Kahdeskymmenesseitsemäs viikko.

Niinhän tässä vain sitkutellaan viikko kerrallaan eteenpäin. Tänään on rv 26+0, ja ainakin viimeviikon kontrollissa hän mennä viiletti tasaisesti sillä alakäyrällä.
Kasvaa kasvaa, sitkeästi, kuin pieni pippuri.
Pippuriksi häntä tätinsä on alkanut nimittääkin.

Onhan hän. Sitkeä ja sinnikäs. Pieni, mutta pärjää.
Meille kyllä riittää se, että hän kasvaa. Ihan millä käyrällä hyvänsä. Edellisessä kontrollissa oli myös lapsiveden määrä normaali. Se tieto olikin suuri helpotus viimeksi kuulla. Edes joku on normaalia. Tuomiona kuitenkin oli, että edelleen meitä kontrolloidaan kymmenen päivän välein. Seurataan tarkasti, että pysytään jossain tahdissa tuon kasvun kanssa ja samalla vaksitaan myös tuota lapsiveden määrää.

Viimeviikolla kävin keskiviikkona myös sokerirasituksessa. Ja voitteko arvata, kun pitää olla 12 tuntia paastolla, syömättä ja juomatta, että miten vatsa kurnii nälkäänsä koko yön? Ja janottaa niin, ettei tiedä miten päin olisi. Joka vessakäynnillä tekisi mieli juoda puolilitraa JÄÄKYLMÄÄ VETTÄ. Mutta tyytyminen oli pieneen kulaukseen.
Ja ehkä ärsytyksestäkin johtuen pää oli kipeä jo valmiiksi koko yön.
Itse verikokeethan ei tuskaa tuottanut, eikä se sokeriliemen juominenkaan mitenkään mahdotonta ollut. Makeaa, etäisesti vadelman makua muistuttavaa lientä.
Pitkäksi vain aika tuli, istuessa ja odottaessa. Vaikka kirjakin oli mukana. Päänsärky vain yltyi aamun mittaan. Niinkin kovasti, että päätin jäädä loppupäiväksi kotiin.
Tulokset sain samana päivänä. Neuvolasta terkkari soitti tulokset, ja kuin anteeksi pyydellen ilmoitti, että paastoarvo oli hiukan yli rajan. Eli kun yksikin raja kolmesta paukahtaa yli sallitun, on diagnoosi raskausdiabetes.

Itseänihän tuo tulos, ei juurikaan yllättänyt. Ei oikeastaan ollenkaan. Olin tähän jo henkisesti valmistautunut. Tuomio mikä tuomio. Pah!
Maanantaina sitten kävin neuvolassa, ja sain ohjeet syödä lautasmallin mukaisesti, terveellisesti ja rasvattomasti. Ei herkkuja eikä karkkeja. Liikuntaa lisää. Sain myös verensokerimittarin kaikkine oheistarvikkeineen.
Reikä sormeen, pisara verta. Liuska koneeseen ja veripisara liuskaan. Helppoa ja nopeaa. Mutta, että viisi kertaa päivässä, ensi alkuun joka päivä.
Olen nyt mitannut kolme päivää, eli 15 kertaa. Ja joka ikinen arvo on ollut alle rajan.
Ja vaikka jokainen arvo olisikin alle, niin silti minun näitä sokereita on mitattava raskauden loppuun saakka.
Tuskin kuitenkaan joka päivä, vaan harvennetaan mittailuja sitten mahdollisuuksien mukaan. Mutta tämän kanssa me nyt eletään. Minkäänlaista syyllisyyttä en kuitenkaan tuosta diagnoosista tunne, vaikka olenkin ylipainoinen ja yli-ikäinen ja sukurasitekin tuon diabeteksen osalta löytyy. Kyllä tässä on niin monta muutakin asiaa ollut murheena tämän 26 viikon aikana, että yhdet sokerit menee tässä samaan syssyyn.

Huomenna on taas kasvukontrollipäivä. Käydään mittailemassa taas tuota pientä ihmisen alkua, joka ainakin liikkeistä päätellen on hyvinkin virkeä tapaus.
Kysyinkin tänään mieheltäni pihasaunassa istuessamme, että onko hän oikeasti ajatellut sitä, että tuolla vatsassani ihan oikeasti kasvaa pikkuinen alien? Josta puolet on häntä ja puolet minua. Hurjaa.
Mieheni vastasi että on kyllä miettinyt, että mitkähän ominaisuudet vauva sitten perii kummaltakin? Sehän tässä jännittääkin. Saamme kohta kasvattaa kauan toivomaamme yhteistä lasta. Joka ihan todellisesti on meidän verta ja lihaa. Meidän ikioma.

Rakastunut, onnellinen, vielä lapseton.
Raskaana kuitenkin.

-M-