No niin no.
En tiedä varmaankaan ihan oikeasti valvomisesta mitään. Tai siis ollaan me nyt jo muutama viikko nukuttu vähän huonosti. Mutta eipä se ole mitään, verrattuna vatsavaivaiseen koliikkivauvaan joka valvottaa kuukausia, jopa vuosia.
Mutta siis. Siitä juhannuksesta saakka, kun se toinen ylähammas puhkesi, ja luulin siitä tulleen nuhan, niin meillä on enemmän ja vähemmän sairastettu.
Meillä on tehty myös toinen ylähammas, syöty antibioottikuuri, särkylääkettä, Montelukast rakeita hengitystieinfektioon, sekä tutustuttu babyhaleriin, jolla on siis otettu Ventolineä ja tänään sitten satiin lääkäriltä resepti Flixotideen, eli kortisonisuihkeeseen. Ollaan käyty kahdesti lääkärissä, ja vielä saatiin kahden viikon päähän aika kontrolliin.
Virustahan tämä tauti on, mutta antibioottikuuri saatiin pari viikkoa sitten, kun korvatulehdus oli ihan kiikunkaakun ollakseen. Kuurista ei juuri ollut iloa, ehkä jopa päin vastoin, kun pikkujätkän vatsa meni siitä aivan kuralle (siihenkin saatiin reseptillä Precosaa, että kyllä meiltä on taas apteekissa hypätty). Lisäksi on vielä Otrivin nenäsumute, jota on suihkauteltu nenään niiston päälle iltaisin.
Onneksi Martti on tosi reipas lääkkeen ottaja, oli sitten kysymys ihan mistä lääkkeestä tahansa. Särkylääkkeet menee mutkitta, suoraan ruiskusta. Samoin kaikki rakeet/jauheet sekoitettuna johonkin soseeseen. Babyhaleria vähän kammoksuin, kun ystäväpiiristä siitä on monenlaisia kauhukokemuksia. Mutta erityisesti isimiehen antaessa suihkeet, Martti istua nakottaa sylissä kuuliaisesti, kuin kirkon penkissä ja hengittelee kiltisti syviä huokauksia. Niinkuin oppikirjasta.
Toista se on nyt tämän periaatteen äidin ilta-ja yötoimet. Martin sänky on taas meidän sängyssä kiinni. Monenmonituista yötä me ollaan nukuttu koko kööri samassa sängyssä, ihmeen hyvinkin isimiehen kanssa on opittu nukkumaan, taapero meidän tyynyjen välissä (milloin pää jommankumman tyynyllä, milloin varpaat äitin tai isin suussa)..
Ensinnäkin hän saa juoda iltamaidon sohvalla isin tai äitin sylissä, ja nukahtaa siihen. NOUP, NÄIN EI SUUNNITELTU!
Sitten kiikutetaan nukkuva lapsi omaan sänkyyn.
Kunnes hän jossain vaiheessa herää ihan hirvittävään yskänpuuskaan. Yskittää ja yskittää, kunnes se alkaa itkettää. Itku tarkoittaa sitä, että nenä alkaa vuotaa, ja on kohta niin tukossa, että se ei aukea kuin niistämällä.
Koko perhe on tässävaiheessa siis jo hereillä. Niistetään.
Takaisin sänkyyn. Martti saa tulla meidän väliin. NOU NOU NOU, EI NÄIN. EI.
Hän on pirteä kuin peipponen, kun enää ei yskitä ja nenäkään ei ole tukossa. Äitiä nukuttaisi. Isimies yrittää tässä vaiheessa kääntää kylkeä, ja saada uudestaan unenpäästä kiinni, välillä siinä hyvinkin helposti onnistuen.
Noh. Marttia ei nukuta. Kiekataan, kiemurrellaan, kiipeillään, jutellaan, kopsutellaan päätä sängynpäätyyn, kaahitaan, pörrätään aina kun saadaan suu vasten paljasta nahkaa (olkoot se äitin tai isin poski, käsivarsi, otsa, tai vaikka sääri). TÄTÄTÄÄ kuuluu iloinen lapsen ääni.
Äiti ei ole iloinen enää, kun tätä on jatkunut jo toista tuntia. Ja isi kuorsaa tyytyväisenä vieressä omaa untaan.
Äiti on kuitenkin onnellinen, siitä että meillä on tuo pieni mestaripiirros, joka osaa ja taitaa kaikkia noita juttuja, vaikkakin yöllä.
Äiti huokaa, ja toivoo hiljaa mielessään, että hengitys muuttuisi tasaiseksi unituhinaksi kohta, ihan pian, vaikka hetikin.
Äiti on myös hyvin iloinen, että on hoitovapaalla, eikä herätyskello soi aamulla ennen kukonlaulua, töihinlähdön merkiksi.
Aamulla taaperolle uni onneksi maistuu, ja jonain päivänä tässä nukuttiinkin koko perhe yhdeksään saakka. Ja tuo on meille saavutus.
Me ollaan aamuihmisiä. Ja iltaunisia. Viime lauantaina melkein hävetti, kun mentiin isimiehenkin kanssa nukkumaan jo ennen yhdeksää illalla. Kesä lauantaina.
Mutta mikäs siinä. Meidän elämä menee tällä hetkellä tätä rataa, ja se sopii meille paremmin kuin hyvin.
Meillä on tämän sairastamisen ohella opittu hurjan rohkeasti kävelemään tukea vasten. Joka paikkaan noustaan pystyyn, jos vain pienikin nurkka on josta kiinni saa edes hitusen. Kävely on muuttunut harppomisesta hallituksi, ja eilen hän oppi laskeutumaankin. Hienosti tömpsäyttää pyllylleen, pitäen reunasta viimeiseen mahdolliseen hetkeen kiinni.
Harrastuksiin kuuluu nykyään myös kiipeily, vaikkei sitä vielä toivottukaan. Löysin hänet seisomasta pikkutuolilta omasta huoneestaan toissapäivänä. Touhusin keittiössä jotain, ja kuuntelin iloista täätätystä, joka kaikui hänen huoneestaan. Menin kuitenkin katsomaan, ja siellä hän kiikkui pikkutuolilla, jalat aivan reunoilla, nojaten äityspakkauksen päällä olleeseen koriin. Ja niinkuin asiaan kuuluu, otin ensin kuvan ja pelastin lapsen vasta sitten. Eihän kukaan muuten usko, mihin kiipeliin hän on itsensä saanut.
Äitiä hirvittää.
Kaiken tämän uuden oppiminen, ajankulun juoksu ihan liian nopeaan. Ja ennenkaikkea se, että miten meillä nukutaan sitten, kun pieni poikanen on parantunut.
Mutta se on sen ajan murhe. Mietitään sitä sitten.
Nyt on mentävä kuitenkin maate, että jaksetaan taas ensiyönä valvoa.
Mari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti