Jos taannoin sanoin, että vuosi 2012 oli elämäni vuosi, niin nyt sille vuodelle tuli kyllä päihittäjä. Vaikka eipäs sillä, jos tuota 2012 vuotta en olisi elänyt niinkuin elin, ei tästä kuluneesta vuodesta olisi tällainen tullut.
Huokaus. Ei edes tiedä mistä aloittaa.
Positiivinen raskaustestihän tuli jo viimevuoden puolella kuvioihin, mutta todellinen raskaus siis oli kuluneen vuoden yksi kohokohdista. Kohokohta, josta seurasi paljon iloa, surua, huolta ja murhetta. Raskaus oli kaikkea muuta kuin helppo ja normaali.
Mietin silloin, että miten voikaan kaikki kasaantua yhdelle ja samalle ihmiselle?
Kasaantuihan sitä. Pahoinvointi, vuotava hematooma, sikiön kasvuhidastuma, lukuisat kontrollit, painoarviot, kymmenet ultrat ja sykekäyrät. Sairaalakäyntejä Seinäjoella ja Tampereella. Yksi jopa Kuusamossa.
Öitä yksin sairaalasängyssä, yhteensä melkein kolmisen viikkoa.
Paljon tuohon raskauteen liittyi myös ilon- ja onnenhetkiä. Ilo jokaisen ultran ja sykekäyrän jälkeen. Kasvava vatsa, se että raskaus näkyi ja tuntui. Se, että sain kokea tuon, vaikkakin vajavaisena.
Riittämättömyyden tunne on välillä ollut kyllä valtava. Ja mitenkä monta kertaa olen miettinyt sitä, että mitä olen tehnyt väärin ansaitakseni tämän kaiken taakan ja huolen? Miksi minä en toimi niin, että olisin pystynyt kasvattamaan vauvani kohdussa valmiiksi saakka? Raskaus meni niinkuin meni, synnytystä en saanut kokea. Mutta äiti minusta silti on tullut. Ja onnellinen sellainen. Kaikesta huolimatta päivääkään en pois vaihtaisi.
Minusta on tullut maailman suloisimman ja reippaimman pikkukeskosen äiti. Leijonaemo, joka olisi valmis tekemään ihan mitä tahansa, tuon hauraan pienen ihmisen alun puolesta. Äiti, joka ottaa vastaan rakkaan miehensä kanssa kaiken yhdessä. Kaiken, mitä annetaan.
Minusta on tullut maailman kilteimmän ja huomioonottavimman miehen vaimo. Vaimo, joka seisoo miehensä rinnalla kaikissa myötä- ja vastoinkäymisisssä.
Yhdessä me olemme kasvaneet perheeksi. Kahden keskolan kautta kotiin. Kotiin, josta yhdessä pidämme huolen. Kotiin, josta on muutamassa vuodessa tullut minun elämäni tärkein paikka. Elämäämme johtaa nyt jo puolivuotias pieni miehen alku, jonka ehdoilla toimimme. Arjessa on tutuksi tulleet lääkärit ja hoitajat. Seinäjoella ja Tampereella. On keskoskontrollia, tyräleikkausta, käsikirurgia ja nyt viimeisimpänä kuumekouristusta seurannut ambulanssikyyti sairaalaan.
Tähän vuoteen on mahtunut myös suurenmoisia onnen hetkiä. Martin ristiäiset ja meidän vihkiminen. Virallisestikin olemme nyt yhtä perhettä. Kaikki samaa sukua. Ihania hetkiä tstävien ja perheen kanssa. Meille molemmille järjestettiin jopa polttarit, vaikka häitä ei ollutkaan. Martin ensimmäinen joulu.
Kaikki tämä kasvattaa. Se hitsaa ja muuraa meidän perheen tiiviiksi ja kestäväksi. Perheeksi joka kestää kaikki tuulet, tuiskut ja myrskyt. Perheeksi, joka saa voimaa toisistaan. Sanotaan, että niille annetaan, jotka jaksavat ottaa vastaan ja kantaa.
Niin no, voisi kai siinäkin jokin raja olla. Mutta kannetaan me. Toinen toisiamme. Ennenkaikkea siksi, että meillä on maailmankaikkeuden paras tukiverkosto. Perhe ja ystävät. Äiti, isä, anoppi, sisarukset perheineen, Martin kummit. Ne ystävät kyllä tietävät, ketkä on tässä tuiskeessa mukana olleet.
Kiitos te, että olette osa meitä. Osa meidän elämää ja perhettä. Hullunkurista perhettä.
Nyt vuosi vaihtuu. Alkaa taas uusi luku meidän elämässä.
Vuosi vaihtuu kotisohvalla kahden kuumeisen ja yskivän miehen vieressä. Toinen kainalossa ja toinen sylissä. Sohvallinen elämää suurempaa rakkautta.
Onnellinen elämästä.
-Mari-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti