Luottavaisesti raskaana. Pyh!
Jo tuo onnellisuus taas karisi harteilta. Ei voida onnea meille helpolla suoda.
Taas kerran kysyn sitä, että mitä pahaa mä oon tehnyt ansaitakseni tämän kaiken huolen ja murheen? Miksi minä, miksi me, MIKSI?!
Eilisen piti olla ihan peace of cake. Kaiken piti vihdoin ja viimein olla hyvin. Rakenneultran piti olla elämämme onnellisin päivä. Varmistus siitä, että kaikki on hyvin. Vahvistus epäilyille hänen sukupuolestaan. Varmistus sille, että meistä tulee elokuussa äiti ja isä.
Ihan niinkuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Vaikka voihan kaikki olla edelleen ihan hyvin. Mutta. Jokakerta on joku helvetin mutta.
Eilen oli siis rv 21+1, mutta ultran mittausten mukaan hän vastaa kooltaan rv 19 kokoista sikiötä. Eli ei siis vastaa kasvultaan tai kooltaan raskausviikkojen mukaista. Vaikka ennen tätä tehdyissä ultrissa hän on aina vastannut kooltaan ikäistään. Meillä kun ei kuitenkaan tuo hedelmöittymisajankohta voi olla epäselvä. Se on tasantarkkaan päivälleen tiedossa ja aivan vuorenvarma.
Hyvä asia kuitenkin oli se, että hän on kooltaan pienempi säännöllisesti, eli pään, vartalonympäryksen ja reisiluun mitta vastasivat kaikki samaa rv 19 kokoa. Ja ilmeisesti kaikki muutkin mitat. Muita mittoja meille ei tarkemmin kerrottu, kuin tuo pään mitta, eli pdb, joka oli 43 mm. Painoarviota ei sanottu ollenkaan. Mutta tuskin tosiaan vielä on tuota 400 grammaa, niinkuin edelleisessä postauksessa jo hehkutin.
Sisäelimet oli kuitenkin kohdillaan, samoin kuin aivot ja mitat joita niistä otettiin. Sydäntä ei kunnolla saatu tutkittua, kun edessä oleva istukka jotenkin varjosti, niin ettei kunnolla nähnyt. Kammioita kyllä erottui, mutta ilmeisesti ne isot verisuonet ja virtaukset jäi hämärän peittoon.
Ensin ultrasi kätilö ja sitten vielä toiseen kertaan osaston ylilääkäri. Tämä ystävällinen ylilääkäri oli kuitenkin kovin kannustava, ja sanoi, että paremmin sydäntä saadaankin kuvattua vasta viikoilla 26-28. Ja mitä tuohon hänen pieneen kokoonsa tulee, niin siihen ei oikein minkäänlaista selitystä ollut. Se voi johtua monestakin eri syystä.
Istukan toimintahäiriö, kromosomihäiriö, napanuoran virtaukset huonot tai sitten ei mikään olekaan vialla. Hän vain on pieni. Herra ylilääkäri kuitenkin yritti lohduttaa sanomalla, ettei tämän takia nyt kannata yöuniansa menettää.
Nyt odotamme sitten piinaavat 2 viikkoa, jolloin on seuraava ultra. Kasvukontrolli.
Eli taas meitä seurataan ja tarkkaillaan. Mikä tietysti on hyvä asia. Mutta voitteko kuvitella miten pitkät kaksi viikkoa on taas edessä? Yksi yö ja päiväkin on tuntunut pitkältä.
Kokoajan me pelätään ja odotetaan jotain. Viimeiset kaksi vuotta on pelätty, toivottu ja odotettu. Ja voin kertoa, että tähän piinaan ei totu.
Ja kenenkään ei enää kannata sanoa, että nyt vain nautit olostasi. Ja olet onnellisesti raskaana.
En nauti. En nauti hetkeäkään, ennenkuin tiedän, että hän on kasvanut sen kokoiseksi, että hän voi selvitä elävänä ja hengissä tähän maailmaan. Elän päivän kerrallaan. Ja sitten viikon kerrallaan.
Siihen hänen kasvamiseensa tarvitaan nyt varmasti vielä enemmän kuin se 3 viikkoa, mikä oli raja, että edes yritetään pelastaa, jos hän syntyisi ennen aikojaan. En jaksa uskoa, että hän olisi vielä tarpeeksi vahva jaksaakseen 24 viikon ikäisenä, kun on vielä noin pieni.
Mutta, nyt ei auta taas kuin kasata pääkoppaa, yrittää toivoa, että hän kasvaa. Kasvaa isoksi ja vahvaksi, kuin isänsä.
Lapseton. Eikä enää luottavainen.
-M-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti