Kuules äiti, tiäräkkö mitä?

Oli ilo nukuttaa lapsi tämän vuoden viimeisille päiväunille, kun viimeiset keskustelut kuuluivat näin:
M: Kuule äiti?
Ä: No?
M: Tiäräkkö mitä?
Ä: No kerro.
M: Minä rakastan. Isiä kans. Paljon.
Ä: *nieleskelee* Minä rakastan kans. Maailman eniten.

Emmä  kestä, kuinka ihana.
Vaikka kylläpäs meillä rakkaudesta puhutaan paljonkin. Ei ole sellaista päivää, etteikö siitä puhuttaisi. Sekä Martin, että isimiehenkin kanssa. Pohjalaisista normeista poiketen, meillä puhutaan ja pussataan. Ja haluan toki, että Marttikin sen oppii.
Ilokseni voin todeta, että tuntuu oppi menevän perille.

Näyttää siltä että oppi menee perille myös monessa muussa asiassa. Eikä vähäisimpänä niistä ole tahto.
Tahtoo ja haluaa niin tavattoman paljon. Niin kovin paljon, että ei meinaa pienen 2,5 vuotiaan pää pysyä kokoajan mukana. Haluaa osata ja yrittää. Haluaa osata kaikki leikit, pukemiset, riisumiset, syömiset, juomiset, neikkaamiset (saksilla leikkaamisen), piirtämisen, kiipeämisen, korjaamisen, pelaamisen, KAIKEN.

Äh. Tahtoa on vaan niin paljon vielä enemmän, kuin taitoa.
Vaikka kyllähän tahdolla pitkälle pärjää. Mutta sillä ei, kun tahtoa on niin paljon, että se ei meinaa päälle mahtua. Pitää polkea jalkaa ja tanssia tepsuttaa edestakaisin, tehostaakseen tuota luonteen lujuutta.
Iloinen olen siitä, että tuo poikanen osaa olla kyllä kovin korrekti ja kohtelias. Hän näet uhmaa vain isiä ja äitiä. Muille hän on kuin enkeli.
Toki hän tuon tahtonsa ilmaisee aikaan tai paikkaan katsomatta. Mutta edelleenkään suuriin tunteenpurkauksiin ei ole julkisilla paikoilla ryhdytty. Rauhallisella keskustelulla on toistaiseksi pärjätty.
Odotan kuitenkin tuota. Odotan.
Ja olen varma, että jossain kohti se tulee eteen.
Yhtä varmasti, kuin otsassa on mustelma. Ja tuota varmempi ei voi olla.
On se pieni pää kovilla muidenkin kuin tunteiden kanssa. Tuntuu, että ikinä ei ehdi edellinen kolhu parantua, kun jo tulee uusi.

Kun ajattelee tätä koko vuotta, niin en voisi oikeastaan onnellisempi olla. Onnellinen kaikesta siitä mitä me ollaan koettu. Kaikki koettu kasvattaa ja vahvistaa meitä perheenä. Lujittaa ja antaa uskoa tulevaan.
Mahtava luminen talvi, kesä kuin suoraan omasta lapsuudestani, lämmin ja aurinkoinen. Käsileikkaus kaikkine konsultaatioineen, vatsapöpö ja tulehdus jonka takia useita päivystys käyntejä, parit kunnon flunssat korvatulehduksineen ja antibiootteineen. Ventoline ja flixotide, babyhaler, montelukast; pelastava yhdistelmä.
Päiväkoti, joka ei juuri paremmin olisi voinut alkaa. Mahtava paikka, super ihanat hoitajat, ja  ne rutiinit. Toimii.
Äitin työt. Nelipäiväinen työviikko sopii tällähetkellä meidän elämään paremmin kuin hyvin. Ja sepäs jatkuukin vielä siihen saakka, kun Martti täyttää 3 vuotta. Tuleva vuosi tuo myös vuorotöitä, mutta väliäkös tulla. Kelpaa.
Isillä myös ensimmäinen kokonainen vuosi yrittäjänä. Rohkeana ja työteliäänä. Töitä onneksi tekevälle löytyy. Tietysti keväästä syksyyn enemmän kuin talvella. Mutta kuitenkin. Töitä riittää, niin että mahdollista on äitin nauttia lapsen kasvusta.

Kiitollinen olen kaikille, jotka Martin elämään kuuluu. Mummu, paappa, muori, tädit, sedät, eno, serkut, ystävät, kummit.
Te teette elämän. Ja kasvatatte joka päivä yhdessä tuosta pienestä pojasta kunnollista kansalaista.

Kiitos vuosi 2018. Uusi otetaan vastaan ilolla.

Äiti

Äidin huono omatunto.

Tiedättekö.
Huono omatunto.
Se tunne, kun et riitä kellekkään, etkä millekkään. Omasta mielestäsi.
Riittämättömyyden tunne joka suuntaan. Erityisesti itselle.
Huono omatunto on mulle kierre. Ensin se tulee jostain ihan mitättömästä ja kertaantuu lumipallon lailla valtavaksi jättiläispalloksi. Joka kiikkuu edes takaisin, eikä sitä meinaa saada jyrkänteeltä alas mitenkään.

Huono omatunto siitä, että lapsi sairastuu. Miksi? Olisinko voinut tehdä jotain toisin. Mistä se nyt tälläkerralla tarttui. Pestiinkö kädet juuri silloin, vai jäikö ne pesemättä. Oliko vaatetta riittävästi päällä. Roikotteliko lapsi vaippasillaan saunan jälkeen liian kauan. Kastuiko hanskat pihalla, niin että kädet oli kylmät liian pitkään. Äääääh.
Flunssa on flunssa. Niitä tulee ja menee.
Sen voi saada mistä vaan, koska vaan. Tai olla saamatta.

Huono omatunto siitä, että itse pitää olla pois töistä. Tekemättä töissä olisi vaikka mitä. Olisi yhtä sun toista, josta on luvannut huolehtia.
Tämä töistä pois olemisen huono omatunto pakottaa tekemään kotona jotain hyödyllistä. Että edes jotain tulisi tehtyä.
Ainakin voi pestä pyykkiä, pyyhkiä mennessään pölyjä, siivota vaatekaappia, tehdä ruokaa, järjestää leluja. Koko ajan takaraivossa tykyttää.
Tee jotain.
Hyödyllistä.
Vaikka oikeasti pitäisi keskittyä täysillä siihen sairaaseen lapseen. Pitäisi jaksaa katsoa sohvalla Postimies Patea. Niitä samoja jaksoja, vaikka sen sadannen kerran. Pitäisi pitää sylissä ja silittää.

Eikä siis sillä. Tottakai minä hoidan sitä sairasta lasta. Pidän sylissä, hoivaan ja huomioin. Valvon yöllä, kun yskittää. Haen mehua ja mittaan kuumetta. Myös silloin yöllä. Kuuntelen ja käyn katsomassa vaikka lapsi nukkuisikin. Mutta päivällä äidin täytyy puuhastella. Sillä aikaa, kun lapsi nukkuu päiväunet. Tai sillä aikaa, kun hän istuu sohvalla syöden suklaakeksiä. Koska mikään muu ei maistu. Vaikka ruuaksi olisi ollut ranskalaisia ja ketsuppia. Niistän, kun nenä on niin tukossa, että kaikkia harmittaa. Pidän sylissä, kun väsyneenä kompastuu maton reunaan ja itkusta ei ole tulla loppua.
Lohdutan, kun suututtaa. Suututtaa, kun ei ole päässyt pihalle 24 tuntiin.

Tästä tuleekin seuraava huono omatunto.
Huono omatunto siitä että lapsi syö mitä sattuu. Ruokana on einesporkkanalättyjä tai jugurttia ja muroja. Maitoa pillimukista sohvalla.
Nakkia. Kylmänä tai kuumana. Leipää. Juustoa. Pillimehua.
Perkele.
Kun se perunasoppa ei maistu kahteen päivään, niin olen huono äiti.
Olenko?
Yritän vakuuttaa itselleni, että en ole. Vakuuttaa sitä, että arki palaa pikemmin, kuin uskonkaan. Kyllä sitä oikeaa ruokaa sitten taas kauhotaan, kun on oikeasti nälkä.

Huono omatunto tulee myös siitä, kun et osallistu.
Et jaksa työpäivän jälkeen leikkiä riittävästi. Koska on laitettavana se ruoka, pyykit, pölyt.
Ja loputon kasa pyyhkeitä tai lakanoita mankelin päällä.
Laitat lapselle leikin alulleen, ja samallahan voin vähän mankeloida. Tai haravoida. Tai kuoria huomiseksi perunat, jotta huomenna olisi ruoka valmiina nopeasti.
Menet piiloon sängyn alle vain kerran, koska huomaat siellä pölyä ja lähdet hakemaan imuria tai paperia tai jotain kosteuspyyhettä, jolla voit yhtäkkiä sen pölyn hävittää.
Lapsella olisi yhteinen leikki kesken. Mutta kun. Äiti yhtäkkiä.

Saati, että jaksaisit sitten enää illalla lapsen nukahdettua keskittyä parisuhteeseen.
Siihen mieheen jota rakastat eniten. Kysyä, että mitä oikeasti kuuluu. Tai ottaa aikaa kahdestaan. Lähteä elokuviin tai ravintolaan. Äh.
Loputonta.

Silti tiedän. Tiedän olevani Martille paras äiti. Tiedän, että teen riittävästi.
Rakastan, välitän, annan hellyyttä ja huomioin. Vaatetan, ruokin, huolehdin riittävistä unista. Keksin aktiviteettiä. Yritän sosiaalistaa häntä. Olen. Äiti. Läsnä. Rakastava.
Tiedän olevani myös isimiehelle paras. Paras vaimo. Paras puoliso. Ystävä. Paras äiti hänen lapselleen. Olen siitä varma.
Muuten en olisi tässä. Huonon omatuntoni kanssa.

ps. Huono omatunto on myös siitä, että en näe riittävästi ystäviäni. En kutsu syömään ja järjestä juhlia lapsille.
Helvata.

Tänäniltana leikin. Anna lapsen pomppia sohvalla ja nauran mukana. Antaa pyykkien odottaa. Kaapissa on kyllä puhtaita vaatteita.
Ja kun lapsi nukkuu, niin kiepsahdan sohvan omalta puolelta miehen kainaloon, ja katsotaan yhdessä vaikka jakso Hovimäkeä. Olen.
Paras äiti ja vaimo.

Kohtelias päiväkotipoika

Voi että, miten onnellinen olen.
Onnellinen siitä miten hyvin Martin päiväkoti-ura on lähtenyt käyntiin.
Kertaakaan ei ole tarvinnut isin jättää itkevää lasta. Päin vastoin, hyvä kun Martti on ehtinyt heitä sanoa, kun on jo ollut kiire leikkeihin.
Hän tykkää hoitokavereista. Erityisen paljon puheissa on yksi kiharatukkainen suloinen tyttö. Aaaaaaaws. Äidin sydän sulaa. Ja Isin!
Myös hoitotädit on puheissa paljon. Eli selkeästi päiväkodissa on hyvä olla.

Päivät hoidossa kuluu hyvin, ruokakin on alkanut maistua. Siis muukin kuin peruna.
Tai ainakin Martti kuuleman mukaan ainakin maistaa kaikkea mitä pyydetään. Hän pitää paljon jumppatuokioista, ja ilmeisesti laulamisesta. Ainakin kovasti on alkanut hyräillä kotona.
Tosi kiva on, kun kesken päivän tulee välillä kuvia siitä, mitä hoidossa puuhataan. On käyty kirjastossa, kirjastoautossa, leivottu ja huomenna meinaavat uida päikyn omassa pikku altaassa. Niin siistiä.
Lelupäivät on kivoja. Martti saa itse valita lelupäivän aamuna, että minkä ottaa mukaan. Tässä joku viikko hänellä oli mukana moottorisaha. Mutta yleensä mukana on ollut joku traktori, kaivinkone tai muu vastaava.
On ollut ilahduttava kuulla, että Martti on antanut muidenkin leikkiä lelupäivänä omilla traktoreillaan.

Kohteliaisuudesta hoitotädit on maininneet jo moneen kertaan. Ja onhan se kieltämättä melko sydäntä lämmittävää kuulla, että oma lapsi osaa käyttäytyä ja on kohtelias. Martti kiittää jopa vaipanvaihdosta.
Kotonakin kuulee kiitoksen sekä anteeksipyynnön kyllä usein. Vieläpä niin, että: "kiitos äiti" tai : "anteetsi äiti". Ja kieltämättä me teemme isimiehen kanssa niin itsekin. Kiitetään ja pyydetään anteeksi, jos siihen aihetta on.
Isoja sanoja.
Elämän tärkeimpiä.

Tälläviikolla kolahti postista ensimmäinen lelukuvasto. Ja kyllä vain. 2 vuotias osaa jo istua sohvalla ja lukea lelulehteä. Ja haaveilla Puuha Pete leluista. Nossesta erityisesti.
Ja "puuhileluista" siksi, että lehdessä ei ollut mitään Postimies Pate aiheista.
Eli, kyllä. Postimies Pate ja koko Viherlaakson & Penkkalan väki on edelleen in.

Tässä aletaan nyt pikkuhiljaa odottaa joulua. Puhutaan tontuista, leivotaan joulujuttuja ja pidetään tonttulakkia. Kuunnellaan joululauluja ja lauletaan niitä. Luurataan ikkunasta ulos ja toivotaan lumisadetta. Jouluunhan ei ole enää ole kahta kuukautta.
Nautitaan jokaisesta päivästä.

Kiitollisuus.

Puhuttiin tässä jokin aika isimiehen kanssa siitä, miten kiitollisia ollaan tuosta pienestä pojasta. Kiitollisia ja iloisia siitä, että meillä on juuri hänet.
Siitä, että se oli juuri se alkio mitä matkaan tarttui.
Olen paljon itsekseni miettinyt myös sitä, että mitä jos kaikki olisikin mennyt toisin?
Meillä voisi olla aivan toinen lapsi.

Olen tullut siihen tulokseen, että elämässä kaikilla asioilla on joku tarkoitus. Vaikka se tuntuisi välillä suurelta vääryydeltä. Vaikka tuntuisi siltä, että kohtuus ei riitä, ja siltä, että ihan kaikki menee pieleen. Tuntuu siltä, että olet tehnyt jotain väärää, jotain, josta sinua rankaistaan vaikka siihen ei olisi mitään syytä.

Me saimme hänet, koska niin oli tarkoitettu.
Näin ajattelen myös niinä hetkinä, kun maito kaadetaan lattialle saman päivän aikana seitsemättä kertaa. Tai niinä, kun mitään vaatetta ei saisi pukea päälle. Niinä hetkinä, kun hän piirtää kuulakärkikynällä pöytäliinaan.
Ajattelen niin myös silloin, kun hän kipittää aamuyöllä omasta sängystään kettu kainalossa meidän sängyn viereen ja haluaa tulla väliin. Puristaa sormesta siinä vieressä nukkuessaan niin kovasti, että tuntuu ettei veri kierrä.
Ajattelen niin silloin, kun koko perhe juoksee kilpaa ympäri taloa, ja hän nauraa kikattaa niin, ettei meinaa henkeä saada. Ja silloin, kun hän lähtee isin kanssa traktorilla ja heittää lähtiessä vielä "viskat" ja lentosuukot, kun pysähtyvät keittiön ikkunalle vilkuttamaan.
Ajattelen niin, kun hän käskee tuimasti pyytämään anteeees, jos olen häntä jotenkin loukannut.
Miten ihmeessä ketään voi rakastaa niin kovasti?
Hän on meidän. Maailman tärkein.

Olen ajatellut viimeaikoina kovasti myös toista lasta. Mutta tiedän sisimmässäni, että meidän perhe on tässä. Enää me emme lapsettomuushoitoihin lähde. En kestäisi enää pettymyksiä. Enkä tieten tahtoen halua niitä.
Jos joku ihme vielä tapahtuu, niin se on tervetullut. Mutta tähän tilanteeseen olemme tyytyväisiä.
Onnellinen olen. Kaikesta kokemastamme. Ja innolla odotan tulevaa.

Meidän matka

Muistelin tässä taannoin meidän taipaleen alkuhetkiä, kun liityin facebookissa Pienen Pienet, keskoslasten perheiden vertaistukiryhmään. Sivulla julkaistaan muunmuassa keskoslasten tarinoita.
Tässä siis meidän:

"3,5 vuoden lapsettomuuden, ICSI hoitojen, kahden tuloksettoman tuoreen alkion siirron jälkeen, kolmas alkion siirto pakkasesta vihdoin tärppäsi. 

Raskaustestin sain siirron jälkeen tehdä joulun alla 2015. Elämämme paras joululahja. 

Raskaus sujui, miten sujui. Oli hematooma kohdussa, veristä vuotoa, lääkkeitä, sairaalakäyntejä, osastolepoa. Rakenneultrassa huomattiin, ettei vauva vastannut kooltaan viikkoja. 

Tästä alkoikin jatkuvat seurannat ja kasvukontrollit äitipolilla lähes viikottain.  

Kesäkuun 6 päivä 2016, lähdin kesken työpäivän käymään kontrollissa. Kasvua oli tullut vauvalle 10 päivän aikana vain n. 50 grammaa. Napavirtauksissa vastusta. Päätetään antaa kortisonit. Kontrolli 13.6. ja määräys ottaa rauhallisesti.  

Maanantai 13.6. kasvukäyrä ei enää mene yhtään yläviistoon, lääkäri on huomaavinaan blokkeja napavirtauksessa, ja konsultoikin TAYS:in päivystävää synnytyslääkäriä. Käsky lähteä Tampereelle. Rv 29+5 ja vauvan painoarvio 1106 grammaa.

Pelottavaa ja turhauttavaa. Minut otettiin sisään osastolle 4A. Jään yksin, 3 tunnin ajomatkan päähän kotoa.

Päivittäiset sykekäyrät, ultrat, verikokeet, tutustumiskäynti keskolaan.

Tässä vaiheessa siis jo tiedettiin että keskonen meille syntyy, elettiin päivä kerrallaan.

Päästiin rv 32+6, eli 28.6.2016 kun aamun sykekäyrässä näkyi ensimmäiset kunnon sykkeenlaskut vauvalla. Osastolla seurattiin noin tunti, jonka jälkeen minut siirrettiin synnytyssaliin odottamaan.

Ilmoitin miehelleni, joka lähti 250 km päästä tulemaan kohti sairaalaa, että matkalla ei ehdi sitten pysähtyä kahville.

Kiireellisen sektion sovittu aika oli klo 13:30.

Mieheni tuli paikalle 13:20, ja melkein samantien meidät siirrettiinkin leikkaussaliin.

Vauva syntyi klo 14:00. 

En nähnyt hänestä vilaustakaan. Mieheni pyydettiin mukaan siirtämään vauvaa LTO:lle.

Minä jäin yksin.

Noin 15 minuutin kuluttua kätilö toi minulle kuvan pienestä pojasta, joka oli vyötäröään myöten muovipussissa, myssy päässä ja mittanauha vieressä. Maailman suloisin pieni poikanen. Punainen ja ruttuinen. 1290g ja 38cm. 7 sormea ja kaikki 10 varvasta. Meille täydellinen.

Saimme perhehuoneen kun pääsin heräämöstä. Sain lypsettyä ensimmäiset maitotipat jo muutaman tunnin kuluttua. En saanut vielä itse nousta, mutta mieheni vei tipat vauvalle keskolaan. 

Itse pääsin vauvan luokse vasta seuraavana päivänä. Ja vaikka tuo aika on melko sumuista, en koskaan unohda sitä hetkeä kun näin vauvan ensimmäisen kerran. 

Niin pieni, hento ja hauras. Vauva täynnä letkuja ja piuhoja. Kanyyli, CPAP. Päällään pelkkä vaippa ja myssy. Minun vauva. Yksin siellä kaapissa. Silmäni täyttyivät kyynelistä. Onnesta, huolesta, rakkaudesta, pelosta.   

Lääkärit ja hoitajat vakuuttivat kaiken olevan kuitenkin hyvin. Nyt täytyi vain kerätä voimia, kasvaa, pysyä lämpimänä, muistaa hengittää, vältellä infektioita, oppia syömään ja mitä kaikkea.

Vaikka matka oli tähän astikin ollut raskas, oli se vasta aivan alussa.

VTO:lla olimme Tampereella 8 päivää ja sitten muutimme lähemmäs kotia Seinäjoelle VST:lle. Vauva voimistui ja reipastui. Oppi syömään rinnalta, ja kasvoi. Niin, että lauantaina 31.7. 2016 pääsimme sairaalasta kotiin. Painoa vauvalla oli kotiutuessa 2006 grammaa.

Huomenna lasketun ajan mukaan ikää on 2-vuotta. Pikkukeskosesta on kasvanut vahvatahtoinen taapero, aktiivinen ilopilleri. Puhelias konemies, joka aloittaa 2 viikon kuluttua päiväkodin.

Paljon on koettu tämän kahden vuoden aikana. Lasketun ajan tienoilla leikattiin tyrä. Tänä kesänä operoitiin Martin oikeaa kättä, jossa on siis vain peukalo ja etusormi. Sormia erotettiin toisistaan. 

Kaikesta tästä on toivuttu hienosti. Ja voi vain ihmetellä miten sisukkaita nämä pienet ihmisen alut onkaan. 

Äiti ja isä on onnellisen huojentuneita kaikesta tästä."

Nyt päiväkotielämää ja uutta arkea on takana viikko. Ja kaikki on sujunut erinomaisen hienosti. Äitin työt sujuu, ja eritoten lapsen elo päikyssä käy kuin vanhalta tekijältä. Hän leikkii, syö ja nukkuu päiväunet ihan niinkuin kaikki ryhmän muutkin lapset. Hän jää mielellään hoitoon aamulla, lähtee leikkeihin, niin ettei ehdi isille heitä sanoa. Ja kun äiti hakee iltapäivällä kotiin, on leikit aina niin kesken, ettei ehtisi lähteä.

Onni on, sujuva arki.

2-vuotias rakas.

Ompas päivät ja viikot menneet vauhdilla.
Kesäkuu meni ohi ihan hujauksessa.
Martin käsi on operoitu, parantunut ja nyt harjoitellaan kovasti sen kanssa leikkimistä ja muuta.
Leikkaus sujui ihan suunnitelmien mukaan, sormia erotettiin varmaan liki pari senttiä. Leikkauksen jälkeen kirurgin ottamat kuvat oli kyllä hurjat. Tikkejä ristiin rastiin.
Käsivarressa on kaunis siksak arpi, kurouman avaamisesta. Martti oli tosi reipas sairaalassa, ja vielä reippaampi kotona.
Ison paketin kanssa eläminen oli paljon helpompaa kuin kuvittelin. Suihkuun mennessä käsi kainaloa myöten pussiin, ja teipillä kiinni. Hiekkalaatikolle mennessä paketin päällä oli sukka. Äitin sukka :)

Kurjinta ehkä koko operaatiossa olikin kääreiden poisto. Se  tehtiin tasan kolmen viikon kuluttua leikkauksesta. Kääreet oli kyllä aika tiukassa. Mutta onneksi kärsivällinen ja aina ystävällinen hoitajamme Sari jaksoi varovasti irrotella öljyn kanssa kääreitä vielä hieman verisistä ruvista, joita ympäri sormien väliä vielä oli.
Pitkiä vesileikkejä ja lotraamista. Paljon bepanthenia ja nyt sormien väli on tosi siisti. Ihan pieni rupi enää jäljellä.

Juhannuksen jälkeen Martille nousikin sitten kuume. Ja tottakai olettamus oli tietenkin se, että nyt joku haava on tulehtunut, ja nostattaa kuumeen siksi.
Samaan syssyyn meninpikkuiselta vatsa sekaisin. Tätä kesti viikon, jonka ikana kävimme Seinäjoella päivystyksessä 3 kertaa ja lisäksi kerran tk:ssa verikokeessa. Tulehdusarvot huiteli liki 100 viikon puolivälissä. Mutta laskivat sitten onneksi yhtä nopeasti kuin nousivatkin. Ilmeisimmin kuume johtui sitten tästä vatsataudista? Käsi kuitenkin näytti päivä päivältä paremmalta.
Ystävällisiä nuoria kirurgimiehiä oli joka kerta meitä vastassa. Kiitos siitä.
Mutta kyllä meille nyt taas lääkärikäynnit ja verikokeet hetkeksi riittää.

Tuohon samaan syssyyn meidän pienen pieni ihmemies täytti 2 vuotta.
SIIS KAKSI. Ihan käsittämätöntä miten nopeasti aika kuluu.

Niin reipas, rakas, rohkea ja ihana. Joka päivä hän keksii jotain uutta. Puhua papattaa kuin papupata. Leikkii jo aivan oikeita johdonmukaisia leikkejä. Rakastaa vahvaa (jaffaa), kanshaa (ranskalaisia), kylmiä porkkanalättyjä, paistoperunoita ja makkaa, eli makkaraa.
Syödessään hän toteaa, että hyvää, ja haarukoi kohti suuta.

Marttonen syömisen ohella pitää erityisen paljon kaikaista, eli kaivinkoneesta ja koijasta, eli traktorista.  Synttärilahjaksikin tuli erityisen paljon toivottu telakaivinkone, paalikärryt ja apulannanlevityskone. Lahjaksi tuli myös legoja, vaatteita, hämähäkkikeinu (jossa myös ahkerasti keikutellaan), matkarattaat ja kauko-ohjattava Martti auto.

Paras päivä Martista on se päivä, kun pääsee isin kanssa töihin. Hän voisi istua traktorissa vaikka miten pitkään. Isimies onkin virittänyt pyörän istuimesta traktorin penkkiin Martille oman istuimen turvavöillä. Ja mikäs siinä on istuessa, eväät mukana ja hyvähän siinä on päiväunetkin ottaa tarvittaessa.
Parhaaseen päivään kuuluu myös pyöräretki katsomaan naapurin lehmiä. Tai nyt kun mustikat on kypsiä, niin mummon ja paapan pihametsän mustikkaretki. Tai muorin takapihan siltajuoksut.
On paljon asioita joista hän pitää.

Mutta hän myös osaa ottaa maailmankaikkeuden surkeimman ilmeen jos hän ei jotain halua. Ääni muuttuu ankeaksi,  kun hän narisee:" en haaadlaaa". Välillä hän haadlaa jotain niin kovin, ettei tiedä kuinkapäin tässä pitäisi olla. Ei ehdi äiti aina ymmärtää, eikä isikään. Mutta jos äiti meinaa pestä esimerkiksi hänen hampaat illalla, niin hän kyllä ehdottomasti haluaa että ISKÄ ne pesee. Ja sama oikeastaan missä tahansa asiassa. Aina olisi kivempi just se toinen.

Mutta näillä me mennään. Me halutaan kaikki tätä. Olla perhe, olla onnellisia, ja edelleen minä haaaadlaan eniten olla äiti. Ja se minä nyt olen.
Onnellinen äiti.

Saako äitiä pelottaa?

Äitiä alkaa nyt vähän hirvittää tuleva operaatio.
Jännittää, mietityttää, pelottaa, kauhistuttaa. Mitä näitä nyt on?
Jo eilinen verikokeen ottaminen sai äidinkin silmät kastumaan. Osaksi siitä syystä, miten urhea Martti oli. Osaksi myötätunnosta. Ekaa kertaa ever, saatiin verinäyte käsivarresta otettua. Vaikkakin vasta toisella yrittämällä.
Ensimmäisellä yrityksellä Martilla ei ilmekään värähtänyt, vaikka suonta kyllä kaiveltiinkin melkoisesti. Toisella kerralla itku tuli, ja hän yritti sanoa, että poiiiis, oveja. Eli hän olisi halunnut lähteä pois. Mutta näytteet saatiin ja kyyneleetkin kuivui nopeasti.

Ajatuskin torstai aamusta vääntää vatsaa. Sairaalassa on oltava klo 7.
Kamalimmalta tuntuu se, että joutuu saattelemaan hänet leikkuriin, ja joutuu jättämään hänet ihan ventovieraitten ihmisten hoiviin.
Ei sillä, että en luottaisi hoitajiin, lääkäreihin ja leikkaavaan kirurgiin. Vaan se leijonaemon suojeluvaisto. Äidin rakkaus, huoli, toive siitä, että kaikki sujuu hyvin. Se. Raastaa jo näin etukäteen.
Ja sitten se ikuisuudelta tuntuva odotus. Odotus, jossa onneksi on mukana isimies. Elämäni toisiksi tärkein mies.

Uskon kyllä, että kaikki menee hyvin. Mutta. Aina on olemassa mutta.
Tätä äitiä pelottaa hieman.
Pelottaa antaa oma kulta muiden armoille. Maailmankaikkeuden rakkain ja tärkein. Nyt jo rintaa puristaa ja hengitys on raskasta. Huokailuttaa.
Vaikka Martti olisi miten reipas, niin äiti ei ehkä ole.
Pitäisi tietysti. Olla rohkea ja reipas.
Olen sitten ehkä torstaina. Ainakin Martin nähden. Yritän.

Onneksi noi mun miehet pitää jalat maan pinnalla. Myös mun jalat.
Nautitaan nyt vielä huominen kesäpäivä. Ja sitten saakin meidän perheen puolestä sää vaikka vähän viilentyä, kolmeksi viikoksi. Sitten tilataan taas kesää pariksi kuukaudeksi.

Äiti. Pelokas sellainen.

