauppa, sitä ei voi tehdä jos molemmat ei sitä halua. Yhden kauppa se voi olla silloin, kun puolisoa ei ole löytynyt ja päättää yksin hankkia lapsen, mutta siihen asiaan en pureudu tämän enempää.
Ne mun ystävät joille perheen perustaminen ei ookkaan ollu tosta noin vaan, läpihuutojuttu, saa mun sympatiat. Ne lukuisat vastaukset lukuisiin kysymyksiin. Jo valmiiksi pahaa mieltä pahoitetaan vain ajattelemattomuuden takia. Mieti tilannetta jossa kysyt joltakin, että "Koskas teille tulee lapsia?" ja saat vastaukseksi, että "En/emme voi saada lapsia." Mitä teet siinä tilanteessa? Vaihdat vaan lennosta puheenaiheen kun järkytykseltäsi pystyt? Mietit et ei hitto mitä menin kysymään? Vai lähetkö kaiveleen asiaa lisäkysymyksillä? Niin, kannattaa miettiä että mitä sitä keneltäkin voi mennä kysäseen, ja että oletko valmis siihen mikä vastaus tulee olemaan?
Onneks mun kohdalla nää kysymykset ei tee muuta kuin ärsyttää. Valinta on ollut oma, mutta mieti niitä jotka sitä eivät saaneet itse päättää, mitä saatat aiheuttaa kysymyksilläsi...
-E-
torstai 11. kesäkuuta 2015
Fyysiseti raskaana, henkisesti riekaleina. Edelleen lapseton.
Alkionsiirto.
Tampere, TAYS, torstai 26.3.2015
Eli nyt oli se päivä, jota oli odotettu. Hartaasti ja epäuskoisesti. Toivoen parasta, mutta kuitenkin peläten pahinta.
Toimenpiteeseen tulisi saapua virtsarakko täynnä. Ja niin tein. Pitkin matkaa kittasin mehua ja vissyä ja kärvistelin jo Tampereelle tullessamme kauhean pissahädän kanssa. Toimenpiteeseen oli vielä pari tuntia, joten minun oli pakko käydä vessassa, ettei rakkoni räjähtäisi. Menimme TAYS:in kahvilaan tankkaamaan uudelleen.
Kun oli aika, niin kävimme ilmoittautumassa ja siirryimme sitten Ovumia klinikan puolelle odottamaan vuoroamme.
Odotushuoneessa oli meidän lisäksi yksi nuori pariskunta ja yksi yksinäinen nainen. Mietin tuon naisen kohtaloa, koska minusta itsestäni tuntuu siltä, että meillä tämä ainakin on yhteinen projekti. Että miksiköhän hän oli paikalla yksin?
Vaikka tuossa toimenpiteessä ei varsinaisesti miestä tarvitakaan, niin olisi hassu ajatus, että lapsi saisi mahdollisesti alkunsa tilanteessa, jossa isä ei ole paikalla.
No, tuli meidän vuoro. Minuun siirrettiin yksi D2, 4S3.5, huippulaatunen alkio. En ymmärtänyt tuosta luokituksesta yhtään mitään. Sanoivat sen olevan top luokkaa.
Toimenpide kesti muutaman minuutin. Mieheni sai katsoa näytöltä ultranäkymää, että minne se alkio livahti.
Toivotettiin onnea, ja kerrottiin että pakastimeen on saatu 2 alkiota ja lisäksi kaksi vielä on jatkoviljelyssä.
Onnellisina kävelimme käsikädessä autolle, minussa oli nyt pieni osa meitä molempia. Ja fyysisestihän olin periaatteessa raskaana, vaikka alkio nyt ei vielä minuun ollut tarttunutkaan. Se tapahtuisi parin päivän sisällä. Toivottavasti.
Olin sairaslomalla, en niinkään sen takia, että olisin ollut kipeä, mutta henkiset voimavarat olivat vain kertakaikkisen loppu. Tämä matka on niin raastavaa omalle mielelle, ettei sitä voi ymmärtää ennenkuin tämän kokee oikeasti ja itse henkilökohtaisesti.
Nyt sitten odotettiin, oikeasti. Pitkiä piinapäiviä. Tukena kiinnittymiselle oli lugesteron kapselit. Niitä aamulla, päivällä ja illalla sisäisesti, mutta ei suun kautta.
Otin melko rauhallisesti, toki tein normaaleja asioita, mutta ei mitään suuria urotekoja.
Tein ensimmäisen raskaustestin ohjeiden vastaisesti jo päivänä 10, kun minulla alkoi pieni tuhruvuoto. Testi oli negatiivinen.
Odotin ja odotin. Tein testin toisen kerran päivänä 12, ja tikkuun ilmestyi toinenkin viiva. Kalpea, mutta viiva kuitenkin. Raskaana? Koska kaikkihan sanovat, että nuo testit eivät valehtele. Ja, että vuoto alkuraskaudessa on aivan tavallista..
Pieni verensekainen vuoto jatkui, mutta jokapäivä raskaustesti oli positiivinen. Kävin mittauttamassa hcg:n perjantaina ja sekin oli koholla, eli 203 ja meille varattiin varhaisultraan aika 21.4.2015. Kunnes sunnuntaina, piinapäivänä 17 vuoto alkoi oikein todenteolla. Silloin tiesin, että tämä oli tässä.
Sitä ei sanoin voi kuvailla, miten paljon ihminen voi pettyä. Ei vain voi.
Mieheni oli kokoajan enenmmän toiveikas kuin minä. Jotenkin yritin itseäni valmistaa pettymykseen, mutta eihän tällaiseen mitenkään voi etukäteen valmistautua.
En minä tätä yksin kestäisi. En. Joten suurin kiitos ihanalle ja rakkaalle miehelleni siitä, että hän jaksaa olla vahva ja jaksaa lohduttaa ja tarjoaa olkapään jota vasten itkeä.
