Meillä kävellään joka päivä rohkeammin ja enemmän.
Nauraa hekotetaan iloisena ja hieman epäuskoisenakin. Useimmiten kädessä on vielä joku tavara, niin että on mahdollisimman vaikea ottaa vastaan, jos (KUN) kaatuu.
Pyllähdetään ja noustaan uudelleen ylös. Äiti ja isi kannustaa ja taputtaa onnellisina uudesta mahtavasta taidosta.
Ja tänään se sitten koitti. Leuka kolahti takan kulmaan, kun tasapaino petti kävellessä. Verta suusta, vekki leuassa ja toinen poski turvoksissa. Todennäköisesti huomenna poski on musta.
Huoh.
Melkein itketti äitiäkin.
Isi haki juoksujalkaa pipityynyn pakastimesta ja äiti yritti lohduttaa ja nähdä sinne suuhun, että onko siellä ne kaikki vaivalla kasvatetut hampaat tallella.
Oli ne. Eikä mitään suurempia vaurioita tahi traumoja tainnut tulla, kun mariekeksiä pystyi nakertaa ihan normaalisti ja kävelyharjoitukset jatkui samoin tein sen saman takan reunan ympäristössä.
Enhän minä voi estää, enkä kaiken aikaa varjella tuota kovapäistä poikaani. Vaikka kyllä yritänkin.
Toinen kovapäisyyden merkki on hieman omituinen.
Sylissä istuessaan, hänellä on tapana kolauttaa omalla otsallaan minua tai isimiestä otsaan. Siis päällä päähän. Niin, että minun päähän ainakin tulee ihan jeevelin kipeää. Yleensä hän itse ei ole moksiskaan.
Kunnon äitinä tietysti googlasin aihetta, ja eipä näyttänyt meidän Marttonen olevan ainut, joka tutustuu ympäristöönsä kokeilemalla päällään, miten kova jokin on.
Hölmö tapa, mutta uskoakseni ohimenevä.
Ensilumikin oli ja meni. Toivottavasti ei kuitenkaan ollut talven ainut lumi.
Martti nimittäin oli lumileikeistä kertalaakista niin innoissaan, että.
Pulkkailu ja potkukelkkailu meni heti perille. Niinkuin pulkalla mäen laskukin.
Isimieshän teki heti pulkkamäen, kun lunta oli riittävästi. Ja kantoi poikasen mäen päälle pulkan kanssa monen monta kertaa.
Äitin hommaksi jäi kuvaaminen. Ensimmäiset oikeat lumileikit näytti kertakaikkisen suloisilta. Hymyssä suin, vaikka välillä koko naama lumessa.
Vaunulenkit vaihtui muutamaksi päiväksi pulkkailu tai kelkkailuretkiksi.
Nyt onkin sitten taas kuraa, kuraa, rapaa ja märkää. Ei mikään kuravaatekerros tunnu riittävän ulkona.
Kuluvalla viikolla on tiedossa taas juhlapäiviä, kun on poikasen elämän toinen nimipäivä perjantaina, ja isimiehen toinen isänpäivä sunnuntaina. Taitaa mennä leipomishommeleiksi äitillä.
Viime viikonloppukin oli yhtä juhlaa, kun jo etukäteen juhlittiin paapan isänpäivää ja olihan meillä Martin tädin luona hurrrrjat halloweenjuhlatkin. Nekin jo toiset Martin elämässä.
Tästä sen ajan kulun huomaa.
Hampaiden kasvatus on meillä päätyötä tuon kävelyharrastuksen lisäksi. Kulmahampaita tai poskihampaita tai mitä sieltä nyt seuraavaksi sitten mahtaa läpi tullakaan. Ne ei vaivaa syödessä, mutta hampaita pestessä ylähampaisiin ei saa sattua juuri ollenkaan ja nukkuminen on kovin rauhatonta. Tästä syystä äiti ja isi jotka oli edelleen sitämieltä, että lapsi nukkuu omassa sängyssään, ottavat pikkupoikasen silloin tällöin väliinsä nukkumaan.
Äitin ja isin välissä unta tulee yhtäsoittoa 11 tuntia, oikeastaan kertaakaan heräämättä. Omassa sängyssä helposti valvotaan pari tuntia jossain vaiheessa yhden ja viiden välillä.
Kyllä kai ne hampaat sieltä. Ja tämä äiti yrittää lohduttautua sillä ajatuksella, että jokakerta siihen kovapäisen poikasen päähän tulee vielä kovempi kohta, kun se kolahtaa.
Äiti ja isi lohduttaa kolhujen jälkeen parhaansa mukaan.
Äiti, vasta toista kuluvaa vuotta.
Niin paljon vielä kolhuja ja klaappeja edessä päin.