Kontrolleja ja leikkaussuunnitelmia

Välillä jo unohdan, että Martissa on mitään erilaista.
Kunnes postiluukusta taas kolahtaa kutsuja ripakopallinen kerrallaan.
Dysmeliaan, tai amnion kuroumaan liittyen sormien erotusleikkauksen aika on Seinäjoen keskussairaalaan Pasi Paavilaiselle 30.5. Tuohon meidän on varauduttava olemalla täysin terveenä 2 viikkoa ennen leikkausta. Anestesialääkärit ei nukuta näin pieniä, jos tuo ei toteudu.
Eli jos tässä nyt terveenä pysytään, niin varmaan meidän on sitten viimeiset 2 viikkoa ennen leikkausta oltava erityisen varuillaan ja välteltävä kaikkia tautisia.
Ennen leikkausta täytyy käydä myös neuvolassa mitoilla, eli pitää olla viimehetken paino ja pituus. Nämäkin anestesialääkärille.
Lisäksi on käytävä vielä verikokeissa. Lähetteen mukaan terveyskeskuksen labrassa.
Tuota verikokeessa käymistä hieman kammoksun. Vaikka Martista onkin paljon otettu verikokeita, niin koskaan ei vielä kukaan näytteenottaja ole onnistunut käsitaipeesta suonta löytämään. Monesti on käsivarsia kaiveltu neulalla aika kurjan kovakouraisestikin, ja kuitenkin loppujenlopuksi verinäytteet on otettu kantapäästä.
Tiedän jo nyt, että käsivarresta suonia on etsittävä taas. Äh. Äiti ei tykkää.

Toinen dysmeliaan liittyvä kutsu tuli TAYS:iin Tampereelle 18.5. valtakunnalliselle congenitaaliselle poliklinikalle fysiatrian osastolle.
Tämä on TAYS:in käsikirurgien Pasi Paavilaisen ja Camilla Hellevuon koollekutsuma, paikalle tulee Suomen johtavat käsikirurgit ja 6 erilaista potilasta, joista siis yksi on meidän Marttonen. Jännää. Osastonhoitaja ei osannut enempää kertoa.
Eli mennään katsomaan mitä tuleman pitää.

Eikä tässä vielä kaikki.
Marttia seurataan Seinäjoella lasten polilla keskosena, erityisesti pienipainoisena syntyneenä keskosena, eli pikkukeskosena. En osaa vielä sanoa miten pitkään, alunperin puhe oli jopa 3-vuotiaaksi. Mutta tähän tietysti vaikuttaa monikin eri asia. Kasvu ja kehitys etenkin.
Tämän keskoskontrollin puitteissa olimmekin tällä viikolla Martin kanssa keskussairaalassa fysioterapeutilla. Meillä on onni, että ollaan saatu tavata sama fyssari ihan sieltä saakka, kun Miia kävi meitä ja erityisesti Marttia tapaamassa jo keskolassa. On mukava kun sama ihminen hoitaa, tietää ja tuntee meidät.
Fyssarilla ei ollut moitteen sanaa. Kaikki oli mainiosti ja Martti hienosti ikäistensä tasolla osaamisissaan ja liikkumisissaan.
Ensiviikolla on sitten vielä hoitajan ja lääkärin tapaaminen. Lääkärinähän meillä on ollut Linnan Mervi, myöskin jo sieltä keskolasta saakka. Katsotaan nyt ensiviikolla sitten, että mitenkä Martti on kasvanut ja mitä mieltä lääkäri muuten on voinnista.
Äidin oma vaisto sanoo, että kaikki on oikein hienosti.

Tähän kun vielä lisätään 2-vuotis neuvola, hammaslääkärikäynti ja tietty vielä se leikkauksen jälkitarkastus, niin kasassa on 9 erilaista "lääkärikäyntiä" noin 2 kk aikana. Onneksi Martti on niin reipas ja kiltti noilla käynneillä. Ainakin vielä.

Ulkona olemisen lisäksi, hän puhuu niinkuin papupata. Ehkä herttaisin sana tällä hetkellä on KAULURRRII. Kauluri kuulostaa samalta kuin Lauri.
Pukiessa ja riisuessa on erityisen tärkeää luetella kaikki vaatekappaleet. Hän toistaa hienosti.
Pukea ja riisua saakin tosiaan monta kertaa päivässä. Ulos mennään heti aamman (aamupalan) jälkeen, suuttumuksen kanssa sisälle syömään, ulos päiväunille, sisälle välipalalle, ulos leikkimään, houkutellen sisälle syömään, ulos leikkimään ja sitten iltapesuille, iltapalalle ja nukkumaan LUOJAN KIITOS SISÄLLE.
Kesällä me varmaan muutetaan ulos, nukutaan teltassa ja syödään terassilla.

Saappa nähdä?

Raitisilmamyrkytyksen partaalla oleva äiti.

Vanhemmuus.

Martti on nyt 1v 9kk (1v7kk) eli olen ollut äiti nyt niin kauan.
Onko se vastannut odotuksiani?

No on. On se pääpiirteittäin.
Kun lasta on halunnut enemmän tai vähemmän 15 vuotta ja oikein tosissaan toivonut ja yrittänyt 4 vuotta, niin ehtii sitä luoda monenlaisia odotuksia ja toiveita äitiyden suhteen.

Odotukset realisoitui vaikean raskautumisen ja raskauden myötä. Päätin, että yritän kaikin keinoin olla paras mahdollinen äiti Martille, jos hän elävänä tähän maailmaan saapuu. Tuosta päätöksestä olen ainakin omasta mielestäni pitänyt kiinni. Ja yritän vastaisuudessakin.

No mitä hyvä vanhemmuus sitten on?

Lapsen perustarpeiden täyttämistä.
Eli sen lisäksi, että lapsi on puhdas, kylläinen ja vaatetettu.
Näiden lisäksi lapsi tarvitsee vanhemmilta rakkautta ja aikaa. Aikaa, aikaa ja aikaa.
Aikaa sylissä, leikkiessä, ulkoillessa, pelatessa, laulaessa, mummolassa, aikaa yhdessä koko perheen kesken. Lapsi tarvitsee turvallisuutta, säännöt ja rajat joiden mukaan elämä menee. Säännölisyys on hyvästä, mutta ei se mikään elinehto ole.
Meidän perheessä lapsi tarvitsee molemmat vanhemmat, jotka opettaa elämästä kumpikin tyylillään omat asiat. Onneksi meillä kasvatusperiaatteet on hyvinkin samankaltaiset, eli näistä ei juuri ole tarvinnut vääntää kättä.