Keskenmeno. Se se oli, vaikka en ehtinyt ultrassa käydäkään.
Vuoto kesti 9 päivää. Ja Luojan kiitos, tyhjenin ilman mitään lääkkeitä tai kaavintaa.
Varmistukseksi kävin vielä mittauttamassa hcg:n sinä päivänä, kun kalenterissa luki VARHAISULTRA. Hcg oli nollilla.
Ja me olimme taas kerran tyhjän päällä. Edelleen lapseton pariskunta. Kahdestaan.
-M-
Tampere, TAYS, torstai 26.3.2015
Eli nyt oli se päivä, jota oli odotettu. Hartaasti ja epäuskoisesti. Toivoen parasta, mutta kuitenkin peläten pahinta.
Toimenpiteeseen tulisi saapua virtsarakko täynnä. Ja niin tein. Pitkin matkaa kittasin mehua ja vissyä ja kärvistelin jo Tampereelle tullessamme kauhean pissahädän kanssa. Toimenpiteeseen oli vielä pari tuntia, joten minun oli pakko käydä vessassa, ettei rakkoni räjähtäisi. Menimme TAYS:in kahvilaan tankkaamaan uudelleen.
Kun oli aika, niin kävimme ilmoittautumassa ja siirryimme sitten Ovumia klinikan puolelle odottamaan vuoroamme.
Odotushuoneessa oli meidän lisäksi yksi nuori pariskunta ja yksi yksinäinen nainen. Mietin tuon naisen kohtaloa, koska minusta itsestäni tuntuu siltä, että meillä tämä ainakin on yhteinen projekti. Että miksiköhän hän oli paikalla yksin?
Vaikka tuossa toimenpiteessä ei varsinaisesti miestä tarvitakaan, niin olisi hassu ajatus, että lapsi saisi mahdollisesti alkunsa tilanteessa, jossa isä ei ole paikalla.
No, tuli meidän vuoro. Minuun siirrettiin yksi D2, 4S3.5, huippulaatunen alkio. En ymmärtänyt tuosta luokituksesta yhtään mitään. Sanoivat sen olevan top luokkaa.
Toimenpide kesti muutaman minuutin. Mieheni sai katsoa näytöltä ultranäkymää, että minne se alkio livahti.
Toivotettiin onnea, ja kerrottiin että pakastimeen on saatu 2 alkiota ja lisäksi kaksi vielä on jatkoviljelyssä.
Onnellisina kävelimme käsikädessä autolle, minussa oli nyt pieni osa meitä molempia. Ja fyysisestihän olin periaatteessa raskaana, vaikka alkio nyt ei vielä minuun ollut tarttunutkaan. Se tapahtuisi parin päivän sisällä. Toivottavasti.
Olin sairaslomalla, en niinkään sen takia, että olisin ollut kipeä, mutta henkiset voimavarat olivat vain kertakaikkisen loppu. Tämä matka on niin raastavaa omalle mielelle, ettei sitä voi ymmärtää ennenkuin tämän kokee oikeasti ja itse henkilökohtaisesti.
Nyt sitten odotettiin, oikeasti. Pitkiä piinapäiviä. Tukena kiinnittymiselle oli lugesteron kapselit. Niitä aamulla, päivällä ja illalla sisäisesti, mutta ei suun kautta.
Otin melko rauhallisesti, toki tein normaaleja asioita, mutta ei mitään suuria urotekoja.
Tein ensimmäisen raskaustestin ohjeiden vastaisesti jo päivänä 10, kun minulla alkoi pieni tuhruvuoto. Testi oli negatiivinen.
Odotin ja odotin. Tein testin toisen kerran päivänä 12, ja tikkuun ilmestyi toinenkin viiva. Kalpea, mutta viiva kuitenkin. Raskaana? Koska kaikkihan sanovat, että nuo testit eivät valehtele. Ja, että vuoto alkuraskaudessa on aivan tavallista..
Pieni verensekainen vuoto jatkui, mutta jokapäivä raskaustesti oli positiivinen. Kävin mittauttamassa hcg:n perjantaina ja sekin oli koholla, eli 203 ja meille varattiin varhaisultraan aika 21.4.2015. Kunnes sunnuntaina, piinapäivänä 17 vuoto alkoi oikein todenteolla. Silloin tiesin, että tämä oli tässä.
Sitä ei sanoin voi kuvailla, miten paljon ihminen voi pettyä. Ei vain voi.
Mieheni oli kokoajan enenmmän toiveikas kuin minä. Jotenkin yritin itseäni valmistaa pettymykseen, mutta eihän tällaiseen mitenkään voi etukäteen valmistautua.
En minä tätä yksin kestäisi. En. Joten suurin kiitos ihanalle ja rakkaalle miehelleni siitä, että hän jaksaa olla vahva ja jaksaa lohduttaa ja tarjoaa olkapään jota vasten itkeä.
Keskenmeno. Se se oli, vaikka en ehtinyt ultrassa käydäkään.
Vuoto kesti 9 päivää. Ja Luojan kiitos, tyhjenin ilman mitään lääkkeitä tai kaavintaa.
Varmistukseksi kävin vielä mittauttamassa hcg:n sinä päivänä, kun kalenterissa luki VARHAISULTRA. Hcg oli nollilla.
Ja me olimme taas kerran tyhjän päällä. Edelleen lapseton pariskunta. Kahdestaan.
-M-
torstai 4. kesäkuuta 2015
Kansankielellä koeputkihedelmöitys.
Suunnitelma oli siis nyt tehty ja se oli mikrohedelmöityshoitoon, eli ICSI-hoitoon lyhyellä kaavalla.
Tarkoitus oli siis minun osaltani kasvattaa mahdollisimman paljon munasoluja eli follikkeleita ja tätä autettiin hormonaalisin keinoin. Sain suunnittelukäynnillä nivaskan reseptejä ja ohjeet siihen miten pistää itseäni ruiskulla vatsamakkaraan.
