Henkisesti melko loppu.

Raastavaa.
Se on ehkä sopivin sana kuvaamaan viimeisten kahden ja puolen vuoden mielialaa?
Rakastunut, on toinen hyvä sana. Sitä olen nyt ollut jo kolme ja puoli vuotta.
Nämä kaksi sanaa kuvaavat kyllä täydellisesti tilannettani.

Tietenkään tässä tilanteessa ei edes oltaisi, jos en olisi näin rakastunut. Mutta toisaalta se ahdistus, jonka tämä tilanne on luonut satuttaa minun lisäksi myös hirveän paljon miestäni. Minä olen tästä asiasta kertonut läheisimmilleni jo hyvissä ajoin, ja yleensäottaen naisten on helpompi tällaisesta asiasta keskustellakin. Onneksi lähipiirissämme on yksi pariskunta, joka on keinohedelmöityksella saanut yhden lapsen ja toinen pariskunta, joka on vasta hakeutumassa tutkimuksiin ja sitämyötä mahdollisimman pian myös hoitoihin. Nämä parit ymmärtävät ja tietävät sen, miltä tämä oikeasti tuntuu. Ja miehenikin on saanut näin ainakin jonkin verran asialle vertaistukea.

Vaikka myötätuntoa monelta taholta saammekin, niin se ei silti oloa helpota. Päinvastoin, monesti ne lohduttavat sanat saattavat satuttaa vielä enemmän.
Mikään ei ole niin kamalaa kuulla, kuin se, että: "älkää ajatelko asiaa, älkää stressatko, kyllä teidän vuoro vielä tulee, se tulee sitten kun sitä vähiten odottaa, jne..."
Ja vitut.

Ihan niinkuin tässä nyt ei oltaisi yritetty olla stressaamatta. Ja ihan niinkuin sitä vuoroa ei olisi jo tässä odotettu.
Saati, että asiaa pystyisi olla ajattelematta. Oikeasti.

Vauvauutiset ystäväpiirissä ne onkin sitten asia erikseen.
Vaikka miten haluaisit olla onnellinen, ja niinkuin kaikki vauvaa odottavat pariskunnat kaiken onnen ansaisevatkin. Niin.
On se vaikeaa.
Vaikka vilpittömän onnellinen olenkin kaikkien lähipiirimme äitien ja isien puolesta.
Kyllä se väkisinkin mieleen tulee, että miksi nuo onnistuvat, miksi noin nopeasti, miksei me?

Ja toinen on se, kuinka tarkasti sitä seuraa, että miten vanhemmat kohtelevat lastaan, ja miten vakavasti suhtautuvat vanhemmuuteensa. Se, että miten vanhemmat arvostavat sitä omaa vanhemmuuttaan, sekä sitä, että miten paljon arvostavat lapsiaan.
Enkä tarkoita tällä nyt sitä, että vanhempien pitäisi "vakavasti" suhtautua. Vaan sitä, että kiinnitän huomiota siihen miten sille lapselle puhutaan ja miten sen kanssa vietetään aikaa.

Kaikilla on tietysti oma tapansa lapsensa kasvattaa. Enkä minä ole mikään siinä ketään neuvomaan. Enhän voi neuvoa, kun ei itsellä ole lapsia, enkä itse ole vanhempi. Ei minulla ole kokemusta.

Mutta sen voin sanoa, että rakastakaa lastanne, antakaa aikaa, kuunnelkaa, leikkikää, hellikää ja hoivatkaa. Sivusta seuranneena osaan sen sanoa, että lapset kasvavat niin hurjan nopeasti, että nauttikaa kaikesta. Se ärsyttävinkin kyselyikä ja uhmaraivohermokohtaukset, ne ovat ohimeneviä. Ja ne kuuluvat asiaan.

Ja senkin osaan sanoa, että lapsesta huomaa sen, jos häntä ei huomioida ja kuunnella. Ja lapsi turvautuu aina ensimmäisenä siihen ihmiseen, johon luottaa kaikkein eniten. On se sitten isä, äiti, mummu tai paappa. Tai jopa täti. Kyllä lapsi aistii, tietää, kuulee ja näkee.

Jokainen lapsi ansaitsee turvallisen ja rakkaudentäyteisen lapsuuden. Joka ikinen.
Se satuttaa minua, kun tiedän miten paljon sellaisia lapsia on, jotka eivät rakkautta ja turvaa lapsuudessaan saa.

Ikuisesti kahdestaan?

-M-