Kuules äiti, tiäräkkö mitä?

Oli ilo nukuttaa lapsi tämän vuoden viimeisille päiväunille, kun viimeiset keskustelut kuuluivat näin:
M: Kuule äiti?
Ä: No?
M: Tiäräkkö mitä?
Ä: No kerro.
M: Minä rakastan. Isiä kans. Paljon.
Ä: *nieleskelee* Minä rakastan kans. Maailman eniten.

Emmä  kestä, kuinka ihana.
Vaikka kylläpäs meillä rakkaudesta puhutaan paljonkin. Ei ole sellaista päivää, etteikö siitä puhuttaisi. Sekä Martin, että isimiehenkin kanssa. Pohjalaisista normeista poiketen, meillä puhutaan ja pussataan. Ja haluan toki, että Marttikin sen oppii.
Ilokseni voin todeta, että tuntuu oppi menevän perille.

Näyttää siltä että oppi menee perille myös monessa muussa asiassa. Eikä vähäisimpänä niistä ole tahto.
Tahtoo ja haluaa niin tavattoman paljon. Niin kovin paljon, että ei meinaa pienen 2,5 vuotiaan pää pysyä kokoajan mukana. Haluaa osata ja yrittää. Haluaa osata kaikki leikit, pukemiset, riisumiset, syömiset, juomiset, neikkaamiset (saksilla leikkaamisen), piirtämisen, kiipeämisen, korjaamisen, pelaamisen, KAIKEN.

Äh. Tahtoa on vaan niin paljon vielä enemmän, kuin taitoa.
Vaikka kyllähän tahdolla pitkälle pärjää. Mutta sillä ei, kun tahtoa on niin paljon, että se ei meinaa päälle mahtua. Pitää polkea jalkaa ja tanssia tepsuttaa edestakaisin, tehostaakseen tuota luonteen lujuutta.
Iloinen olen siitä, että tuo poikanen osaa olla kyllä kovin korrekti ja kohtelias. Hän näet uhmaa vain isiä ja äitiä. Muille hän on kuin enkeli.
Toki hän tuon tahtonsa ilmaisee aikaan tai paikkaan katsomatta. Mutta edelleenkään suuriin tunteenpurkauksiin ei ole julkisilla paikoilla ryhdytty. Rauhallisella keskustelulla on toistaiseksi pärjätty.
Odotan kuitenkin tuota. Odotan.
Ja olen varma, että jossain kohti se tulee eteen.
Yhtä varmasti, kuin otsassa on mustelma. Ja tuota varmempi ei voi olla.
On se pieni pää kovilla muidenkin kuin tunteiden kanssa. Tuntuu, että ikinä ei ehdi edellinen kolhu parantua, kun jo tulee uusi.

Kun ajattelee tätä koko vuotta, niin en voisi oikeastaan onnellisempi olla. Onnellinen kaikesta siitä mitä me ollaan koettu. Kaikki koettu kasvattaa ja vahvistaa meitä perheenä. Lujittaa ja antaa uskoa tulevaan.
Mahtava luminen talvi, kesä kuin suoraan omasta lapsuudestani, lämmin ja aurinkoinen. Käsileikkaus kaikkine konsultaatioineen, vatsapöpö ja tulehdus jonka takia useita päivystys käyntejä, parit kunnon flunssat korvatulehduksineen ja antibiootteineen. Ventoline ja flixotide, babyhaler, montelukast; pelastava yhdistelmä.
Päiväkoti, joka ei juuri paremmin olisi voinut alkaa. Mahtava paikka, super ihanat hoitajat, ja  ne rutiinit. Toimii.
Äitin työt. Nelipäiväinen työviikko sopii tällähetkellä meidän elämään paremmin kuin hyvin. Ja sepäs jatkuukin vielä siihen saakka, kun Martti täyttää 3 vuotta. Tuleva vuosi tuo myös vuorotöitä, mutta väliäkös tulla. Kelpaa.
Isillä myös ensimmäinen kokonainen vuosi yrittäjänä. Rohkeana ja työteliäänä. Töitä onneksi tekevälle löytyy. Tietysti keväästä syksyyn enemmän kuin talvella. Mutta kuitenkin. Töitä riittää, niin että mahdollista on äitin nauttia lapsen kasvusta.

Kiitollinen olen kaikille, jotka Martin elämään kuuluu. Mummu, paappa, muori, tädit, sedät, eno, serkut, ystävät, kummit.
Te teette elämän. Ja kasvatatte joka päivä yhdessä tuosta pienestä pojasta kunnollista kansalaista.

Kiitos vuosi 2018. Uusi otetaan vastaan ilolla.

Äiti