Onneksi mieheni oli mukana tuollakin lääkärikäynnillä, sillä vaikka en neulakammoinen olekaan, niin ajatus itsensä pistämistä oli inhottava. Mieheni lupasi olla paikalla jokaikinen kerta, kun minun on itseäni pistettävä. ♡
Pistäminen alkoi seuraavan kierron toisena kiertopäivänä bemfolalla, jota pistin itseeni 150 IU, eli yksikköä. Pistäminen oli jokailtainen meidän yhteinen operaatio. Minä hain ruiskeen huoneenlämpöön, ja kaikki muutkin tarvittavat välineet ja vermeet paikalle. Istuimme sohvalla vierekkäin ja muistelimme mihin edellisenä päivänä oli pistetty, ettei ihan samaan kohtaan tulisi montaa reikää. Minä pistin ja mieheni toimi neulavastaavana. Hän hoiti neulan keräysastiaan ja muutenkin rohkaisi minua joka pistoskerta.
Kp 6 oli ultra, jossa tarkastettiin miten munisten kasvattelu sujuu. Päätelmä oli, että jatketaan bemfolaa ja otetaan siihen rinnalle kp 8 myös orgalutran, jarruttamaan munasoluja, ettei ne irtoa ennen aikojaan. Kierron päivänä 10 oli taas ultra, jossa sama päätelmä kuin edellisellä kerralla, jatketaan pistoksia, munasolut näyttivät kasvavan hitaasti, vaikka niitä paljon olikin. Kp 13 ultrattiin munasoluja jo kolmannen kerran. Edelleen munikset olivat pienehköjä, joten bemfolan annostusta päätettiin nostaa. Kiertopäivinä 13 ja 14 pistin siis itseäni kolmella ruiskulla, koska minulla oli jo ostettuna 150 bemfolaa, niin siihen lisäksi piti pistää vielä 50 ui lisää toisesta ruiskusta. Niin ja vielä orgalutran tosiaan, jonka neula on ikävän tylsän tuntuinen, viistokärkinen.
Orgalutran kannattaakin pistää vähän viistoon, kun taas bemfolan ruisku on niin ohut, että sen voi pistää aivan kohtisuoraan.
Munasolupunktio sovittiin tiistaille 24.3.2015 TAYSiin, joten sunnuntaina piti vielä pistää pregnyl, eli ns. munasolujen irrotuspiikki. Näitäkin minun kohdallani kaksin kappalein. Eli 10000 yksikköä. Ja tämä pregnylhän on sitten operaatio tosissaan. Kaksi lasiampullia, joissa toisessa jauhe ja toisessa neste. Yrität saada tuon lasiampullin kaulan poikki niin, että et viillä itseäsi tai pirsto koko ampullia. Meillä tämän kaulojen katkomisen hoiti mies, ja neljästä kaulasta vain yksi meni pirstaleiksi. Tämä oli onneksi nestepullo, josta siis neulalla ja ruiskulla imettiin neste joka sitten sekoitettiin jauheen sekaan. Tässä oli siis ruiskuun kaksi eri neulaa, joista toisella neste siirrettiin jauheen sekaan ja toisella liuotettu valmis liuos pistettiin taas ihonalaiseen rasvakerrokseen. Ja että tämä koko pregnyltouhu ei olisi liian helppoa, oli sille annettu tarkka kellonaika koska se pitää nahkaansa pistää.
Tämä kyllä meiltä onneksi onnistui, mutta suosittelen varaamaan tuohon sekoitteluun useamman minuutin aikaa.
Munasolupunktio, eli noiden kasvatettujen follikkelien keräys. Meillä oli aika punktioon klo 8:15 ja olimmekin Tampereella biokatu 12:ssa jo hyvissä ajoin aamulla. Ilmoittauduimme ja allekirjoitimme esitäyttämämme paperit hoitajan kanssa. Näillä sopimuksilla suostuimme koeputkihedelmöityshoitoon tai pakastealkionsiirtoon ja hedelmöityshoidoissa syntyneiden alkioiden pakastamiseen ja säilyttämiseen.
Tämän jälkeen oli mieheni vuoro käydä antamassa spermanäyte Ovumiaklinikan puolella.
Ja vaikka tilanne ei varmasti miehen näkökulmasta mikään helpoin mahdollinen tilanne olekaan, niin mieheni suoriutui tästä muutamassa minuutissa. Ja palasi klinikalle, jo ennenkuin minä olin päässyt vielä edes hoitohuoneeseen saakka.
Pääsimme huoneeseen ja vaihdoin päälleni mukavan sairaalakoltun. Sain esilääkityksenä suun kautta kipulääkettä ja kämmeneeni aseteltiin tippa. Tipan kautta ennen toimenpidettä sain rauhoittavaa lääkettä, sekä voimakkaampaa kipulääkettä. Itse munasolujen keräys kesti ehkä noin 15 minuuttia, ja sujui kohdallani hyvin ja loppujenlopuksi melko kivuttomastikin. Jännittihän minua, mutta mieheni piti kädestäni kiinni koko toimenpiteen ajan. ♡
Munasoluja saatiin punktioitua 6 kpl. Eli näitä nyt lähdettäisiin sitten mieheni siittiöillä hedelmöittämään.
Keräyksen jälkeen sain hieman lisää särkylääkettä ja tilaani seurattiin toimenpiteen jälkeen pari tuntia. Koko homma käytiin vielä läpi hoitajan kanssa ja sain ohjeet miten parin seuraavan päivän aikana tulee toimia. Nestettä, nestettä, nestettä. Vaikka vatsa oli punktion jäljiltä muutenkin turvoksissa kuin jalkapallo, niin nestettä piti juoda useampi litra, hyperin välttämiseksi. Muutenkin suositus oli ottaa rauhallisesti, että munasarjat ei kierry.
