Vuosi sitten...

Huh huh.
Viimeviikon tiistaina oli se päivä, kun vuosi sitten jouduin Tampereelle tarkkailuun, silloin vielä pienen pieni Väinö vatsassani. Pelottava päivä, ja näin jälkikäteen ajateltuna olin varmaan suorastaan kauhuissani jäädessäni sinne yksin.
Sanoin Rikulle jonain päivänä tässä, että tutuu etten muista viime kesästä juuri mitään. Se meni jotenkin niin sumussa, erityisesti se aika, kun makasin siellä yksin.
Hattua nostan tuolle isimiehelle, hän ajoi sinne jokatoinen päivä minua katsomaan, hoiti kodin, leikkasi nurmikon, kasteli kasvihuoneen, kukat, teki pitkiä päiviä töissä ja jaksoi kannustaa ja tsempata minua. Nyt tuntuu ihan hirveältä hänen puolestaan, mutta kai sitä rakkaansa eteen tekee näköjään melkein mitä tahansa.
Kävihän siellä muitakin vieraita, ja puhelin pimputti tämän tästä. Perhe ja ystävät oli kyllä hengessä mukana.

Jos kesä sumussa meni, niin juhannuksen silti muistan. Oli lämmin, tosi paahtavan lämmintä koko viikon. Istuin Taysin 4a osaston parvekkeella tyylikäs vihreä mekko päällä, lakatut varpaankynnet sairaalan sandaaleissa. Mieleni teki ihan vähän nyppiä parvekelaatikoissa olevia pelargoneja, mutta pidin näppini kurissa. Luin kirjaa, ja välillä katsoin tabletilta Netflix-sarjoja. Odotin kovasti tuota juhannusperjantaita, kun tiesin että Riku tulee koko viikonlopuksi Tampereelle.

Pääsin päivälomalle perjantaina, ja ajelimme pitkin aution Tampereen katuja käsikädessä. Lauantaina pääsin aamun ultran ja sykekäyrän jälkeen lääkärin luvalla taas vapaalle, kunhan palaisin heti, jos olossa jokin muuttuu. Illalla kävimme taas sykekäyrällä, jota taidettiin ottaa normaalia pidempi pätkä, ja yöksi pääsin potilashotelliin oman kullan kainaloon, normaaliin sänkyyn nukkumaan. Sunnuntai aamuna hotelliaamupalan jälkeen paluu osastolle tuntui kovin ankealle.

Ja muistan kuinka sydänjuuriani myöten itkin, kun hissin ovi kolahti kiinni. Olisin halunnut kotiin. Omaan kotiin, omaan elämään, omiin tuttuihin juttuihin, omien ihmisten, oman perheen ja kaiken turvallisen luokse.
Kaikkia ja kaikkea oli ihan mieletön ikävä. Sisarusten lapsia, pyykin pesua, pöydän luutuamista, oman kodin tuoksua, kaupassa käyntiä, normaalia elämää, päiväkahvihetkiä mummolassa.
Mutta, mieli rauhoittui, ajatus pienestä salamatkustajasta vatsassa kasvamassa sai jaksamaan. Oli pakko jaksaa.

Tänä aamuna, kun katsoin vieressäni nukkuvaa lasta, kiitin mielessäni kaikkia jotka saivat minut jaksamaan. Olen niin uskomattoman kiitollinen tuosta pienestä ihmisestä joka meidän elämässämme on.
Ja samalla ajattelin sitä, että miten uskomattoman nopeasti tuo vuosi on kulunut?

Viikonloppuna on taas juhannus. Ensimmäinen juhannuksemme perheenä. Sitä vietämme kotona, perinteisesti. Ihanien ystäviemme ympäröimänä. Ihan niinkuin on jo monta juhannusta vietetty. Ensimmäisenä yhteisenä juhannuksena lapsia oli paikalla yksi, ja toinen tulossa. Nyt lapsia on KAHDEKSAN. Tulevana juhannuksena nukutaan monet päiväunet, puhalletaan parannuksiin monet pipit, kielletään ja komennetaan kaikkien lapsia niinkuin omiamme. Suukotellaan, nauretaan, pössötetään ja kerätään ihania muistoja tulevaisuutta ajatellen. Rakastetaan.

Elämä on ihmisen parasta aikaa, niinkuin eräs mäkihyppääjälegenda on sanonut.

Onnellinen,
Mari