Paluu arkeen ja rauhallisesti töissäkäyväksi ihmiseksi.

Hui, ompas kolme viikkoa kulunut yhdessä hujauksessa.
Nyt eletään siis raskausviikkoa 17+5. Päivä ja viikko kerrallaan eteenpäin.
Viime postauksen jälkeen onkin tapahtunut taas melkoisesti. Maanantaina 22.2. oli kontrolli tuosta hematoomasta synnärin päivystyksessä. Odotellessa meni taas useampi tunti, mutta kyllä sen kestää, kun tietää että saa tietoa tilanteesta ja mielensä rauhoittumaan nähdessään sen pienen ihmeen liikkuvan tuolla vatsassa vimmatusti. Tilanne ei ollut juuri muuttunut, vuoto rauhoittunut, mutta hematooma hieman kasvanut. Crp ja leukosyytit olivat kuitenkin kohonneet edellisestä mittauksesta vähäsen, mutta olivat vielä kohtuulliset, niin että antibioottia ei tarvinnut aloittaa. Pääsin kotiin, lepäilemään ja ottamaan rauhallisesti.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä vuoto kuitenkin taas yltyi, ihan reippaaksi veriseksi vuodoksi. Perkele, että vastustaa.
Soitin aamulla jo ennen seitsemää synnärille, kerroin asiani ja sain kätilöltä ohjeet aloittaa Caprilonit ja tulla päivystykseen tarkastuttamaan tilanne.
Olin synnärillä aamulla kahdeksan jälkeen ja odottelin vuoroani taas muutaman tunnin.
Eihän minulla kuitenkaan hengenhätää ollut, enkä vuotanut kuiviin.
Pääsin lääkärille, crp ja leukkarit olivat taas nousseet. Kohdunkaula oli hyvän mittainen, yli 4 cm. Mutta verta vuoti kokoajan. Hematooma oli edelleen kasvanut, ja oli nyt kooltaan suunnilleen 1,5 cm × 3 cm. Ei suuri, mutta riittävä kuitenkin.
Lääkäri sanoi, että nyt tilanne on se, että jäät osastolle, jatketaan Caprilonia ja aloitetaan antibiootit. Häkellyin, ja kysyin tyhmänä, että ai nyt hetikö jään tänne?
No nii-in, heti.
Kävin laittamassa parkkimittariin lisää rahaa ja soitin uutisen miehelleni.
Yritin kertoa asian niin, että hän ei säikähtäisi. Vaikka samalla itse pidättelin itkuani, peloissani tilanteesta. Onhan se pelottavaa, vaikka samalla turvallistakin jäädä osastolle. Siellä kuitenkin tarkkaillaan tilannetta kokoajan, ja pidetään sinusta hyvää huolta.
Viestitin tilanteen myös äidilleni, siskoilleni, ystävälleni ja anopille.

Synnärin hoitaja keräsi minulle sairaalan vaatteet, tulosti rannekkeen ja vei minut naistentautien osastolle. Hieman hämilläni vaihdoin vaatteet, ja soitin sitten miehelleni, että millä osastolla olen ja että auton saisi hakea pois, koska heti seuraavana päivänä pois en pääse.
Hyvää huoltahan tuolla tosiaan pidetään, ruokaa ja lääkkeitä tuodaan tasaiseen tahtiin. Oma huone, telkkari ja sänky.
Mitäs sitä muuta. Seuraa ainoastaan kaipaa. Ja unta.
Ensimmäisenä yönä en juuri nukkunut. Kello tikitti, ilmastointi hurisi, valot häiritsi, hoitaja kävi yölläkin tsekkaamassa vointia. Miestä ja omaa sänkyä oli ikävä.

Kaksi yötä ja kolme päivää. Vuoto rauhoittui ja tilanne tasaantui. Kotiuttamassa meitä oli lauantaina meille hyvin tutuksi tullut lääkäri. Nimittäin lääkäri, joka oli hoitanut meitä jo koko tämän lapsettomuusrumban ajan. Hän on selkokielinen ja suorapuheinen.
Nytkin kertoi realiteetit ja tilanteen melko koruttomasti.
Verenpurkauma (hematooma) joka vuotaa ja kohonneet tulehdusarvot ei ole hyvä yhdistelmä. Runsas vuoto haurastuttaa sikiökalvoja, ja jos kalvot puhkeaa ja lapsivesi pääsee poistumaan ennen aikojaan, ei sille kukaan voi tehdä mitään.
Viikolle 24 pitäisi selvitä, että vauvaa yritettäisiin pelastaa, viikolla 32 saisi synnyttää Seinäjoella, eikä tarvitsisi TAYS:iin lähteä, viikon 34-35 paikkeilla synnytystä ei enää yritettäisi estellä. Siinä tavoitteet.

Lepo, yhdyntäkielto (viimeiset kaksi vuotta joku muu kuin me itse, on hallinut seksielämäämme), seuraava kontrolli 8.3. ja sitten katsotaan jatko. Antibiootit jatkui kotona vielä 5 päivää, Caprilonit lopetettiin, kun vuotokin rauhoittui.
Olipas ihana olla kotona. Ja tuon reissun opettamana osaan ottaa rauhallisesti kotonakin. Mielummin nimittäin otan rauhallisesti kotona, kuin makaan keskussairaalassa. Huoh!

Kontrollissa hematooman todettiin edelleen olevan paikoillaan. Mutta koska tilanne on rauhallinen, vuotoa ei ole, kohdunkaula on täysimittainen. Vauva voi hyvin, liikkuu aktiivisesti ja vastaa täysin kooltaan menossa olevia viikkoja, niin voin palata töihin, jos mahdollista on tehdä jotain kevyempää työtä. Isossa firmassa työskennellessä on se hyvä puoli, että oli helppo löytää minun tilanteeseeni sopivaa työtä, siitä kiitos henkilöstöpäällikölle.
Pian olen siis ollut taas viikon töissä, ja tuntuu siltä, että olen niinkuin uusi ihminen. Tietysti huoli edelleen on olemassa tuosta meidän ihmeestä, mutta mieli rauhoittuu joka kerta, kun dopplerin laskee, nyt jo kovasti pyöristyneelle vatsalle.

Niin, ja etten unohtaisi hehkuttaa: oksentaminen on mennyttä aikaa tässä raskaudessa. Se loppui vähän niinkuin puolisalaa tuolla sairaalareissulla.


Kahdeksattatoista viikoa raskaana.
-M-