Myös alkionsiirtoajan saimme tietää jo ennen kotiin lähtöä ja se tulisi olemaan torstaina 26.3. 2015 klo 13:30
Kotimatka sujui hyvin, vaikka tuntuihan minusta kieltämättä siltä, että jotakin sisälläni oli tehty. Ja vaikka tämä koko lapsettomuusasia onkin koskettava, niin välillä siihen on pakostakin suhtauduttava huumorilla, jotta jaksaisi jotenkin asiaa käsitellä. Puhumme mieheni kanssa asiasta avoimesti, ja kotimatkalla puhuimmekin siitä miten toiset "tekevät" lapsia romanttisesti rakastelemalla. Meillä lasta yritetään runkkaamalla ja ronklaamalla. Hmm...
Tiistai illan ja keskiviikonkin otin melko rauhallisesti, lepäillen. Kotityöt oli kielletty. Yrittäen henkisesti valmistautua torstain alkionsiirtoon.
Edelleen, eniten haluaisin olla äiti.
-M-
Tarkoitus oli siis minun osaltani kasvattaa mahdollisimman paljon munasoluja eli follikkeleita ja tätä autettiin hormonaalisin keinoin. Sain suunnittelukäynnillä nivaskan reseptejä ja ohjeet siihen miten pistää itseäni ruiskulla vatsamakkaraan.
Onneksi mieheni oli mukana tuollakin lääkärikäynnillä, sillä vaikka en neulakammoinen olekaan, niin ajatus itsensä pistämistä oli inhottava. Mieheni lupasi olla paikalla jokaikinen kerta, kun minun on itseäni pistettävä. ♡
Pistäminen alkoi seuraavan kierron toisena kiertopäivänä bemfolalla, jota pistin itseeni 150 IU, eli yksikköä. Pistäminen oli jokailtainen meidän yhteinen operaatio. Minä hain ruiskeen huoneenlämpöön, ja kaikki muutkin tarvittavat välineet ja vermeet paikalle. Istuimme sohvalla vierekkäin ja muistelimme mihin edellisenä päivänä oli pistetty, ettei ihan samaan kohtaan tulisi montaa reikää. Minä pistin ja mieheni toimi neulavastaavana. Hän hoiti neulan keräysastiaan ja muutenkin rohkaisi minua joka pistoskerta.
Kp 6 oli ultra, jossa tarkastettiin miten munisten kasvattelu sujuu. Päätelmä oli, että jatketaan bemfolaa ja otetaan siihen rinnalle kp 8 myös orgalutran, jarruttamaan munasoluja, ettei ne irtoa ennen aikojaan. Kierron päivänä 10 oli taas ultra, jossa sama päätelmä kuin edellisellä kerralla, jatketaan pistoksia, munasolut näyttivät kasvavan hitaasti, vaikka niitä paljon olikin. Kp 13 ultrattiin munasoluja jo kolmannen kerran. Edelleen munikset olivat pienehköjä, joten bemfolan annostusta päätettiin nostaa. Kiertopäivinä 13 ja 14 pistin siis itseäni kolmella ruiskulla, koska minulla oli jo ostettuna 150 bemfolaa, niin siihen lisäksi piti pistää vielä 50 ui lisää toisesta ruiskusta. Niin ja vielä orgalutran tosiaan, jonka neula on ikävän tylsän tuntuinen, viistokärkinen.
Orgalutran kannattaakin pistää vähän viistoon, kun taas bemfolan ruisku on niin ohut, että sen voi pistää aivan kohtisuoraan.
Munasolupunktio sovittiin tiistaille 24.3.2015 TAYSiin, joten sunnuntaina piti vielä pistää pregnyl, eli ns. munasolujen irrotuspiikki. Näitäkin minun kohdallani kaksin kappalein. Eli 10000 yksikköä. Ja tämä pregnylhän on sitten operaatio tosissaan. Kaksi lasiampullia, joissa toisessa jauhe ja toisessa neste. Yrität saada tuon lasiampullin kaulan poikki niin, että et viillä itseäsi tai pirsto koko ampullia. Meillä tämän kaulojen katkomisen hoiti mies, ja neljästä kaulasta vain yksi meni pirstaleiksi. Tämä oli onneksi nestepullo, josta siis neulalla ja ruiskulla imettiin neste joka sitten sekoitettiin jauheen sekaan. Tässä oli siis ruiskuun kaksi eri neulaa, joista toisella neste siirrettiin jauheen sekaan ja toisella liuotettu valmis liuos pistettiin taas ihonalaiseen rasvakerrokseen. Ja että tämä koko pregnyltouhu ei olisi liian helppoa, oli sille annettu tarkka kellonaika koska se pitää nahkaansa pistää.
Tämä kyllä meiltä onneksi onnistui, mutta suosittelen varaamaan tuohon sekoitteluun useamman minuutin aikaa.
Munasolupunktio, eli noiden kasvatettujen follikkelien keräys. Meillä oli aika punktioon klo 8:15 ja olimmekin Tampereella biokatu 12:ssa jo hyvissä ajoin aamulla. Ilmoittauduimme ja allekirjoitimme esitäyttämämme paperit hoitajan kanssa. Näillä sopimuksilla suostuimme koeputkihedelmöityshoitoon tai pakastealkionsiirtoon ja hedelmöityshoidoissa syntyneiden alkioiden pakastamiseen ja säilyttämiseen.
Tämän jälkeen oli mieheni vuoro käydä antamassa spermanäyte Ovumiaklinikan puolella.
Ja vaikka tilanne ei varmasti miehen näkökulmasta mikään helpoin mahdollinen tilanne olekaan, niin mieheni suoriutui tästä muutamassa minuutissa. Ja palasi klinikalle, jo ennenkuin minä olin päässyt vielä edes hoitohuoneeseen saakka.
Pääsimme huoneeseen ja vaihdoin päälleni mukavan sairaalakoltun. Sain esilääkityksenä suun kautta kipulääkettä ja kämmeneeni aseteltiin tippa. Tipan kautta ennen toimenpidettä sain rauhoittavaa lääkettä, sekä voimakkaampaa kipulääkettä. Itse munasolujen keräys kesti ehkä noin 15 minuuttia, ja sujui kohdallani hyvin ja loppujenlopuksi melko kivuttomastikin. Jännittihän minua, mutta mieheni piti kädestäni kiinni koko toimenpiteen ajan. ♡
Munasoluja saatiin punktioitua 6 kpl. Eli näitä nyt lähdettäisiin sitten mieheni siittiöillä hedelmöittämään.
Keräyksen jälkeen sain hieman lisää särkylääkettä ja tilaani seurattiin toimenpiteen jälkeen pari tuntia. Koko homma käytiin vielä läpi hoitajan kanssa ja sain ohjeet miten parin seuraavan päivän aikana tulee toimia. Nestettä, nestettä, nestettä. Vaikka vatsa oli punktion jäljiltä muutenkin turvoksissa kuin jalkapallo, niin nestettä piti juoda useampi litra, hyperin välttämiseksi. Muutenkin suositus oli ottaa rauhallisesti, että munasarjat ei kierry.
Myös alkionsiirtoajan saimme tietää jo ennen kotiin lähtöä ja se tulisi olemaan torstaina 26.3. 2015 klo 13:30
Kotimatka sujui hyvin, vaikka tuntuihan minusta kieltämättä siltä, että jotakin sisälläni oli tehty. Ja vaikka tämä koko lapsettomuusasia onkin koskettava, niin välillä siihen on pakostakin suhtauduttava huumorilla, jotta jaksaisi jotenkin asiaa käsitellä. Puhumme mieheni kanssa asiasta avoimesti, ja kotimatkalla puhuimmekin siitä miten toiset "tekevät" lapsia romanttisesti rakastelemalla. Meillä lasta yritetään runkkaamalla ja ronklaamalla. Hmm...
Tiistai illan ja keskiviikonkin otin melko rauhallisesti, lepäillen. Kotityöt oli kielletty. Yrittäen henkisesti valmistautua torstain alkionsiirtoon.
Edelleen, eniten haluaisin olla äiti.
-M-
perjantai 29. toukokuuta 2015
Elämäni rakkaus, jota ilman en jaksaisi.
Tosiaan, elämäni rakkaus ja suurin tukijani oli nyt siinä.
Olin löytänyt hänet. Kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Vuorotteluvapaallahan olin tosiaan vuoden 2012, eli olin tuolloin reilun 32 vuotias. Mieheni minua kolmisen vuotta nuorempi. Tapasimme heti tammikuun alkupäivinä, eli vuosi alkoi paremmin kuin hyvin. Lähdin reissuun maaliskuussa kolmeksi viikoksi.
Päästäessäni paperilyhdyn Koh Samuin taivaalle maaliskuun puolivälissä, toivoin että tässä olisi minun loppuelämäni rakkaus. Mies, joka olisi minulle se oikea.
Seuraavana päivänä puhelimessani oli viesti, jossa luki että : olen tainnut rakastua sinuun, ikävä on kova. ♡
Kun tuolta reissultani kotiuduin, oli junalla vastassa hän. Minun mieheni.
Käytännössä muutin melkein samoin tein asumaan hänen luokseen. Tavarat vain kulkeutui ja löysi paikkansa uuden katon alta. Puhuimme jo tuolloin siitä, että haluan ehdottomasti lapsia ja mieheni oli tähän valmis, kunhan odottaisimme ensin yli kesän.
Myin rakkaustaloni 14.9.2012, eli paapan kuoleman vuosipäivänä. Ja minä olin onneni kukkuloilla uuden elämäni kanssa. Noihin samoihin aikoihin jätimme ehkäisyn pois. Ja olimme valmiina siihen, että lapsi saa tulla kun on tullakseen. Kuukausi toisensa jälkeen kuitenkin pettyen.
Saimme ihanan kummipojan myös tuona syksynä. Olin nyt jo viiden ihanan ja rakkaan lapsen täti. M-täti. Joka mielellään otti hoiviinsa jokaisen vuorollansa.
Paljon olen kyllä omasta mielestäni ainakin lasten kanssa täteillyt. Ja yksi elämäni merkittävistä asioista onkin tätiys. Ja se, että lainalapsia on lähellä.
Töihin palasin 2013 alussa ja töitä me teimmekin molemmat tahoillamme.
Kotona keskityin talon laittamiseen, pieneen remppailuun ja puutarhanhoitoon.
Pihapiirimme ja kotimme onkin kokenut melkoisen muodonmuutoksen. Onni on ihana anoppi, joka on niin samanlainen kuin minä. Tästä talosta ja pihapiiristä löytyy vieläkin minulle mieluisia yllätyksiä aika ajoin. Vinttimme on pohjaton.
Joka kuukausi kuitenkin petyin. Petyin karvaasti ja kokosin itseni taas uudelleen. Uuteen kiertoon. Laskin päiviä, tikuttelin ovulaatiota ja tuntui, että viikonpäivällä ei ollut merkitystä, kiertopäivällä oli. Perheeni ja erityisesti kahden siskoni tuki ja turva on ollut korvaamatonta.
Syksy koitti. 14.9.2013 sain kuulla, että yksi paras ystäväni oli raskaana. Ystävä jonka kanssa suunnilleen samoihin aikoihin jätimme ehkäisyn pois. Minuun sattui niin paljon, vaikka tietysti olin onnellinen ystäväni puolesta. Koska eihän muiden onni ole minulta pois. Vai onko?
Tuo päivä. Joka vuosi jotain merkittävää?
Tässä vaiheessa meillä oli yritystä takana siis jo vuoden verran.
Päätimme yhdessä, että tutkitaan oma aloitteisesti miehen sperma yksityisellä, koska siitä ensimmäisenä aloitetaan jokatapauksessa, jos tästä johonkin lääkäriin joudutaan lähtemään.
Tulokset olivatkin aika karut. Siittiöistä epänormaaleja oli 100%, kaikilla epänormaali pää. Määräkin oli reilusti alakanttiin.
Kun mieheni näki nämä tulokset, lopetti hän ensitöikseen tupakoinnin. Mies joka oli aiemmin körssitellyt sen puolitoista askia päivässä, lopetti sen kuin seinään.
Voiko muutakuin hattua nostaa?
Päätimme odottaa muutaman kuukauden, koska spermahan uusiutuu käytännössä kolmessa kuukaudessa. Odotimme kuitenkin puoli vuotta ja maaliskuussa 2014 veimme uuden spermanäytteen laboratorioon.
Tulokset olivatkin paljon paremmat, epänormaaleja siittiöitä oli enää 90% ja normaaleja 10 % (viitearvonahan on että normaaleja olisi oltava > 4%) ja siittiöiden määräkin oli tuplaantunut edelliseen näytteeseen verrattuna.
Näiden tulosten kanssa minä marssin sitten gynelle, ja sainkin heti lähetteen eteenpäin.
Lähete oli lähikaupunkiin naistenpolille, lapsettomuushoitojen suunnittelukäynnille. Ilmoitus lähetteen saapumisesta tuli 6.5.2014 ja hoitotakuuna oli kiirellisenä 3 ja kiireettömämä 6 kk.
Taas kerran siis odotettiin. Ja me oltiin nyt sitten virallisesti lapsettomia. Voitteko kuvitella miten paljon sen myöntäminen sattui. Ja miten kova kuori oli rakennettava ympärille. Yritettävä olla vahva, ja elää normaalia elämää kaiken tämän keskellä.
Kesälomareissullamme mieheni vihdoin kihlasi minut. Yhteisen lainan lisäksi meitä sitoi nyt myös sormukset. Ja lupaus avioliitosta. Rakastin!
Lääkäriaika, eli aika lapsettomuushoitojen suunnittelukäynnille tuli vihdoin 6.8.2014
Minut tutkittiin, ja myös miestäni tutkittiin lisää. Verikokeita, kromosomitutkimuksia, DNA-tutkimuksia, sperman koepesu, kivesten ultraäänitutkimus, munanjohtimien aukiolotutkimus. Tutkimuksia toinen toistesa perään. Kaikesta käytettiin lyhenteitä, oli : kp, IUI, IVF, ICSI. 14.9. 2014 minulle tehtiin tuo munanjohtimien aukiolotutkimus, eli taas tuo samainen päivä oli merkittävä. Jo neljänä vuonna peräkkäin, tuo päivä on ollut merkittävä jollaintapaa. Niin hyvässä kuin pahassa.
Kaikkien tutkimusten jälkeen tuomio oli se, että laitetaan pariskunta mikrohedelmöityshoito jonoon. Inseminaatioon ei kannata lähteä. Mitään lääkehoitoja ei kannata aloittaa.
Saimme ison nivaskan papereita, joissa oli kyllä selitetty kaikki mahdolliset hoitomuodot ja joissa oli selkokielellä selvitykset kaikelle tälle sanastolle joita näissä lapsettomuushoidoissa käytetään. Odotimme taas, mutta emme vieläkään lasta.
Olimme jonossa TAYS:iin mikrohedelmöityshoitoon. Ja jonotusajalle arvio oli puoli vuotta. Joka kuukausi edelleen petyin. Itkin karvaita kyyneliä jokakerta, kun uusi kierto alkoi.
Yrityskiertoja en ole edes halunnut laskea, mutta onhan niitä.
Mitään lopullista tuomiotahan emme ole saaneet missään vaiheessa, ettemmekö voisi lasta saada luomustikin. Koska eihän siihen tarvita kuin yksi munasolu ja yksi siittiö. Ja niiden tuottamiseenhan me kumpikin pystyimme. Mutta ei ne hemmetti vaan millään kohtaa.
19.2.2015 tuli vihdoin ja viimein aika ICSI-hoidon suunnittelukäynnille.
Kova kuori on nyt kuitenkin murtunut ja vahva en enää jaksa olla. Mutta edelleen, eniten haluaisin olla äiti.
-M-
Olin löytänyt hänet. Kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Vuorotteluvapaallahan olin tosiaan vuoden 2012, eli olin tuolloin reilun 32 vuotias. Mieheni minua kolmisen vuotta nuorempi. Tapasimme heti tammikuun alkupäivinä, eli vuosi alkoi paremmin kuin hyvin. Lähdin reissuun maaliskuussa kolmeksi viikoksi.
Päästäessäni paperilyhdyn Koh Samuin taivaalle maaliskuun puolivälissä, toivoin että tässä olisi minun loppuelämäni rakkaus. Mies, joka olisi minulle se oikea.
Seuraavana päivänä puhelimessani oli viesti, jossa luki että : olen tainnut rakastua sinuun, ikävä on kova. ♡
Kun tuolta reissultani kotiuduin, oli junalla vastassa hän. Minun mieheni.
Käytännössä muutin melkein samoin tein asumaan hänen luokseen. Tavarat vain kulkeutui ja löysi paikkansa uuden katon alta. Puhuimme jo tuolloin siitä, että haluan ehdottomasti lapsia ja mieheni oli tähän valmis, kunhan odottaisimme ensin yli kesän.
Myin rakkaustaloni 14.9.2012, eli paapan kuoleman vuosipäivänä. Ja minä olin onneni kukkuloilla uuden elämäni kanssa. Noihin samoihin aikoihin jätimme ehkäisyn pois. Ja olimme valmiina siihen, että lapsi saa tulla kun on tullakseen. Kuukausi toisensa jälkeen kuitenkin pettyen.
Saimme ihanan kummipojan myös tuona syksynä. Olin nyt jo viiden ihanan ja rakkaan lapsen täti. M-täti. Joka mielellään otti hoiviinsa jokaisen vuorollansa.
Paljon olen kyllä omasta mielestäni ainakin lasten kanssa täteillyt. Ja yksi elämäni merkittävistä asioista onkin tätiys. Ja se, että lainalapsia on lähellä.
Töihin palasin 2013 alussa ja töitä me teimmekin molemmat tahoillamme.
Kotona keskityin talon laittamiseen, pieneen remppailuun ja puutarhanhoitoon.
Pihapiirimme ja kotimme onkin kokenut melkoisen muodonmuutoksen. Onni on ihana anoppi, joka on niin samanlainen kuin minä. Tästä talosta ja pihapiiristä löytyy vieläkin minulle mieluisia yllätyksiä aika ajoin. Vinttimme on pohjaton.
Joka kuukausi kuitenkin petyin. Petyin karvaasti ja kokosin itseni taas uudelleen. Uuteen kiertoon. Laskin päiviä, tikuttelin ovulaatiota ja tuntui, että viikonpäivällä ei ollut merkitystä, kiertopäivällä oli. Perheeni ja erityisesti kahden siskoni tuki ja turva on ollut korvaamatonta.
Syksy koitti. 14.9.2013 sain kuulla, että yksi paras ystäväni oli raskaana. Ystävä jonka kanssa suunnilleen samoihin aikoihin jätimme ehkäisyn pois. Minuun sattui niin paljon, vaikka tietysti olin onnellinen ystäväni puolesta. Koska eihän muiden onni ole minulta pois. Vai onko?
Tuo päivä. Joka vuosi jotain merkittävää?
Tässä vaiheessa meillä oli yritystä takana siis jo vuoden verran.
Päätimme yhdessä, että tutkitaan oma aloitteisesti miehen sperma yksityisellä, koska siitä ensimmäisenä aloitetaan jokatapauksessa, jos tästä johonkin lääkäriin joudutaan lähtemään.
Tulokset olivatkin aika karut. Siittiöistä epänormaaleja oli 100%, kaikilla epänormaali pää. Määräkin oli reilusti alakanttiin.
Kun mieheni näki nämä tulokset, lopetti hän ensitöikseen tupakoinnin. Mies joka oli aiemmin körssitellyt sen puolitoista askia päivässä, lopetti sen kuin seinään.
Voiko muutakuin hattua nostaa?
Päätimme odottaa muutaman kuukauden, koska spermahan uusiutuu käytännössä kolmessa kuukaudessa. Odotimme kuitenkin puoli vuotta ja maaliskuussa 2014 veimme uuden spermanäytteen laboratorioon.
Tulokset olivatkin paljon paremmat, epänormaaleja siittiöitä oli enää 90% ja normaaleja 10 % (viitearvonahan on että normaaleja olisi oltava > 4%) ja siittiöiden määräkin oli tuplaantunut edelliseen näytteeseen verrattuna.
Näiden tulosten kanssa minä marssin sitten gynelle, ja sainkin heti lähetteen eteenpäin.
Lähete oli lähikaupunkiin naistenpolille, lapsettomuushoitojen suunnittelukäynnille. Ilmoitus lähetteen saapumisesta tuli 6.5.2014 ja hoitotakuuna oli kiirellisenä 3 ja kiireettömämä 6 kk.
Taas kerran siis odotettiin. Ja me oltiin nyt sitten virallisesti lapsettomia. Voitteko kuvitella miten paljon sen myöntäminen sattui. Ja miten kova kuori oli rakennettava ympärille. Yritettävä olla vahva, ja elää normaalia elämää kaiken tämän keskellä.
Kesälomareissullamme mieheni vihdoin kihlasi minut. Yhteisen lainan lisäksi meitä sitoi nyt myös sormukset. Ja lupaus avioliitosta. Rakastin!
Lääkäriaika, eli aika lapsettomuushoitojen suunnittelukäynnille tuli vihdoin 6.8.2014
Minut tutkittiin, ja myös miestäni tutkittiin lisää. Verikokeita, kromosomitutkimuksia, DNA-tutkimuksia, sperman koepesu, kivesten ultraäänitutkimus, munanjohtimien aukiolotutkimus. Tutkimuksia toinen toistesa perään. Kaikesta käytettiin lyhenteitä, oli : kp, IUI, IVF, ICSI. 14.9. 2014 minulle tehtiin tuo munanjohtimien aukiolotutkimus, eli taas tuo samainen päivä oli merkittävä. Jo neljänä vuonna peräkkäin, tuo päivä on ollut merkittävä jollaintapaa. Niin hyvässä kuin pahassa.
Kaikkien tutkimusten jälkeen tuomio oli se, että laitetaan pariskunta mikrohedelmöityshoito jonoon. Inseminaatioon ei kannata lähteä. Mitään lääkehoitoja ei kannata aloittaa.
Saimme ison nivaskan papereita, joissa oli kyllä selitetty kaikki mahdolliset hoitomuodot ja joissa oli selkokielellä selvitykset kaikelle tälle sanastolle joita näissä lapsettomuushoidoissa käytetään. Odotimme taas, mutta emme vieläkään lasta.
Olimme jonossa TAYS:iin mikrohedelmöityshoitoon. Ja jonotusajalle arvio oli puoli vuotta. Joka kuukausi edelleen petyin. Itkin karvaita kyyneliä jokakerta, kun uusi kierto alkoi.
Yrityskiertoja en ole edes halunnut laskea, mutta onhan niitä.
Mitään lopullista tuomiotahan emme ole saaneet missään vaiheessa, ettemmekö voisi lasta saada luomustikin. Koska eihän siihen tarvita kuin yksi munasolu ja yksi siittiö. Ja niiden tuottamiseenhan me kumpikin pystyimme. Mutta ei ne hemmetti vaan millään kohtaa.
19.2.2015 tuli vihdoin ja viimein aika ICSI-hoidon suunnittelukäynnille.
Kova kuori on nyt kuitenkin murtunut ja vahva en enää jaksa olla. Mutta edelleen, eniten haluaisin olla äiti.
-M-
tiistai 26. toukokuuta 2015
Minä -M- wannabe mutsi.
Minä. 36-vuotias nainen.
Nainen joka olen aina halunnut eniten vain olla vaimo ja äiti. Perheellinen.
Niin kauan kuin tietoisesti muistan, olen halunnut olla äiti. Jo hoitaessani nuorempia sisaruksiani ajattelin, että tämä on se minun juttu. Huolehtiminen ja hoivaaminen. Kodinhoito.
Mutta elämä ilmiselvästi oli eri mieltä.
Seurustelin, jopa kihlauduin alta parikymppisenä luullen, että tätä on parisuhde, rakkaus ja oikea elämä. Olin kuitenkin TODELLA väärässä. Erosin ja aloin elää villejä nuoruusvuosia.
Viiletin yöelämässä nuorempien ystävieni kanssa, vailla päämäärää. Ehkä alitajuisesti etsinkin sitä oikeaa, mutta pääasiassa pidin vain hauskaa, murehtimatta vuosia, joita minulle väistämättä kokoajan kertyi lisää. Tietoinen olin siitä, että naisen hedelmällisyys lähtee laskusuuntaan naisen täytettyä 25 vuotta. Mutta ajattelin kuitenkin olevani vielä nuori. Ja että aikaa olisi, ja että kun se oikea vihdoin löytyisi, niin lasten hankkiminen olisi helppoa ja jopa suunnitelmallista.
Rakensin talon. Rakkaustalon. Yritin tällä rakentaa elämälleni ehkä jotain pohjaa, johon perheen voisi perustaa.
Ystäväni vakiintuivat ja perustivat onnellisina perheitä. Lisääntyivät, noin vain.
Minä mietin elämääni, kunnes olin totaalisen pysähdyksen tarpeessa.
Kaikki alkoi siitä, kun isäni isä kuoli. Paappa, Yksi elämäni esikuva oli poissa.
Minuun sattui, liikaa. Menetys sai minut avaamaan silmäni.
Päätin ottaa aikaa itselleni. Jättäytyä kiireisestä kolmivuorotyöstä, ja katsoa mitä elämällä on minun varalleni suunniteltuna. Vuorotteluvapaa oli oikeastaan ainoa mahdollisuus minulle.
Ja mitä tuo vuorotteluvapaavuosi toikaan minulle?
No, oikeastaan se toi minulle lyhyesti sanottuna elämän. Miehen. Ihmisen jonka kanssa perustaa perhe ja yhteinen koti.
Mitenkään väheksymättä elämääni ennen tuota vuotta, koska enhan minä olisi minä, ilman kaikkea kokemaani, tekemääni ja näkemääni.
Tarinamme on kuitenkin vasta alussa. Se, että löytää elämänsä rakkauden, ei kuitenkaan aina riitä. Huomasin, että elämä oli edelleen kanssani erimieltä.
Edelleen, eniten haluaisin olla äiti.
-M-
Nainen joka olen aina halunnut eniten vain olla vaimo ja äiti. Perheellinen.
Niin kauan kuin tietoisesti muistan, olen halunnut olla äiti. Jo hoitaessani nuorempia sisaruksiani ajattelin, että tämä on se minun juttu. Huolehtiminen ja hoivaaminen. Kodinhoito.
Mutta elämä ilmiselvästi oli eri mieltä.
Seurustelin, jopa kihlauduin alta parikymppisenä luullen, että tätä on parisuhde, rakkaus ja oikea elämä. Olin kuitenkin TODELLA väärässä. Erosin ja aloin elää villejä nuoruusvuosia.
Viiletin yöelämässä nuorempien ystävieni kanssa, vailla päämäärää. Ehkä alitajuisesti etsinkin sitä oikeaa, mutta pääasiassa pidin vain hauskaa, murehtimatta vuosia, joita minulle väistämättä kokoajan kertyi lisää. Tietoinen olin siitä, että naisen hedelmällisyys lähtee laskusuuntaan naisen täytettyä 25 vuotta. Mutta ajattelin kuitenkin olevani vielä nuori. Ja että aikaa olisi, ja että kun se oikea vihdoin löytyisi, niin lasten hankkiminen olisi helppoa ja jopa suunnitelmallista.
Rakensin talon. Rakkaustalon. Yritin tällä rakentaa elämälleni ehkä jotain pohjaa, johon perheen voisi perustaa.
Ystäväni vakiintuivat ja perustivat onnellisina perheitä. Lisääntyivät, noin vain.
Minä mietin elämääni, kunnes olin totaalisen pysähdyksen tarpeessa.
Kaikki alkoi siitä, kun isäni isä kuoli. Paappa, Yksi elämäni esikuva oli poissa.
Minuun sattui, liikaa. Menetys sai minut avaamaan silmäni.
Päätin ottaa aikaa itselleni. Jättäytyä kiireisestä kolmivuorotyöstä, ja katsoa mitä elämällä on minun varalleni suunniteltuna. Vuorotteluvapaa oli oikeastaan ainoa mahdollisuus minulle.
Ja mitä tuo vuorotteluvapaavuosi toikaan minulle?
No, oikeastaan se toi minulle lyhyesti sanottuna elämän. Miehen. Ihmisen jonka kanssa perustaa perhe ja yhteinen koti.
Mitenkään väheksymättä elämääni ennen tuota vuotta, koska enhan minä olisi minä, ilman kaikkea kokemaani, tekemääni ja näkemääni.
Tarinamme on kuitenkin vasta alussa. Se, että löytää elämänsä rakkauden, ei kuitenkaan aina riitä. Huomasin, että elämä oli edelleen kanssani erimieltä.
Edelleen, eniten haluaisin olla äiti.
-M-