Äitiys. Onnellisinta aikaa minun elämässäni.

Eilen illalla ajattelin yksin sohvalla istuessani, että tässä tämä nyt on.
Se arki, ja elämä jota olen koko elämäni ajan odottanut ja toivonut.
Olen äiti, ja minulla on perhe.
Minulla on maailman paras mies, joka rakastaa minua ja Marttia ehdoitta. Jota minä rakastan toisiksi eniten. Heti Martsonin jälkeen.
Makuuhuoneesta kuului kahden miehen kuorsaus. Nukkuessani kuulen nykyään enää niistä toisen. Sen ilmeisesti hormonit on saaneet aikaan. Olin nimittäin ennen todella herkkä uninen. Toista on nyt. Nukun tehokkaasti yöllä sen ajan kuin vauvakin. Ja se uni ainakin toistaiseksi on riittänyt. Saas nähdä miten pitkälle?

Olen katsonut televisiosta joutessani Imettäjiä, Toisenlaisia äitejä, Erilaisia äitejä ja miettinyt, että onko minussa jotain vikaa?
Tietysti ihmiset on erilaisia, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja varmaankin tuollaisiin ohjelmiin valitaankin juuri sellaiset ihmiset ja perheet jotka herättää tunteita puoleen tai toiseen. Ainakin ne saa ajattelemaan omaa elämää monelta eri kantilta.

Ehkä kuitenkin maalaisjärjellä ja nöyryydellä pääsee pitkälle. Sillä, että hyväksyy asiat sellaisena kuin ne on. Eikä aseta liiallisia tavoitteita turhaan itselleen tai muille. Otetaan esimerkiksi nyt vaikka tuo imetys.
Imetys sujuu, kuin ihmeen kaupalla meillä hienosti. Se ei ollut ollenkaan itsestään selvää, kun kyseessä oli pikkukeskonen, joka ensimmäiset viikot sai ravintonsa letkulla, ruiskulla, pullotutilla ruiskusta, tuttipullolla ja rintakumin kanssa rinnasta.
Sinnikkyys, ymmärrys ja se ettei kumpikaan luovuta helpolla. Nostan itseni jalustalle tässä asiassa. Jaksoin herutella maitoa heti sektion jälkeen. Pidin äärettömän tärkeänä sitä, että saan viedä omaa maitoani vauvalle keskolaan. Maito nousi ja jaksoin lypsää maitoa päivästä ja yöstä toiseen.
Vaikka kyllä se monta kertaa tuntui todella turhauttavalta, kun kello herätti yöllä lypsämään. Kun pesi ja keitti pulloja. Kuljetti maitoa kylmälaukulla eestaas.
Nyt kuitenkin voin sanoa, että se kannatti. Toden teolla.
Olen niin mukavuudenhaluinen, että on uskomattoman helppoa kaivaa paidan alta vauvalle valmis, lämmin ruoka. Ilman mitään kummallisuuksia.

Toisena esimerkkinä vanhempien rooli vauvan elämässä.
Olen sen verran vanhanaikainen, että ajattelen äitiyden niin, että vauvavuoden ajan suurin vastuu lapsen hoitamisesta on äidillä. Enkä tarkoita tällä yhtään väheksyä isän roolia vauvan elämässä.
Äiti on äiti ja isä on isä. Ainakin meidän perheessä molemmilla on oma rooli. Minä hoidan vauvaa tällähetkellä päätoimisesti. Riku hoitaa ja viettää aikaa Martin kanssa, kun on töistänsä kotona. Tarvittaessa aina silloin, kun minä pyydän, tai teen esimerkiksi kotitöitä. Hän hoitaa vauvaa aivan yhtä hyvin kuin minäkin. Ainut mitä hän ei voi tehdä on imettää. Mutta hän voi ottaa maitoa pakkasesta, sulattaa ja lämmittää sen. Eli yhtälailla hän voi ruokkia vauvan kylläiseksi, niinkuin minäkin.
Kumpikin voi antaa lapselle yhtä paljon rakkautta. Vaihtaa vaipan, pestä pyllyn, kylvettää, nukuttaa, riisua ja pukea. Syöttää soseita, sylitellä, leikkiä, viihdyttää ja jutella.
Kaikki päivittäiset toimet onnistuu molemmilta.

Meidän perheessä isän rooli tulee olemaan suurempi, kun minä joskus palaan töihin. Isällä ja pojalle tulee olemaan vielä monet yhteiset hetket. Omat miesten jutut joista minä äitinä olen aivan ulkopuolinen. Ja minä hyväksyn sen.
Nyt on äidin aika, ja myöhemmin isän aika. Kumpikin vastuullisena aikuisena. Kasvattajana. Vanhempana.
Täynnä rakkautta. Omaa lasta kohtaan.

Onnellinen, äiti.
-M-