Terve parisuhde, onnelliset vanhemmat ja yhteinen näkemys vanhemmuudesta ja siitä miten lasta kasvatetaan. Se on lapsen elämän perusta.
Meidän perheen tavoitteena on kasvattaa Martista reipas, iloinen ja onnellinen lapsi. Terveellä itsetunnolla varustettu, kohtelias ja ystävällinen.
Vanhempia ihmisiä täytyy kunnioittaa, kaikkia kyläläisiä ja tuttavia tervehtiä ja käyttäytyä ihmisten ilmoilla ihmisiksi. Näin meidätkin on kasvatettu.

Toivoisin, ja jo vähältä niinkuin uskonkin, että Martista ei tule sisällä kököttävää pelihiirtä. Vaan aktiivinen ulkoilma ihminen. Maailma on avoinna, kun antaa sen olla.
Urheilijaa en usko hänestä tulevan, mutta toivon silti, että pystymme antamaan hänelle perustan liikkumiselle. Pyöräily, pelailu, kelkkailu, laskettelu ja normaali liikkuminen. Moottoriurheilu on sitten asia erikseen. Siihen en puutu, se olkoot isän ja pojan välinen yhteinen juttu.

Vanhemmus on myös luottamista. Luottamista lapseen, ja siihen että hän pärjää.
Luottamista siihen, että elämä kohtelee hyvin.
Mutta vanhemmuus on suurelta osin myös pelkoa. Pelkoa lapsen puolesta. Pelkoa siitä, että jotain sattuu, tapaturmia, sairastumisia, loukkaantumisia. Pelkoa siitä, että se elämä tai muut ihmiset ei kohtelekaan hyvin. Mutta pelolle ei saa antaa valtaa. Muuten se vie mennessään.

Onneksi vanhemmuus on myös iloa, onnea ja onnistumista.
Kuinka onnellinen sitä voikaan olla toisen puolesta, uuden oppimisesta ja ylipäätään siitä, että saa nähdä ja kokea kaiken tämän. Olen niin onnellinen siitä, että Martti on perusterve, iloinen ja positiivinen pikkupoika. Hyväntuulinen suurimman osan aikaa.

Olen niin onnellinen siitä, että saan olla äiti, puoliso ja vanhempi.
Onnellisuuden lisäksi olen siitä ylpeä.

Ulkoilmaihminen.

Piha. Pihalle. Pihalla. Pihaan. Ulooooos.
Meidän perhe, koko perhe siis, me ollaan ulkoilmaihmisiä. Sekä kesällä, että talvella.
Ei edes nämä superkovat pakkaset ole pidätelleet meitä.
Ulkoilu on pukeutumiskysymys. Päällä on oltava vaatetta riittävsti, ei kuitenkaan liikaa, jotta pystyy touhuamaan, niin ettei tule kylmä tai että ei tule liian kuuma.
Tuolla meidän punaposkisella kuumakalervolla on liian kuuma helposti.

Martti myös on nukkunut päikkärit ulkona, säällä kuin säällä. Vaunuihin kun ei tuuli pääse, niin kyllä siellä tarkenee. Fleesepussi, villaviltti ja vielä kun suojaa vaunun sen suuaukon, niin bueno.
Ainut ongelma on välillä kylmät kädet. Ja olenkin epätoivoisesti pitkin talvea etsinyt hyviä hanskoja Martille. Hanskat on oltava helposti käteen laitettavat, ei liian leveät, niissä on oltava kiristysmahdollisuus ranteessa, jotta hanska pysyy myös oikeassa pikkukädessä kunnolla paikallaan. Reimalta olen löytänyt lämpimät hanskat, mutta ne on aika leveät. Mitkään nahkarukkaset ei tule kysymykseen, kun niissä on niin lyhyet varret. Didriksonit jotka ostin, oli tosi hyvän malliset, mutta kovin kylmät kädet oli näillä pakkasilla.
Tiedän, että hanska-asian kanssa tullaan painimaan vielä MONESTI.
Jatkossa on keksittävä jotain, sormikkaita olisi kiva pitää, kun niillä on helpompi leikkiä ja touhuta. Mutta oikean käden hanskoja on muokattava jotenkin. Hmmm....

Noh, aika näyttää.

Kesää odotetaan jo kovasti, vaikka talvitouhut meille mieluisia onkin.
Martin käsioperaation aika on nyt tiedossa. Se tehdään 31.5. Seinäjoella. Aamulla sairaalaan, jossa ollaan sitten osastolla leikkauksen jälkeinen yö. Operaation jälkeen käsi on paksussa paketissa ainakin 2, ehkä jopa 3 viikkoa.
Suomen sääoloista ei voi päätellä kyllä mitään, oli sitten kesä tai talvi. Mutta toivon, että ei ole pakkasta, ja toivon toisaalta myös, että ei olisi hellettäkään.
Sisällä me ei aiota kolmea viikkoa kököttää. Vaihdetaan sitten siihen kääreeseen kuoria, sitä mukaa kun on tarve.

Paljon tässä on kyllä vielä edessä ennen kesää.
Saattaa olla isojakin asioita. Mutta edelleen, kaikki otetaan vastaan ilolla.

Poika puhua papattaa kuin papupata. Uusia sanoja tulee päivittäin. Ja hän toistelee kuulemiaan juttuja mielellään. Aaaaevaan, kuuluu usein ja sitä säestetään pään nyökkäyksellä. Ja joo, joo, joo. No joo, tojoo.

Tämän illan sana oli rakas. RARA, hän sanoi herttaisella pienellä äänellä.

Äitin rara. <3

Taapero TAHTOO

Pikkuhiljaa se alkaa. Tahtominen.
Ja kun se oma tahto ei mene läpi äitin tai isimiehen sormien, niin suu vääntäytyy niiiiiiin surkean alakuloiselle mutkalle, leuka väpättää ja kyynel vierähtää poskelle jo ennen korvia huumaavaa ääni itkua.
Toistaiseksi näitä vielä on melko harvassa, mutta osaan odottaa niitä enenevässä määrin tuleviksi.

Tahtomisethan on juuri sellaisia, että äitin pumppu on jo ehtinyt pysähtyä ja hypätä kurkkuun, ennenkuin voi sännätä kieltämään, tai korjaamaan tilannetta muulla tavalla. Lempipuuhiin kuuluu muunmuassa: Sohvan selkänojan päällä seisominen ja sälekaihtimen rämpyttäminen. Nojatuolin käsinojalla seisominen yhdellä jalalla ja valokatkaisijan rämpyttäminen ees taas. Keittiön pöydälle kiipeäminen. Pakastimen säätäminen superjäädytykselle. Kissan hiekkalaatikon puupellettinappuloiden suuhun laittaminen. Vessanpöntössä sormien uittaminen (kaikki ovet on muistettava sulkea perässään, jos kyseiseen paikkaan ei mennä saa).

Hellan ja uunin säätönupit on jo aikapäivää otettu irti. Kaikki irtotuolit on kannettu vinttiin, odottamaan parempaa päivää. Kaikki viherkasvit on korkealla. Kielletyt kaapit ja laatikot on joko teipattu kiinni, tai isimies on asentanut niihin salvat.
Muuten hän saa leikkiä vapaasti kaikkien kaappien antimilla. Vain ne on kiinni, joissa on jotain tärkeää, särkyvää tai vaarallista.

Tahtominen tulee myös suusta, muutenkin kuin itkuna.
Mammaaamm mam, on yleissana kaikelle mitä hän haluaa. Se tarkoittaa anna, nam, tutti, maito, jne...
Mämä on tämä. Hän kiikuttaa minulle päivästä toiseen saman isin ostaman hupparin, jossa on vetoketju. Mämä pitää laittaa joka aamu päälle. Ja mämä pitää laittaa kiinni.
Sitten hän hiimailee huppari päällä avaten ja sulkien vetoketjua edes takaisin.
Ikkunasta hän tiirailee kovasti ja näyttää; TUOJA. Ja tuollahan on milloin kissa, traktori tai ei mitään. Mutta kuitenkin, tuoja, tujja, tuuja.
Puhelin on puja, ja Marttihan rakastaa puhelimia. Äitin, isän ja mummon. Toimivia ja toimimattomia. Jopa pelkkiä puhelimen läppäkuoria. Ah.
Ja napa on PAPA. Moneta kertaa päivässä pitää tarkistaa, että onko oma, äitin ja isin napa tallella.

Paappa oli Martin ihan ensimäisiä sanoja, ja se tarkoittaa paapan lisäksi myös molempia mummoja. Hän yksinkertaisesti ei suostu sanomaan mummoa. Vaikka se aika ajoin lipsahtaakin suusta. Paappa on paappa.
Tietysti ne äitin monet muodot, isi on ikkä, kissa on kitta, tai ihan vaan ässän suhinaa.
Välillä hän katsoo ikkunasta ja sanoo; EI OO KOIJJAA. Ja tottahan tuo, eihän meillä ole koiraa.
Viimeisin sana, tai hokema on JOPPEJOPPEJOPPE. Eikä meillä ole harmaintakaan aavistusta siitä mitä tuo joppe mahtaa tarkoittaa. Vai tarkoittaneeko mitään?
Hassu pieni papana. Melkoinen höpöttäjä. Innolla odotan sitä, että millainen tarinankertoja hänestä vielä kehkeytyy.

Vuosi on alkanut meillä sairastellen.
Isi on ollut sairaana jo kohta 2 kuukautta. Taas hän niistää ja pärskii.
Marttikin on sairaana jo toista kertaa tälle vuodelle. Viime perjantaina kävimme lääkärissä toteamassa korvatulehduksen ja keuhkoputken tulehduksen. AB kuuri, Ventoline, Flixotide, Montelukast, ja tarvittaessa ibuprofeiinia tai parasetamolia. Lisäksi maitohappobakteeria, precosaa, gefilusta sekä ahkerasti baby vaccia.
Luojan kiitos Martti ottaa kaikki lääkkeet super esimerkillisesti. Kipittää polvelle ja avaa suun. Mam mam.
Babyhalerilla otettavat lääkkeet menee sujuvasti. Hän oikein ajatuksella hengittelee syvään. Sekä niistäminen baby vacilla. Martti laittaa imurin päälle itse, ja istuu syliin niistettäväksi. Jos oikein syvältä tulee sitkeää limaa, niin yököttää vaan, mutta ei itketä. Eikä väkisin tarvitse näistä tehdä mitään.
Me ollaan alusta asti yritetty tehdä näistä hetkistä rauhallisia ja mukavia. Mitään ei koskaan ole tehty väkisin. (Paitsi niistetty kyllä joskus kun hän oli pienempi, eikä ymmärtänyt vielä että niistäminen helpottaa oloa)

Martille on kyllä syntymästä asti annettu koko ajan jotain tippoja, vitskuja, rautaa ja muuta. Lääkäreitä on tavattu paljon, kaikenlaisia kokeita ja tutkimuksia riittävästi. Ehkä hän tietää, että loppujen lopuksi nämä on ihan hyviä juttuja, eikä satu kauaa, jos joku sattuakseen on.
Huonoja kokemuksia lääkärikäynneistä ei ole. Luottolääkärimme on Linnan Mervi, joka oli lastenlääkärinä Martilla jo keskolassa, ja hänellä olemme käyneen keskoskontroleissakin suurimmaksi osaksi.
Toinen on Reismaan Eerika, joka on lastenlääkäri Terveystalolla Seinäjoella. Loistavia lääkäreitä kumpainenkin.

Nyt toivotaan pikaista paranemista, ja sitä että talvi kestäisi vielä hetkisen, vaikka kovasti kevättä kohti jo mennäänkin.

Taaperon äiti, ja iloinen siitä.
Mari