Kasvukontrollipäivä. Matto vedettiin taas jalkojen alta.
Johan tässä nyt monta viikkoa olikin kaikki hyvin. Liian hyvin ja tasaisesti.
Tiedättekö sen kun suututtaa niin, ettei meinaa housuissaan pysyä. Kun on pettynyt itseensä, niin että itkettää. Kun toivoo jotain niin paljon, että kääntää jo katseensa tuonne ylös jonnekkin, vaikkei oikein mihinkään uskokaan. Kun tekisi mieli hautautua peiton alle ja herätä kahden viikon kuluttua.
Siltä tuntuu tänään.
Kontrolli äitipolilla ja lääkärinä onneksi taas osaston ylilääkäri, erikoislääkäri Saranen. Mukava, rehellinen ja suorapuheinen. Luotettava mies.
Uutiset kuitenkaan ei kovin hyviä. Bebe on kasvanut viimeisen 10 päivän aikana vain vaatimattomat 56 grammaa. Painoarvion ollessa nyt sitten edelleen alle kilon. 966 grammaa, tarkalleen ottaen. Nyt on pudottu pois siltä alimmalta käyrältä. Viiva menikin vaakasuoraan sen sijaan, että olisi kohonnut kauniisti käyrän mukaan.
Napanuoran virtaukset oli muistaakseni jotenkin koholla. Virtauksessa oli siis toisensanoen vastusta. Eli ei hyvä.
Jos tuosta jotain hyvää kaivetaan, niin blokkeja, eli pysähdyksiä ei ainakaan vielä ollut havaittavissa. Virtaus on siis tasaista, vaikkakaan ei niin hyvää.
Ja koska virtaus oli huonoa, niin se heijastui heti hänen aivojensa veren virtauksessa. Se oli alarajoilla. Vielä ihan hyvä, mutta näkyi kuitenkin, että veri virtasi paremmin tärkeimmille elimille.
Verenpaine oli hyvä, ja käyrällä maatessa beben sykettä ei meinattu saada kunnolla kuuluviin, koska hän vaihtoi aina asentoa, kun kunnon kuuluvuus saatiin. Moninaisten viritysten jälkeen kuitenkin onnistuttiin. Ilmeisen hyvät oli sykkeetkin. Tasaiset jumpsutukset.
Viimeistään siinä vaiheessa kauhistuin, kun mainittiin Tampere. Ja seuraavassa lauseessa kortisoni.
Lääkäri soittikin TAYS:in päivystävälle synnytyslääkärille ja kertoi tilanteen. Tampereelta kuitenkin oltiin sitä mieltä, että ihan niin suuri hätä ei ole, että päivystystapauksena sinne tarvitsisi lähteä. Vauvan liikkeet kuitenkin tuntuu ihan hyvin.
Kiireellinen lähete sinne kuitenkin laitettiin. Lähipäivinä sitten pitäisi sieltä kuulua jotain. Puoleen tai toiseen. Viikkoja kun kuitenkin kasassa meillä on vasta 29+5.
Kortisonipiikki kankkuun ja kontrolliaika Seinäjoen äitipolille ensiviikon maanantaiksi, josko vaikka sinne Tampereelle lähtöä ei vaikka tulisikaan. Huomenna toinen kortisoni annos vielä, keuhkojen kypsyttelyksi. Varmuuden vuoksi, jos vaikka täytyy lähiviikkoina toimia, niinkuin lääkäri asian ilmaisi. Sokerit ei tälläkertaa kiinnostanut ketään. Vaikka hyviä ne kyllä on ollut onneksi.
Sairasloma, mielenrauha, syöminen, liikkeiden seuranta, henkinen hyvinvointi. Siitä on seuraavat päivät tehty.
Kannustus lähipiiristä on uskomatonta. Kun oma mieli on musta, ja usko jossain helvetin perkeleessä.
Ja tuo mun mies. Mitä mä olisin ilman? Miten mä pärjäisin, tai miten ME pärjättäisiin?
Voin kertoa, että ei kyllä mitenkään.
Taas mä toivon. Niin paljon me toivotaan, että tuo pieni pippuri kasvaisi. Kasvaisi mielummin tuolla vatsassa, kuin ulkopuolella. Me oltais mieluusti kotona vielä. Yhtenä kappaleena. Ja kasvettais. Isoksi ja vahvaksi.
Lapseton, edelleen. Ja vähän väsynyt vastoinkäymisiin.
-M-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti