Jostain syystä viimeaikoina olen monesti miettinyt kesken jäänyttä raskauttani. Erilaista alkuamme.
Se kaihertaa hieman mieltäni. Vaikka nyt kaikki hyvin onkin.
Ja tiedän, että minun pitäisi olla onnellinen ja tyytyväinen lapsestani. Mitä tietysti olenkin.
Olen maailman onnellisin pienestä Martti-murusta. Siitä että meillä hänet on. Ja että elämä on meitä viimeaikoina kohdellut hurjan hyvin.
Mutta mutta.
Silti minä olen miettinyt sitä, että millaista olisi ollut kokea niin sanottu normaali raskaus? Sitä, millaista olisi ollut, jos raskauden aikana olisi voinut olla vilpittömän onnellinen, vailla huolta siitä onko kaikki hyvin?
Ja kyllä. Tiedän että kaikki tulevat äidit murehtii. Mutta tarkoitan sitä, ettei olisi ollut verenvuotoa, ettei olisi tarvinnut murehtia vauvan kasvua vatsassa, ettei olisi tarvinnut päiväkausia maata sairaalassa, kaukana kaikista läheisistä, sydän täynnä surua ja huolta tulevasta.
Olen miettinyt sitä, miltä olisi tuntunut synnyttää normaalisti? Sitä halusin ehkä eniten koko raskauden aikana, normaalia alatie synnytystä. Vaikka siitäkin on monenlaisia kauhutarinoita, niin sen olisin halunnut silti kokea.
Minulle tai meille se ei vain ollut vaihtoehto. Eikä ole enää, jos joskus vaikka sattuisin vielä raskaaksi tulemaankin.
Olen miettinyt sitä, miltä olisi tuntunut saada vauva heti rinnalle, oman paidan alle, iholle? Heti syntymän jälkeen, ruttuisine kasvoineen. Millaista olisi ollut kuulla oman vauvan ensi itku heti syntymän jälkeen?
Millaista olisi ollut kuulla onnittelut kätilöltä pienestä vauvasta, koko perhe yhdessä?
Minä, vauva ja isimies, kaikki yhdessä, onnellisina toisistamme.
Olen miettinyt sitä, että miltä olisi tuntunut saada vauva heti vierihoitoon? Miltä olisi tuntunut alusta lähtien imettää?
Olen miettinyt miltä olisi tuntunut, jos sitä vauvaa ei olisikaan viety heti pois? Eikä isä olisi lähtenyt saattamaan vauvaa tehohoitoon lääkäreiden kanssa.
Olen miettinyt, että olisinko voinut itse nähdä vauvan jo samana päivänä? Tuntuisiko minusta nyt toisenlaiselta? Suhtautuisinko kaikkeen nyt toisin, jos alkumme olisi ollut erilainen?
Millaista olisi ollut saada ottaa oma vauva syliin silloin, kun itse haluaa? Hoitaa, silittää poskea, nuuskutella mielin määrin, silloin kun itse haluaa. Eikä kolmen tunnin välein, niinkuin hoitoajat meni keskolassa.
Miltä olisi tuntunut nähdä vauva ilman hegitystukea, ilman niitä kaikkia piuhoja, ilman niitä pelottavia, ja piipittäviä koneita?
Miltä olisi tuntunut itse päättää, oman vauvan asioista? Miltä olisi tuntunut, jos ei olisi tarvinnut jättää omaa vauvaa ventovieraitten ihmisten hoidettavaksi?
Miltä olisi tuntunut, jos ei olisi tarvinnut lähteä ilta toisensa jälkeen sairaalasta yksin kotiin?
Olen miettinyt sitä, että miksi juuri minulle ja meille kävi näin?
En tiedä mitään muuta tapaa tulla äidiksi. Tämä on ollut minun tie.
Tämä on ollut meidän perheen tie. Pitkä, mutta silti liian lyhyt tie äitiyteen.
Olisiko kaikki toisin, jos jokin olisi mennyt eritavoin?
Rakastaisinko näin suunnattomasti, leijonaemon lailla tuota pientä ihmettämme, jos jokin olisi mennyt toisin?
Tähän tyydyn. Kohtalooni.
Hieman haikeana, mutta onnellisempana kuin koskaan. Äitinä.
Äitinä kasvan jokaikinen päivä lisää. Ihan niinkuin tuo pieni ihmisen alku, joka oppii kokoajan uutta. Kiljahdellen ja karjahdellen. Hymy huulilla. Onnellisena lapsuudestaan.
Ä I T I <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti