Elämäni rakkaus, jota ilman en jaksaisi.

Tosiaan, elämäni rakkaus ja suurin tukijani oli nyt siinä.
Olin löytänyt hänet. Kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Vuorotteluvapaallahan olin tosiaan vuoden 2012, eli olin tuolloin reilun 32 vuotias. Mieheni minua kolmisen vuotta nuorempi. Tapasimme heti tammikuun alkupäivinä, eli vuosi alkoi paremmin kuin hyvin. Lähdin reissuun maaliskuussa kolmeksi viikoksi.
Päästäessäni paperilyhdyn Koh Samuin taivaalle maaliskuun puolivälissä, toivoin että tässä olisi minun loppuelämäni rakkaus. Mies, joka olisi minulle se oikea.
Seuraavana päivänä puhelimessani oli viesti, jossa luki että : olen tainnut rakastua sinuun, ikävä on kova. ♡
Kun tuolta reissultani kotiuduin, oli junalla vastassa hän. Minun mieheni.
Käytännössä muutin melkein samoin tein asumaan hänen luokseen. Tavarat vain kulkeutui ja löysi paikkansa uuden katon alta. Puhuimme jo tuolloin siitä, että haluan ehdottomasti lapsia ja mieheni oli tähän valmis, kunhan odottaisimme ensin yli kesän.

Myin rakkaustaloni 14.9.2012, eli paapan kuoleman vuosipäivänä. Ja minä olin onneni kukkuloilla uuden elämäni kanssa. Noihin samoihin aikoihin jätimme ehkäisyn pois. Ja olimme valmiina siihen, että lapsi saa tulla kun on tullakseen. Kuukausi toisensa jälkeen kuitenkin pettyen.
Saimme ihanan kummipojan myös tuona syksynä. Olin nyt jo viiden ihanan ja rakkaan lapsen täti. M-täti. Joka mielellään otti hoiviinsa jokaisen vuorollansa.
Paljon olen kyllä omasta mielestäni ainakin lasten kanssa täteillyt. Ja yksi elämäni merkittävistä asioista onkin tätiys. Ja se, että lainalapsia on lähellä.

Töihin palasin 2013 alussa ja töitä me teimmekin molemmat tahoillamme.
Kotona keskityin talon laittamiseen, pieneen remppailuun ja puutarhanhoitoon.
Pihapiirimme ja kotimme onkin kokenut melkoisen muodonmuutoksen. Onni on ihana anoppi, joka on niin samanlainen kuin minä. Tästä talosta ja pihapiiristä löytyy vieläkin minulle mieluisia yllätyksiä aika ajoin. Vinttimme on pohjaton.

Joka kuukausi kuitenkin petyin. Petyin karvaasti ja kokosin itseni taas uudelleen. Uuteen kiertoon. Laskin päiviä, tikuttelin ovulaatiota ja tuntui, että viikonpäivällä ei ollut merkitystä, kiertopäivällä oli. Perheeni ja erityisesti kahden siskoni tuki ja turva on ollut korvaamatonta.

Syksy koitti. 14.9.2013 sain kuulla, että yksi paras ystäväni oli raskaana. Ystävä jonka kanssa suunnilleen samoihin aikoihin jätimme ehkäisyn pois. Minuun sattui niin paljon, vaikka tietysti olin onnellinen ystäväni puolesta. Koska eihän muiden onni ole minulta pois. Vai onko?
Tuo päivä. Joka vuosi jotain merkittävää?
Tässä vaiheessa meillä oli yritystä takana siis jo vuoden verran.
Päätimme yhdessä, että tutkitaan oma aloitteisesti miehen sperma yksityisellä, koska siitä ensimmäisenä aloitetaan jokatapauksessa, jos tästä johonkin lääkäriin joudutaan lähtemään.
Tulokset olivatkin aika karut. Siittiöistä epänormaaleja oli 100%, kaikilla epänormaali pää.  Määräkin oli reilusti alakanttiin.

Kun mieheni näki nämä tulokset, lopetti hän ensitöikseen tupakoinnin. Mies joka oli aiemmin körssitellyt sen puolitoista askia päivässä, lopetti sen kuin seinään.
Voiko muutakuin hattua nostaa?
Päätimme odottaa muutaman kuukauden, koska spermahan uusiutuu käytännössä kolmessa kuukaudessa. Odotimme kuitenkin puoli vuotta ja maaliskuussa 2014 veimme uuden spermanäytteen laboratorioon.
Tulokset olivatkin paljon paremmat, epänormaaleja siittiöitä oli enää 90% ja normaaleja 10 % (viitearvonahan on että normaaleja olisi oltava > 4%) ja siittiöiden määräkin oli tuplaantunut edelliseen näytteeseen verrattuna.
Näiden tulosten kanssa minä marssin sitten gynelle, ja sainkin heti lähetteen eteenpäin.
Lähete oli lähikaupunkiin naistenpolille, lapsettomuushoitojen suunnittelukäynnille. Ilmoitus lähetteen saapumisesta tuli 6.5.2014 ja hoitotakuuna oli kiirellisenä 3 ja kiireettömämä 6 kk.
Taas kerran siis odotettiin. Ja me oltiin nyt sitten virallisesti lapsettomia. Voitteko kuvitella miten paljon sen myöntäminen sattui. Ja miten kova kuori oli rakennettava ympärille. Yritettävä olla vahva, ja elää normaalia elämää kaiken tämän keskellä.

Kesälomareissullamme mieheni vihdoin kihlasi minut. Yhteisen lainan lisäksi meitä sitoi nyt myös sormukset. Ja lupaus avioliitosta. Rakastin!

Lääkäriaika, eli aika lapsettomuushoitojen suunnittelukäynnille tuli vihdoin 6.8.2014
Minut tutkittiin, ja myös miestäni tutkittiin lisää. Verikokeita, kromosomitutkimuksia, DNA-tutkimuksia, sperman koepesu, kivesten ultraäänitutkimus, munanjohtimien aukiolotutkimus. Tutkimuksia toinen toistesa perään. Kaikesta käytettiin lyhenteitä, oli : kp, IUI, IVF, ICSI. 14.9. 2014 minulle tehtiin tuo munanjohtimien aukiolotutkimus, eli taas tuo samainen päivä oli merkittävä. Jo neljänä vuonna peräkkäin, tuo päivä on ollut merkittävä jollaintapaa. Niin hyvässä kuin pahassa.
Kaikkien tutkimusten jälkeen tuomio oli se, että laitetaan pariskunta mikrohedelmöityshoito jonoon. Inseminaatioon ei kannata lähteä. Mitään lääkehoitoja ei kannata aloittaa.

Saimme ison nivaskan papereita, joissa oli kyllä selitetty kaikki mahdolliset hoitomuodot ja joissa oli selkokielellä selvitykset kaikelle tälle sanastolle joita näissä lapsettomuushoidoissa käytetään. Odotimme taas, mutta emme vieläkään lasta.
Olimme jonossa TAYS:iin mikrohedelmöityshoitoon. Ja jonotusajalle arvio oli puoli vuotta. Joka kuukausi edelleen petyin. Itkin karvaita kyyneliä jokakerta, kun uusi kierto alkoi.
Yrityskiertoja en ole edes halunnut laskea, mutta onhan niitä.

Mitään lopullista tuomiotahan emme ole saaneet missään vaiheessa, ettemmekö voisi lasta saada luomustikin. Koska eihän siihen tarvita kuin yksi munasolu ja yksi siittiö. Ja niiden tuottamiseenhan me kumpikin pystyimme. Mutta ei ne hemmetti vaan millään kohtaa.

19.2.2015 tuli vihdoin ja viimein aika ICSI-hoidon suunnittelukäynnille.

Kova kuori on nyt kuitenkin murtunut ja vahva en enää jaksa olla. Mutta edelleen, eniten haluaisin olla äiti.

-M-

Minä -M- wannabe mutsi.

Minä. 36-vuotias nainen.
Nainen joka olen aina halunnut eniten vain olla vaimo ja äiti. Perheellinen.

Niin kauan kuin tietoisesti muistan, olen halunnut olla äiti. Jo hoitaessani nuorempia sisaruksiani ajattelin, että tämä on se minun juttu. Huolehtiminen ja hoivaaminen. Kodinhoito.
Mutta elämä ilmiselvästi oli eri mieltä.

Seurustelin, jopa kihlauduin alta parikymppisenä luullen, että tätä on parisuhde, rakkaus ja oikea elämä. Olin kuitenkin TODELLA väärässä. Erosin ja aloin elää villejä nuoruusvuosia.

Viiletin yöelämässä nuorempien ystävieni kanssa, vailla päämäärää. Ehkä alitajuisesti etsinkin sitä oikeaa, mutta pääasiassa pidin vain hauskaa, murehtimatta vuosia, joita minulle väistämättä kokoajan kertyi lisää. Tietoinen olin siitä, että naisen hedelmällisyys lähtee laskusuuntaan naisen täytettyä 25 vuotta. Mutta ajattelin kuitenkin olevani vielä nuori. Ja että aikaa olisi, ja että kun se oikea vihdoin löytyisi, niin lasten hankkiminen olisi helppoa ja jopa suunnitelmallista.
Rakensin talon. Rakkaustalon. Yritin tällä rakentaa elämälleni ehkä jotain pohjaa, johon perheen voisi perustaa.
Ystäväni vakiintuivat ja perustivat onnellisina perheitä. Lisääntyivät, noin vain.
Minä mietin elämääni, kunnes olin totaalisen pysähdyksen tarpeessa.

Kaikki alkoi siitä, kun isäni isä kuoli. Paappa, Yksi elämäni esikuva oli poissa.
Minuun sattui, liikaa. Menetys sai minut avaamaan silmäni.
Päätin ottaa aikaa itselleni. Jättäytyä kiireisestä kolmivuorotyöstä, ja katsoa mitä elämällä on minun varalleni suunniteltuna. Vuorotteluvapaa oli oikeastaan ainoa mahdollisuus minulle.

Ja mitä tuo vuorotteluvapaavuosi toikaan minulle?
No, oikeastaan se toi minulle lyhyesti sanottuna elämän. Miehen. Ihmisen jonka kanssa perustaa perhe ja yhteinen koti.
Mitenkään väheksymättä elämääni ennen tuota vuotta, koska enhan minä olisi minä, ilman kaikkea kokemaani, tekemääni ja näkemääni.

Tarinamme on kuitenkin vasta alussa. Se, että löytää elämänsä rakkauden, ei kuitenkaan aina riitä. Huomasin, että elämä oli edelleen kanssani erimieltä.

Edelleen, eniten haluaisin olla äiti.

-M-